14. heinäkuuta 2011

Antamisen vai luopumisen tuska?

Minä olen tottunut antamaan enemmän kuin mihin minulla on varaa. Olen tottunut laittamaan tarjolle sen seitsemä sorttia. Antamaan rahaa keräyksiin. Neulomaan sukkia kamppanjoihin. Annan aikaani ystävilleni, perheelleni... enemmän kuin mitä minun oikeasti olisi mahdollista antaa. Juttelen tuntemattomien ihmisten kanssa ja yritän auttaa heitä edes kuuntelemalla, hymyilemällä.

Joku voi sanoa sitä karjalaisuudeksi. Joku voi sanoa sitä empatiakyvyksi. Joku voi sanoa sitä tyhmyydeksi.

En ole tottunut pyytämään takaisin. Kuitenkin minussa asuu oletus, että se mitä annan saan myös joskus takaisin. Se, että minä katan pöydän lattialla nukkuneille vieraille, on samalla myös oletus siitä, että joskus minulle annetaan mahdollisuus nukkua heidän lattiallaan ja nauttia heidän kanssaan aamiaista. Minä jätän ajatuksen ilmaan. Jotkut esittävät laskun jo kun astelet ovesta sisään.

Olen aina ollut sitä mieltä, että ihminen joka tekee töitä, uskaltaa pyytää, kantaa vastuunsa ja antaa muille, on ansainnut paikkansa, omaisuutensa, menestyksensä. Vaikka olisi kuinka rahanhaluinen (suomeksi ahne), kunhan vain muistaa antaa muille. Me emme menesty tässä maailmassa ilman muita ja ympärille oleville on annettava omastaan... on se sitten aikaa, tavaroita tai vaikka rahaa.

Jouduin tällä viikolla pohtimaan kantaani näissä asioissa...

Johanna Korhonen kirjoitti blogissaan evoluutiobiologien näkemyksestä, siitä kuinka rahanhaluiset ihmiset ovat yhteiskunnan tuho. Hän avasi tekstissään, kuinka toiset osaavat nykyään pyytää paljon, ahnehtia ja kehuvat sillä,  mutta yhteiskunnan heikompi osaisten pitäisi yhteisön paineen avulla karsia tämä yhteisön sisällä oleva eriarvoisuus pois, jotta yhteisö selviäisi. Liika taloudellisen ylivoiman keskittyminen murto-osalle voi tuhota koko yhteisön. "Ihminen ei elä haalimisesta, vaan jakamisesta."

No tätä minä ainakin noudatan, mutta missä menee omasta jakamisen raja? Korhosen kirjoituksesta voisi päätellä, ettei sellaista rajaa ole. Itse kuitenkin koen, että jossakin on jokaisella tuollainen raja ja sen rajan rikkominen vasta voi mahdollistaa 'oikean' jakamisen. Mihin asti pystymme pyyteettömästi antamaan ilman, että a) odotamme vastapainoksi jotain, b) annamme heti laskun käteen.

Minusta tuntuu, että moni tässä yhteiskunnassa ja maailman tilanteessa elävä, on tottunut siihen, että pyytämällä saa, eikä omasta tarvitse antaa mitään (vastapainoksi). Halutaan kaikki itselle ja sitten kirotaan lakeja, verottajia, tyhmiä ihmisiä ja päätöksiä, kun ei saadakaan, mitä halutaan, oli sitten rikas tai köyhä. Mihin ovat kadonneet ihmiset, jotka tekevät työtä, säästävät, jakavat omasta leivästään ja ymmärtävät, ettei kaikkea vain voi saada? Milloin olemme rakentaneet itseemme rajan, jonka sisäpuolella on kaikki ja ulos ei anneta mitään, mikä on itseltä pois?

Olisiko meidän aika oppia jakamaan ennemmin kuin olemaan pyytämättä, vaatimatta?

Kai sitä vähemmälläkin selviäisi?

p.s. Yhdysvalloissa tunnutaan olevan paniikissa velkakaton suhteen. Otetaanko pois rikkailta verojen avulla, jotta voidaan velkakattoa nostaa vai pidetäänkö velkakatto samana ja viedään sotilaiden ja eläkeläisten valtiolta saamat tulot. Jaetaanko vai pidetäänkö omat? Viedäänkö ravintolaillalliset vai päivän ainoa ruoka? (Toisaalta, rikkaat kun sijoittavat, syntyy uusia yrityksiä, työpaikkoja, veronmaksajia... hankala tilanne.)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti