Kiitos....

Tämä on viimeinen postaus talonvahtiviikolta. Tämä on myös kiitoskirje. Tätä viikkoa ei olisi ollut ilman aivan ihanaa emäntää ja isäntää sekä heidän uskomatonta taloaan.

Viime vuosina elämässäni on tapahtunut paljon muutoksia. Olen saanut paljon uusia, ihania ystävyyssuhteita ja osa vanhoista ystävyyssuhteista ovat löytäneet aivan uuden rytmin. Yhden uuden ystävyyden saattelemana olen viettänyt kuluneen viikon ihanassa vanhassa talossa keskellä Riihimäkeä. Kulttuurihistorioitsijana lumouduin talosta ja sen emännän pienistä yksityiskohtaisista ajatuksista mistä koti voi muodostua. Paikallisen ja perheen historian helposta rinnakkaiselosta.

Missä sitten oikeasti olin? Minä sain viettää viikkoni 49 Shades of White -blogin valkoisessa keltaisessa talossa. Harvoin elämässä tulee tälläisiä tilanteita.

Mietin koko viikon mitä voisin antaa.
Pohdin mansikkapiirakan leipomista, mutta kun en ollut aivan varma talon
pienen herran allergioista päätin jättää leipomisen sikseen.
 Sen sijaan virkkasin taloon sopivan tiskirätin.
Se on valkoinen, niin kuin moni muu asia talossa.
Toivottavasti sille on käyttöä, jos ei muuten niin
kahvikoneen maidonvaahdottimen putsauksessa. :) 

Miten elää toisen ihmisen kodissa? Millaista on elää talossa, jonka on suurella rakkaudella ja vielä suuremmalla päättäväisyydellä luotu omaksi? Se on aluksi varomista. Se on pohdintaa voinko, mitäs jos, entäs... Se on varmistamista. Kunnes jossain kohtaa portaita juoksee alas ajattelematta, tiputtaako vauhdissa vahingossa yhden kehystetyistä kuvista. Se on parempien Arabian kuppien käyttöä, koska ne vain sopivat iltapäiväkahville. Se on saunomista puolenyön aikaan ja hiljaisia hetkiä parvekkeella. Se on ruusujen leikkaamista puutarhasta.

Se on myös valkoisen lattian imuroinnin jälkeisiä "aiheutinko minä tuon punaisen naarmun?" -pelkotiloja. Se on moneksi tunniksi hävinneestä kissasta huolestumista. Se on outojen pakettiautojen kyttäämistä varkaiden pelossa.

Kaiken kaikkiaan pikkukaupungeissa on paratiisejä. Niihin kannattaa rohkeasti lähteä. Ne ovat joidenkin koteja, mutta myös samalla muille mahdollisuus nähdä itseensä, pysähtyä ja nauttia. Ne ovat hetkiä, joissa saa haaveilla muustakin elämästä.

Kiitos ihana Salla. Kuten jo aiemmin kirjeessä kirjoitin, tarvitsin tätä enemmän kuin osasin olettaa. Ehkä minusta jälleen tulee pikkukaupunkilainen.

Sinun....

Minä kesäparaatiisin portailla hieman totisena. (Kuva: J. Hatara)

Päiväkävelyjä ja yölenkkejä

Talonvahtiviikkooni on kuulunut myös kävelyä. Olen lähes joka ilta/yö kävellyt saman lenkin, joka lähtee talon takaa ja tulee takaisin talolle, eikä tarvitse edes kääntyä takaisin. Vielä metsä on rauhoittanut hyvin helteisen päivän jälkeen.

Ylämäki, alamäki, ylämäki, alamäki.... 

Auringonlaskun kävin katsomassa useampana iltana harjun korkeimmalla kohdalla. 

Näistä puista sain voimaa viikon aikana.
Ne muistuttivat, että hyvin karuissakin oloissa voi selvitä. 

Paratiisini tien päässä. 

Serkkuni oli yökylässä. Valvoimme myöhään saunoen ja grillaten. Heräsimme lauantaina myöhään ja vietimme rennon aamiaisen ja pelihetken, ennen kuin lähden saattamaan häntä junalle. Saattoreissuumme kuului piipahdus Pompotissa (oli pakko päästä sinne uudelleen). Molemmat löysimme pieniä asioita, jotka oli pakko hankkia. Kun olin saanut serkkuni junaan suuntasin kävelylle Rautatienpuistoon. 

