Purettuja taloja sementtipuutarhojen keskellä

Luin tällä viikolla lahjaksi saamani Ian McEwanin Sementtipuutarhan. Vaikka teos käsittelee sisarusten välistä rakkautta vanhempien kuoltua, minua kiehtoi enemmän kirjan tilallisuus. Useaan otteeseen kirjassa ilmeni kuinka perheen talo oli lähes ainoa kadun taloista. Muut oli purettu moottoritien, jota ei oltu rakennettu, alta pois. Piha oli täynnä polkuja, sementistä ja kivistä rakennettuja reittejä ja tasanteita; kasvit taistelivat villinä naapuritonteilla auringosta. Kuinka paljon piha edustikaan perheen isää ja naapuritontit lapsia.

Luin kesällä Helsingin Sanomista juttua autioituvista taloista. Siitä kuinka nuoret sukupolvet eivät käytä enää isovanhempiensa rakentamia taloja edes kesämökkeinä. Hylätyistä taloista oli myös kirjoitus Oisko Tulta -blogissa viime viikolla. Autioituvat talot ovat olleet aamuinen näky junassa istuessani. Kuinka paljon niitä onkaan ympärillämme.

Jäin kirjan luettuani pohtimaan kuinka paljon taloja puretaan ja hylätään mahdollisten rakennushankkeiden takia. Isoisäni myi aikoinaan osansa sukutalosta valtiolle, koska tilalle rakennettiin ohitustien ramppi. Mitä jos ramppia ei olisikaan rakennettu? Olisiko maa ollut mahdollista saada takaisin, jotta meillä lapsenlapsilla olisi ollut mahdollisuus kolmekymmentä vuotta myöhemmin veivata käsin jäätelökoneella virkistystä kuumana kesäpäivänä tai juosta possujen perässä pihamaalla. Tai olisiko koko alue vain jäänyt luonnon haltuun, villiintymään. Vai olisiko kaupunki vähitellen laajentunut ja syönyt vanhan kesäpaikan.

Kaupungeissa autiotaloja on myös, vaikka ei Suomessa missään suurissa määrin. Ja autiot kerrostalot ovat täällä tuntematon käsite. Ehkä betonitalot kokevat täällä saman kohtalon kuin Detroitissa, ehkä. Sementtipuutarhoja meillä ei vielä ole, mutta asvalttisia yhä enemmän. Ja maaseuden autioituneita taloja, joita omistajat eivät muista.