Kun ihminen muuttuu ja muuttaa

Muistan sen iltapäivän hetken työnohjauksessa keväällä 2011, kun sanoin, ettei minulla tule ikinä olemaan omakotitaloa eikä puutarhaa hoidettavana. Muistan työnohjaajani rauhallisen katseen ja oman vakuutteluni siitä kuinka tunnen itseni ja kuinka kaupunkilainen kerrostaloasukas olen. 

Nyt ollaan siinä pisteessä, että olemme omistaneet lähes kuukaudan omakotitalon "maalla". Muuttoauto toi viikko sitten huonekalut, torstaina kävimme tekemässä loppusiivouksen vanhassa kodissamme ja huomenna taas saan herätä hirsiunelmassamme luonnon keskellä. Kohta saan sytyttää leivinuunin ja leipoa tuoreet riisipiirakat ja hauduttaa karjalanpaistin. Voin istuttaa pihalle omenapuun ja kirsikkapuun. Aloittaa työpäivän tornihuoneestani ja päättää sen illallisella terassille katsellen tähtiä.

Ulko-oven avaaminen ensimmäisen kerran.

Kaupunki on tila, jossa olen asunut suurimman osan elämästäni, tutkinut niitä ja ihmetellyt niiden kehitystä. Olen vaeltanut katuja, kujia, puistoja ja rantabulevardeja. Nyt se kaikki muuttuu turistiseksi elämäksi arjen sijasta. Muuttuuko katseeni? Muuttuuko tapani liikkua, kohdata ne entiset arkeni tilat? 

On ollut hauska huomata millainen muutos omasta ehdottomuudesta pois kasvaminen on ollut. Osa vaikutuksensa on ollut tietenkin puolisolla ja yhteisellä näyllä tulevaisuudestamme, mutta vielä suurempi merkitys on ollut sillä, että olen sallinnut itselleni elää minua todeksi, muiden, saatikka sitten yhteiskunnan, odotuksista huolimatta. Tunnistan nimittäin siinä kevään 2011 puheessa minun puhuvan muiden minuun laittamien kuvitelmien ja ajattelumallien pohjalta. Kyllä, olen kaupunkilainen, mutta se on vain pieni osa minua. Suurempi osa on se, joka nauttii ja voi hyvin omassa elämässään. Siihenkin elämään mahtuu ripaus kaupunkia, vaikka sitä rakkauden kohdetta eli Turkua. 

Työhuoneen ikkuna

On jotenkin helpottavaa, että omasta ehdottomuudesta on päässyt. On helpompi sallia itselle asioita ja tehdä rohkeammin uusia asioita. Oli se sitten vaikka katolle kiipeäminen, vaikka korkeanpaikankammoinen olenkin. Uusia tiloja, uusia näkymiä, yhteinen piha ja yhteinen arki. Näin on hyvä, maalaisserkkuina. 💕

Tornin huipulla. Tiukkaa teki, mutta kunnon valjailla, köysillä ja
puolison tiukalla otteella uskalsi ihan korkeimmalle kohdalle. 

Kuvat: Ida-Maria ja Sakari

Päiväkävelyjä ja yölenkkejä

Talonvahtiviikkooni on kuulunut myös kävelyä. Olen lähes joka ilta/yö kävellyt saman lenkin, joka lähtee talon takaa ja tulee takaisin talolle, eikä tarvitse edes kääntyä takaisin. Vielä metsä on rauhoittanut hyvin helteisen päivän jälkeen.

Ylämäki, alamäki, ylämäki, alamäki.... 

Auringonlaskun kävin katsomassa useampana iltana harjun korkeimmalla kohdalla. 

Näistä puista sain voimaa viikon aikana.
Ne muistuttivat, että hyvin karuissakin oloissa voi selvitä. 

Paratiisini tien päässä. 

Serkkuni oli yökylässä. Valvoimme myöhään saunoen ja grillaten. Heräsimme lauantaina myöhään ja vietimme rennon aamiaisen ja pelihetken, ennen kuin lähden saattamaan häntä junalle. Saattoreissuumme kuului piipahdus Pompotissa (oli pakko päästä sinne uudelleen). Molemmat löysimme pieniä asioita, jotka oli pakko hankkia. Kun olin saanut serkkuni junaan suuntasin kävelylle Rautatienpuistoon. 