Kävelylenkkini loistava aloitus.
Kulutin varmaan viisi minuuttia kyltin luona ennen varsinaiseen alueeseen tutustumista.
Kehitysidea: Rautatienpuistosta saisi hyvän selostetun kävelylenkin, jos
 esim. qr-koodeja hyödyntämällä omasta puhelimesta voisi kuulla talojen historian.  

Talojen väritys kiinnitti huomioni ja jäin pohtimaan onko niitä säännelty jotenkin?
 Ainakin Porvoossa tiettyjen vanhojen talojen maalaminen on sallittua vain tietyillä väreillä ja sävyillä. 

Jälleen tuli mieleen hetkellisesti lapsuuden Lappeenranta. Jopa pihassa oleva auto kutkutti muistia. 

Millä vuosisadalla sitä olinkaan?
On hienoa, että historiallisesti säilytetyissä kortteleissa on
 huomioitu katulamppujen ulkonäköä myöten aika.

Rautatienpuiston jälkeen kiipesin vielä uimalan torniin. Oli nähtävä kaupunki vielä ylhäältä. 

Hieman erilaiset näkymät kuin Puijosta vuosi sitten. Joka suuntaan oli metsää ja taloja.
Onko Suomi tosiaankin tuhansien järvien maa?

Kurkkasin alas portaikkoon. Uskomaton näkymä lasiseinästä, mutta
samalla piti astua taaksepäin. Liian korkealla minulle. 

Tornin seinässä ollut lause kiteytti tämän viikon, vaikka en aivan tekemättömänä ollutkaan.
Kävelyn jälkeen hetken oleilu sopi hyvin. 

Paikallista historiaa ja valtakunnallista lasia

Talonvahdin tehtäviltä ennätin viikolla myös museoihin. Kävin jo keskiviikkona katsomassa kaupunginmuseossa paikallishistoriaa ja häänäyttelyä. Eilen suuntasin Suomen lasimuseoon. Siellä olen käynyt viimeeksi joskus 10-vuotiaana. En ole vielä tottunut kuvaamaan näyttelyissä. Otin kuvia hyvin vähän ja enemmän kokonaisuuksista kuin erikoisuuksista tai historiallisesti merkittävistä asioista. Lasimuseossa ohitin lähes kokonaan taidelasin. 

Riihimäen kaupunginmuseo oli hyvin tavallinen. Paikallishistoriaa tuotiin eri tavoin esiin, mutta vieraspaikkakuntalaiselle jäi paljon tyhjiä aukkoja, koska talojen nimet ja paikalliset kuuluisuudet eivät nimenä sanoneet mitään. Kokonaista tarinaa ei saanut. Paljon oli  myös esineistöä, jota ei ollut millään tavalla selitetty. Ihastuttavia esineitä ja hauskoja yksityiskohtia kuitenkin löytyi ja näyttelyssä oli keksitty hyviä ratkaisuja interiööreissä. Kannattaa vierailla, mutta ehkä jonkun paikallisen kanssa. 

Museon eteisessä oli iso taulu täynnä vanhoja mainoksia. Niitä olisi voinut lukea pitempääkin.
Mainonnan historiassa näillä on oma paikkansa ja paikallishistoriassa ne
kertovat hyvin paljon kaupungin kasvusta ja kehityksestä. 

Vaikka pastilliautomaatti ei ole maailman käyttökelpoisin esine
tämän päivän kodissa, olisi ihana saada kotiin tälläinen. 

Ehkä yksi kauneimmista ja erikoisimmista maljakoista, jonka olen nähnyt.
Vaikka maljakon tekijästä/valmistajasta ei ollut tietoja esillä, sen tarina oli
kerrottu ytimekkäästi vieressä olleessa kortissa.
Tarina kertoi myös maljakon muuttuneen arvon. 

Olohuoneinteriööri oli yksi näyttelyn osista. ERityisesti tv-kaappi ja
 heksagonin mallinen pöytä kiinnittivät huomioni. Vieressä oli keittiöinteriööri, jossa oli
vanha pöytäkokoinen tiskipesukone. Se oli aika makea kanssa. 

