Kiipesin torstaina metsäpolkuja pitkin Puijolle. Näin elämäni ensimmäiset sinivuokot. Kuuntelin tikan naputusta ja istuin sammaleen peittämällä puunrungolla. En ollut tajunnutkaan kuinka paljon olin kaivannut takaisin metsään.
Katselin korkeuksista järviä. Kaipasin uimaan. Kylmään veteen sukeltamaan. Tuntemaan ajan hiomat kivet jalkapohjissa. Lumpeenlehtien versot sormenpeissä.
Matkustin tiistaina vanhalla höyrylaivalla Suomenlahdella. Haistoin suolan ja tunsin auringon poltteen poskilla. Meren äänet hävisivät puheensorinaan, katse ei ennättänyt kutimista ja matkaseuran kasvoista saariin, meren aaltoihin kuin hetkeksi.
Jossain kaiken tämän välissä mietin lentämistä. Pitäisikö minun? Opetella liitämään siivillä, jotka ovat kantaneet sukumme yhtä polvea enemmän kuin olisi ollut tarvetta. Miksi sieluni herää tähän outoon kaipaukseen nyt?
Kohta olen taas kaupungin kaduilla sandaaleissa. Tuntemassa kiviseinien viileyden ja muistamassa. Katselemassa kattoja, katukahviloiden pöytärivejä ja kuuntelemassa ihmisten keväistä naurua. Palaamassa arkeen. Kotiin. Sammaleen pehmeys muistona kämmenissä, tuuli selässä työntämässä eteenpäin ja katse horisontissa, jos vaikka.....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti