Tiet, jotka risteävät jossain muualla

Kun istuu bussissa ja pimeys on ikkunan takana tummempaa kuin mustan takin vuori, pohtii koska on oikeasti aika jäädä pois. Tuntemattomille seuduille matkatessa ei voi kuin luottaa annettuihin ohjeisiin, aika-arvioihin ja omaan tuntemukseen. Tai sitten rohkeasti kysyy vierustoverilta. Joskus sen uskaltaa tehdä, mutta yleensä vain toivoo, että painaa nappia juuri ennen oikeaa pysäkkiä.

Pimeydessä ei pitäisi olla mitään pelättävää. Silti sen katsominen lasin läpi on lähes yhtä tuskaista kuin sen syleilyssä seisominen. Vaikka tietäisi tien kohtaavan toisen ja lopulta määränpään, on askelissa silti epävarmuutta tai valheen täyttämää rohkeutta. Jokainen askel on otettava, vaikka ne veisivät taaksepäin, kohti kahden muun tien risteymää. 

Seurasin ikkunasta vierasta maisemaa ja harmaita pilviä. Vilkuilin pysäkkien nimiä ja odotin. En luottanut aika-arvioon enkä oikein ohjeisiin. Oma pelko pysäkin ohi ajamisesta oli liian vahva. Kunnes tuli mutka, toinen ja alamäessä rakennus, päämäärä. Sitten pystyi taas helpommin hengittämään. 

Ehkä olisi kuitenkin pitänyt ajaa ohi ja katsoa missä tie loppuu. Mitä vielä ikkunan takaa näkyy. Missä vaiheessa kaupunki olisi muuttunut pelloksi, tie poluksi ja oma matka paluuksi. Ehkä olisi pitänyt odottaa pimeyttä ja sen syleilyä. Mustan puhuvaa kaupunkia ja niitä teitä, jotka risteävät tulevaisuudessa.