Häänäettelyssä oli kymmeniä vanhoja häävalokuvia 1800-luvulta nykypäivään.
Häämuodin muutosta oli mielenkiintoista tarkastella niiden kautta.
Harmi, että tietoihin oli päätetty laittaa vain hääpäivä ja parin nimet.
Olisi ollut kiinnostavaa tietää enemmän vaatteista,
valokuvauspaikoista tai kuvaajista. Näyttelyssä oli myös muutamia säilyneitä pukuja. 

Lasimuseossa jätin kuvaamatta kokonaan ensimmäisen kerroksen näyttelyn, jossa oli lasinteon historiaa Suomessa. Muutamaa uutta videopätkää lukuunottamatta vaikutti siltä, ettei näyttelyssä ollut muuttunut mikään sitten 1990-luvun. :) Kai se kertoo hyvästä perusnäyttelystä.

Toisessa kerroksessa oli Nuutajärven historiasta kertova näyttely.
Värit ja muodot saivat minua lumoihinsa ja löysin mielenkiintoisia uusia esineitä
ja opin paljon suomalaisesta lasintekemisestä. 

Näyttelyn toisesta kerroksesta löysin isoja lasipulloja, joiden merkitystä en ole tiennyt/muistanut.
Ihana oppia uutta sekä esineistä että historiasta.

Näistä etiketeistä vain keskellä oleva soda water oli ennestään tuttu.
Onko Step ollut Jaffaa ennen vai sen rinnalla ollut tuote?

Kolmannessa kerroksessa oli vaihtuva näyttely uudemmasta lasituotannosta nimellä "Lasimiehet Jake and Jones".
Tämän vadin teosta oli näyttelyssä video, joka sai ihailemaan lasinpuhaltajien ammattitaitoa. 

Lasimuseo on myös rakennuksena kiinnostava nähdä. Kahvilassa oli täysin mennyt maailma. Sitä ei voi kuvata edes retroksi, koska vaikuttaa siltä, että se  on alkuperäinen sisustus eikä uusinta mennestää. Kannattaa käydä.


- - - -

Missä tuli käytyä?
Riihimäen kaupunginmuseo
Suomen lasimuseo

Ja se metsästysmuseo löytyy aivan lasimuseon vierestä, jos se sattuu kiinnostamaan.

Kukkien valtakunta

Täällä tuoksuvat pihan kukat, myös sisällä.
Vaihdoin uusia kukkia maljakoihin. Keräsin talonemännän asettelemat kukat yhteen ja poistin kaikki huonot. Kaikki edelleen hyvin kukassa olevat keräsin ja asettelin uudelleen pariin maljakkoon. Sen jälkeen otin sakset käteen ja etsin puutarhasta uusia kukkia tyhjiin vaaseihin.  

Talonemäntä oli tuonut ison kimpun valkoisia valkovuokon näköisiä kukkia,
 joista  muutaman oli vielä pystypäin pienempään maljakkoon laitettavaksi. 

Eteiseen vaihdoin kimpun tilalle yhden yksittäisen jasmiinin oksan. 

En ole pitänyt itseäni ruusuihmisenä, mutta muutaman niitäkin leikkasin sisälle. 

Emännän asetelmasta sain vielä orvokkimaljakon keittiön pöydälle. 

Viimeeksi olen sitotunut kukkakimppuja keväällä 2011 työpaikan kevätretkellä Turussa.
Muistin sen kimpun ja yhteisen tunnin ihanien työkaverien kanssa tätä kootessa.
Harmi, ettei minulle ole jäänyt kuvaa siitä kimpusta tai päivästä. 

Lisäsin pitkiä kukkia emännän jo olemassa olevaan asetelmaan.
Muutaman oksan sijasta tuli runsautta, värienkin. 

Puutarha... En tiedä olisiko minusta ikinä hoitamaan tai kasvattamaan sellaista. Ihailen muiden tarmokkuutta ja kättenjälkeä. Pidän kuitenkin kukkien asettelusta. Ne tuovat sisälle tuoksuna koko kesän, väreinä ja muotona koko elämän mahdollisuudet. Toivottavasti en tänä talonvahtiaikana tee pahaa jälkeä puutarhassa.