Luostarin mailla

Kävin vuosi sitten vanhassa Valamossa. Kokemus oli hätkähdyttävä ja kulttuurihistoriallisesti mielenkiintoinen. Kuluneella viikolla olin kolme päivää uudessa Valamossa. Ensimmäistä kertaa elämässä. Hetken aikaa jouduin oikeasti miettimään missä olen. Olen luostarin alueella, vaikka ympärilläni ei olekaan muureja eikä vuosisatoja vanhoja rakennuksia. Uusi ja vanha ovat hyvin erilaiset, vaikka niillä on sama juuri.

Uuden Valamon kirkko ilta-auringossa.

Kolmen päivän ajan sain ihmetellä ortodoksista uskoa, karjalaisuuden jäämiä ja välittömyyttä, jota tuntui joka puolelta säteilevän. Näin ortodoksihautausmaan tihkusateessa. Seisoin yhdeksännessä hetkessä. Seurasin auringon laskua metsän taakse. Pääsin hiljentymään.

Kun ajattelee, että kaikki se voi kadota nopeastikin, ei voi pohtia kuin mitä minä voisin tehdä. Samalla kuitenkin miettii miten niin minä ja miksi juuri tätä? Mikä tekee siitä ympäristöstä juuri sen mitä pitäisi säilyä eteenpäin. Jätänkö vastuun sen kulttuurisen osan säilymisestä vain ortodokseille, koska se on heidän luostarinsa?

Tulipalot ovat tehneet tuhoja uudessa Valamossa.

Kaikkien keskusteluiden, kävelyiden ja ihmettelyiden jälkeen oli vaikea jättää syysauringon lämmössä lepäävä Valamo. Edellisen illan sateenkaaret kuitenkin jättivät toivon hivenen. Ehkä kaikki ei pääty yt-neuvotteluihin, tulipaloihin ja kurssilaisten vähenemiseen. Ehkä minäkin voin jotenkin auttaa.

Sateenkaaria oli kaksi, mutta toinen näkyy hyvin hailakkaana.

Valamosta ja siellä järjestettävistä kursseista lisätietoa Valamon omilta nettisivuilta.


p.s. Saarikoskeen hautaa en löytänyt. Nyt on syy palata.