Kävelylenkkini loistava aloitus.
Kulutin varmaan viisi minuuttia kyltin luona ennen varsinaiseen alueeseen tutustumista.
Kehitysidea: Rautatienpuistosta saisi hyvän selostetun kävelylenkin, jos
 esim. qr-koodeja hyödyntämällä omasta puhelimesta voisi kuulla talojen historian.  

Talojen väritys kiinnitti huomioni ja jäin pohtimaan onko niitä säännelty jotenkin?
 Ainakin Porvoossa tiettyjen vanhojen talojen maalaminen on sallittua vain tietyillä väreillä ja sävyillä. 

Jälleen tuli mieleen hetkellisesti lapsuuden Lappeenranta. Jopa pihassa oleva auto kutkutti muistia. 

Millä vuosisadalla sitä olinkaan?
On hienoa, että historiallisesti säilytetyissä kortteleissa on
 huomioitu katulamppujen ulkonäköä myöten aika.

Rautatienpuiston jälkeen kiipesin vielä uimalan torniin. Oli nähtävä kaupunki vielä ylhäältä. 

Hieman erilaiset näkymät kuin Puijosta vuosi sitten. Joka suuntaan oli metsää ja taloja.
Onko Suomi tosiaankin tuhansien järvien maa?

Kurkkasin alas portaikkoon. Uskomaton näkymä lasiseinästä, mutta
samalla piti astua taaksepäin. Liian korkealla minulle. 

Tornin seinässä ollut lause kiteytti tämän viikon, vaikka en aivan tekemättömänä ollutkaan.
Kävelyn jälkeen hetken oleilu sopi hyvin. 

Purettuja taloja sementtipuutarhojen keskellä

Luin tällä viikolla lahjaksi saamani Ian McEwanin Sementtipuutarhan. Vaikka teos käsittelee sisarusten välistä rakkautta vanhempien kuoltua, minua kiehtoi enemmän kirjan tilallisuus. Useaan otteeseen kirjassa ilmeni kuinka perheen talo oli lähes ainoa kadun taloista. Muut oli purettu moottoritien, jota ei oltu rakennettu, alta pois. Piha oli täynnä polkuja, sementistä ja kivistä rakennettuja reittejä ja tasanteita; kasvit taistelivat villinä naapuritonteilla auringosta. Kuinka paljon piha edustikaan perheen isää ja naapuritontit lapsia.

Luin kesällä Helsingin Sanomista juttua autioituvista taloista. Siitä kuinka nuoret sukupolvet eivät käytä enää isovanhempiensa rakentamia taloja edes kesämökkeinä. Hylätyistä taloista oli myös kirjoitus Oisko Tulta -blogissa viime viikolla. Autioituvat talot ovat olleet aamuinen näky junassa istuessani. Kuinka paljon niitä onkaan ympärillämme.

Jäin kirjan luettuani pohtimaan kuinka paljon taloja puretaan ja hylätään mahdollisten rakennushankkeiden takia. Isoisäni myi aikoinaan osansa sukutalosta valtiolle, koska tilalle rakennettiin ohitustien ramppi. Mitä jos ramppia ei olisikaan rakennettu? Olisiko maa ollut mahdollista saada takaisin, jotta meillä lapsenlapsilla olisi ollut mahdollisuus kolmekymmentä vuotta myöhemmin veivata käsin jäätelökoneella virkistystä kuumana kesäpäivänä tai juosta possujen perässä pihamaalla. Tai olisiko koko alue vain jäänyt luonnon haltuun, villiintymään. Vai olisiko kaupunki vähitellen laajentunut ja syönyt vanhan kesäpaikan.

Kaupungeissa autiotaloja on myös, vaikka ei Suomessa missään suurissa määrin. Ja autiot kerrostalot ovat täällä tuntematon käsite. Ehkä betonitalot kokevat täällä saman kohtalon kuin Detroitissa, ehkä. Sementtipuutarhoja meillä ei vielä ole, mutta asvalttisia yhä enemmän. Ja maaseuden autioituneita taloja, joita omistajat eivät muista.