Lux Helsinki oli viikonlopusta keskiviikkoon. Ystäväni kutsui minut seurakseen kiertämään tapahtumaa Helsingin iltaan. Kyseessä oli viimeinen ilta, joten tiesimme, ettemme kaikkea voisi nähdä. Lopulta meiltä jäi näkemättä vain mitä Kaapelitehtaalla olisi ollut.
Kansalaistorilla ollut tulishow oli hieno: pehmeä ja naisellinen. Jo sen aikana aloin miettiä äänimaailmaa, joka oli valittu. Ääniä ja musiikkeja kuuntelin tarkkaan lopulta koko illan. Päätimme esityksen jälkeen aloittaa kierroksemme Kristian Ekholmin ja Paula Lehtosen Maksiinit palaa -teokselta. Sen äänimaailma oli vaihteleva, mutta hyvin nautittava.
Pieni osa koko Makasiinit palaa -teosta. Musiikin tyylin vaihteli pitkin esitystä, mikä sopi teokseen.
Jatkoimme matkaa Hakasalmen huvilalle. Siellä oli ensimmäinen valoteoksista, jonka katsoimme useampaan kertaan. Me molemmat pidimme Mika Haaralan Unen ääret -teoksesta. Äänen, valojen ja tekstin kokonaisuus oli sykähdyttävä. Se sopi sopi jotenkin syksyiseen säähän mielesti paremmin kuin jos olisi ollut 20 astetta pakkasta ja kinosta kinoksen vieressä.
 |
| Oli hieno nähdä kuinka rakennus ja sitä ympäröivät puut puhuivat myös teoksessa. |
Kävelimme Hesperian puiston läpi ja ihastelimme Lantern Parkin erilaisia varjostimia. Löysimme monta meduusaa, ihania mekkoja ja kaiken huipuksi geishasuklaat yhdestä varjostimesta. Emme voineet olla pohtimatta onko lampun sammuttua varjostimen sisällä vain sulaa suklaata.
Kansallisoopperran amfilla ollut teos ei oikein meitä innostanut. Ehkä osa innottomuuteen tuli siitä, että alueen nurmikko oli tallattu saviliejuksi ja oli hieman hankala kulkea, kun ei ollut kumisaappaita jalassa. Siinä kohtaa ei taida kasvaa kaunis nurmikko ensi keväänä.
Kansallismuseon sisäpihalla ollut Philipp Artusin Snailtrail oli ehkä yksi suosikeistani, vaikka sisällä ollutta teoksen osaa katsoessa tuli epilepsiakohtauksen pelko. Teoksessa oli liikkeen rajattomuuden tuntua, vaikka se toistikin samaa kuviota. Nopeuden vaihtelu ja "etanan" pohdiskelevuus olivat imaisevia kohtia. Pidimme teetauon museon kahvilassa, jossa en ollut aiemmin käynnytkään. Edellisestä kansallismuseovierailustakin on jo aikaa, joten ei ihme. Pidin erityisesti siitä, että molemmat museolle sijoitetut teokset olivat sisäpihoilla. Erityisetsi Fyr sopi sille valittuun tilaan. En tiennyt, että se oli saanut innoituksen majakasta, mutta se välittyi hyvin nopeasti muutamasta valopulssista. Kansallismuseon sisäpiha heijasti saariston karuutta. Harmittaa, etten ottanut kummastakaan kuvaa.
Kävimme katsomassa myös flipperiä nopeasti. Meillä oli mennyt kierroksella jo sen verran aikaa, että piti pitää kiirettä, jotta ehdimme Senaatintorille näkemään Corazón. Me näimmäkin sen lopulta viimeiset neljä kertaa. Se sykähdyttävä, kaunis, surullinen. Jokaisella katselukerralla se toi eri ajatukset, muistot, riipaisut, hymyt, muistot... Se oli kaunis päätös meidän valon ja varjon tarkkailullemme. Se antoi hetken toivoa pimeään yöhön.
 |
| Hetki keskellä valoteosta. |
Corasónin äänimaailma jatkoi iltani pohdiskelua,
tai oikeammin se ehkä päätti sen kauniisti.
Tämä on vain osa teoksesta.
 |
| Illan viimeinen sydän, juuri ennen kuin kirkon kellot löivät 22. |
 |
| Jokaisen teoksen yhteydessä oli tiedot teoksesta, mutta myös hyvin informatiivinen opaste Lux Helsingistä. Pidin. |
Me näimme viimeiset sydämen lyönnit vuoden 2014 Lux Helsingissä. Ne jäivät niin mieleen, että toistekin voi tulla Helsinkiin katsomaan tätä kaupunkitapahtumaa.
- - - - -
(Pohdin olisinko ensin kirjoittanut tiukkaa analyysiä valoteosten tilallisesta kokemisesta, mutta nyt tuntui paremmalta vain jakaa tunne. Olisi ollut kyllä herkullista pohtia Corazónen tulkintoja, kun se tilallisesti on asetettu koko valtakunnan keskeisimmän kirkon eteen... miten teos voi oivallisesti kuvata sykintänsä lopettavaa kirkkoamme.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti