Olen onnellinen ja ylpeä siitä, että elämässäni on ihmisiä, jotka tekevät heille rakkaita ja arvokkaita asioita. Ihmisiä, jotka uskaltavat heittäytyä ja luoda uskomattomia asioita. He luovat käsinkosketeltavia muistoja ja keinoja saada arki paremmaksi. Olen ylpeä Liisestä ja Jospelista. Olen ylpeä veljistäni, heidän puolisoistaan, äidistäni ja isästäni. Olen ylpeä S:sta. (Ja siitä kuinka hän jaksoi leikata ja leikata paperilappuja, kun tarvitsin apua.)
Joskus olen myös ylpeä itsestäni. Niin kuin viime viikolla, kun sain ensimmäistä kertaa painosta koevedoksen kirjoittamastani materiaalista. Tai kun paistoin maksaa ja pihvit jäivät sisältä juuri oikealla tavalla vaaleanpunaisiksi. Rohkeammin pitäisi olla ylpeä tehdyistä asioista, onnistumisesta ja pienistäkin asioista.
Tämä blogikirjoitus piti julkaista jo kuun alussa. Ihan sen takia, että halusin ihmisten vierailevan ystäväni taidenäyttelyssä ja halusin kertoa Turun reissustani, näyttelystä, Osteria Ovosta, Ruissalon auringonkukkapelloista ja monesta muusta asiasta. Kirjoitus jäi kuitenkin ensimmäiseen kappaleeseen ja vasta nyt kirjoitin sen loppuun. Ehkä se oli tarkoitettu, koska tässä kuussa olen ollut enemmän ylpeä läheisistäni kuin olisin osannut kuvitella.
Kun on jotain kädessä,
silmien edessä
ja selän takana lämmittämässä,
tuntee elämän
hetken ja arvoituksen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti