Katselin uutenavuotena sohvaltani kaupungin järjestemää ilotulitusta. Koska tiesin kokemuksen olevan kohdallani viimeinen, se jäi värisemään minussa erityisellä tavalla. Olohuoneeni ikkunasta avautuva maisema on ollut minulle tärkeä koko sen ajan mitä olen asunut kirkon vieressä. Puiston isot puut ja Mikaelin kirkon sirot muodot ovat piirtyneet verkkokalvoilleni lähtemättömästi.
Sillä on merkitystä mitä ikkunan takana on. Näköalalla on ainakin minulle yhtä iso merkitys kuin sillä miten helppoa on liikkua kotoa lähipalveluihin. Olen katsonut ikkunoista ulos todella paljon viimeisen puolen vuoden aikana. Varsinkin junan ja bussin ikkunasta, mutta myös hotellien, leirikeskusten, työhuoneiden ja ravintoloiden ikkunasta. Ikkunan läpi katsottuna tilat ovat jotenkin epätodellisia. Kun niitä voi aistia vain vain yhdellä aistilla, tuntuu kuin yli puolet asioista puuttuisi. Samalla kuitenkin mielikuvitus herää ja ulkona vihmovan tuulen ja sadepisarat voi tuntea poskilla. Tai ainakin minulla mielikuvitus täydentää puuttuvat aistimukset.
Olen miettinyt niitä ihmisiä, joiden ikkunoiden takaa näkyy vain roskiksia, toisten talojen harmaita seiniä ja teollisuusalueita. Vaikka ovathan nämäkin näköaloja, mutta ovatko ne sellaisia, jotka saa ihmiset ulos kotoa; liikkumaan, ihmettelemään ja nauttimaan?
Olen lukenut C.I. Lewisin Paholaisen kirjeopistoa. Siinä sivutettiin pommitettuja kaupunkeja ja muistin omasta graduaineistosta haastateltavien suhtautumisen pommitettuun Lontooseen. Sitä ei ollut, ainakaan niissä muistoissa. Katoaako epämieluisat näköalat meistä? Unohdammeko sellaiset näkymät, jotka eivät tuota positiivista kokemusta? Katsommeko ulos ikkinoista, jos sieltä näkyy vain roskia, rikkinäisiä pihakaluisteita, romahtavia taloja... Täydennämmekö ikkunan takana olevaa kuvaa miellyttävämmillä mielikuvilla.
En katsele enää kirkkomaisemaa. Ainakaan tuota kyseistä. Jatkossa näen ikkunasta metsän ja sisäpihan. Miten nopeasti alan nähdä sen, enkä entistä maisemaa? Kuinka kauan täydennän uutta näkymää? Koska luistinrata pyyhkiytyy verkkokalvoltani? Koska katson sohvaltani koivunlehtien puhkeamista muistamatta vaahteroita?
Nyt kun mainitsin tän, niin pakko kommentoida, että mullekin entiset asunnot yleensä tulevat mieleen ikkunamaisemana. Yo-kylän pusikkoja vastaisen talon seinä jota pitkin oravat juoksivet, Hämeenlinnan ankea sisäpiha (taustalla kyllä näkyi Hämeen linna), rakkaimpana ehkä Sirkkalankadun näkymä Turunmaan sairaalan lasitaideteokseen (aiheena joutsen), vaikka sieltä ei näkynyt puitakaan. Olenpa katsellut niitä roskiksiakin, se ei ollut kovin mieltäylentävää. Nykyasunnossa on monta maisemaa, joita onkin lasta nukutellessa katseltu paljon.
VastaaPoistaSulla oli kyllä hieno näkymä Rauhankadulla.Onnea uuteen kotiin ja voimia muuttoon, muutaminen on aina tosi haikeaa mutta myös jännittävää!
-S.V.
Minä katselin aikoinani Haminassa kartanon päärakennusta. Vieläkin muistan miltä keltainen kaksikerroksinen puukartano näytti kevätauringossa. Korpilahdella taas jäätynyt Päijänne avautui kolmen vuoden ajan ikkunastani. (Siis ei se järvi ollut kolmea vuotta jäässä. ^^) Yo-kylässä katselin vastapäisen talonpäätyä ja parkkipaikkaa. Se ei ollut ihan mieltäylentävä näköala, mutta ikkuna oli sen verran korkealla, että taivasta ja koivua tuli enemmän katsottua. Miehikkälässä oli ihana viljapelto. Sen kasvua oli ihana seurata. Rauhankadun maisemaa tulee kyllä ikävä.
VastaaPoistaKiitos. Muutto sujui yllättävän hyvin. Kiitos loistavan muuttoavun.
Edellisestä asunnosta ja lapsuudenkodista on ikävä nimenomaan maisemia. Ja luultavasti sellaista rauhallista suurten mäntyjen havinaa ei ihan heti taas ole näkyvissä. Mun vanhempien nykyisestä adunnosta näkyy olkkarista kaupunki, jota on kiva ylhäältä katsella ja keittiöstä taas metsäisempi kaupunki melkein merelle. Meillä on nykyisin ne kaikkein tylsimmät näkymät. Katu ja vastapäiset talot. Kesää ja mökkimsisemaa taas odotellessa :)
VastaaPoistaMiten lapsuudesta jääkin ikävä maisemaa tai tilaa tai tuoksu... Ja miten monenlaisten maisemien keskellä me ollaan eletty.
VastaaPoistaMie en olekaan vielä nähnyt teidän "uutta" maisemaa, enkä pikkuneitiä. Ehkä pian.