13. lokakuuta 2012

Purettuja taloja sementtipuutarhojen keskellä

Luin tällä viikolla lahjaksi saamani Ian McEwanin Sementtipuutarhan. Vaikka teos käsittelee sisarusten välistä rakkautta vanhempien kuoltua, minua kiehtoi enemmän kirjan tilallisuus. Useaan otteeseen kirjassa ilmeni kuinka perheen talo oli lähes ainoa kadun taloista. Muut oli purettu moottoritien, jota ei oltu rakennettu, alta pois. Piha oli täynnä polkuja, sementistä ja kivistä rakennettuja reittejä ja tasanteita; kasvit taistelivat villinä naapuritonteilla auringosta. Kuinka paljon piha edustikaan perheen isää ja naapuritontit lapsia.

Luin kesällä Helsingin Sanomista juttua autioituvista taloista. Siitä kuinka nuoret sukupolvet eivät käytä enää isovanhempiensa rakentamia taloja edes kesämökkeinä. Hylätyistä taloista oli myös kirjoitus Oisko Tulta -blogissa viime viikolla. Autioituvat talot ovat olleet aamuinen näky junassa istuessani. Kuinka paljon niitä onkaan ympärillämme.

Jäin kirjan luettuani pohtimaan kuinka paljon taloja puretaan ja hylätään mahdollisten rakennushankkeiden takia. Isoisäni myi aikoinaan osansa sukutalosta valtiolle, koska tilalle rakennettiin ohitustien ramppi. Mitä jos ramppia ei olisikaan rakennettu? Olisiko maa ollut mahdollista saada takaisin, jotta meillä lapsenlapsilla olisi ollut mahdollisuus kolmekymmentä vuotta myöhemmin veivata käsin jäätelökoneella virkistystä kuumana kesäpäivänä tai juosta possujen perässä pihamaalla. Tai olisiko koko alue vain jäänyt luonnon haltuun, villiintymään. Vai olisiko kaupunki vähitellen laajentunut ja syönyt vanhan kesäpaikan.

Kaupungeissa autiotaloja on myös, vaikka ei Suomessa missään suurissa määrin. Ja autiot kerrostalot ovat täällä tuntematon käsite. Ehkä betonitalot kokevat täällä saman kohtalon kuin Detroitissa, ehkä. Sementtipuutarhoja meillä ei vielä ole, mutta asvalttisia yhä enemmän. Ja maaseuden autioituneita taloja, joita omistajat eivät muista.







6. lokakuuta 2012

Lehtimeressä

Jouduin vaihtamaan torstaina pyöräni bussiin kesken päivän. Vettä satoi enemmän kuin sateenvarjo kesti. Perjantaina vedin jo aamusta kumpparit jalkaan ja nautin lätäköistä. Lätäköissä on lapsen onni ja aikuisen tuska. Kaupunki hukkuu niihin; maa ei jaksa imea itseensä kaikkea mitä taivas antaa.

Kaupungin vaahterat ovat vaihtaneet väriä. Takapihan vaahtera pudottaa kirkkaan keltaisia lehtiä. Kannoin niitä tänään lahjaksi ja kotiin sylin täydeltä. Lehtimeren keskellä teki mieli heittäytyä selälle ja sulkea silmät. Piiloutua kasan alle ja hengittää syksyn kosteaa tuoksua. Juhlamekon reunat hivelivät lehtiä, kun kyykyssä poimin maljakkoa varten punertavia sateen pudottamia lehtiä. Selän takana kerrostalon ikkunat tuijottivat touhuani. Ja aina vain teki mieli heittäytyä lehtimereen.

Pihan löytöjä.

Syksy on tuntuu pimeältä kaupungista, vaikka todellisuudesta katuvalot valaisevat tienreunoja. Harmaat pilvet ja loputon sadeverho tuntuvat painuvan ihmisten päiden ylle ja ympärillä oleva värien ja tuoksujen kirjo ei yllä ihmisten puheisiin asti. Talvea on jo alettu pelätä.

En ole päässyt metsään. Sienet ovat nousseet vastaan tienreunuksen nurmikoille ja puistojen lehtimeriin. Tunnistin mustesienen ja muistin kuinka niitä nousi lapsuudessa joka syksy pihanurmikolle ja kuinka ne maistuivat paistettuna hyvältä. Kaupunki voi olla löytöjen ja metsien makujen paikka, kun vain rohkeasti nostaa lehden tai sukeltaa lehtimereen. Pelkäämättä ikkunoiden tuijotusta.