Haaveiden toteutumista

Elämänkulun voi määritellä monin eri tavoin. Se voi olla päämääriin tähtäämistä ja kaikkensa niiden eteentekemistä. Se voi olla sattuman viemää tai omilla käsillä tehtyä. Minulle elämän kulku on vahvasti haaveisiin ja unelmiin rakentuvaa. Olen haaveilija ja unelmoija, joka uskoo niiden toteutuvan joskus tulevaisuudessa. Kaikkea ei pidä saada nyt, vaan sitten, kun niihin on valmis.

Useimmat asiat, joita teen ovat haaveen synnyttämää. Osa on hyvin arkisia haaveita, kuten päiväkahvi museokierrokseen jälkeen hyvän ystävän kanssa. Osa on haaveita, joiden toteutuminen on paljon enemmästä kiinni kuin vain minusta itsestäni. Kauneinta on yhteisen haaveen toteutuminen. Sellainen oli esimerkiksi viime vuotinen pääsiäismatka Lontooseen Marita-serkun kanssa. 

Kuukauden sisällä on toteutunut sellaisia haaveita, joita en olisi uskonut vielä pitkään aikaan tapahtuvan. Meidän koti ja sinne kerätyt asiat ovat täyttäneet kymmeniä pieniä haaveita. Meidän molempien. Ja vielä niitä tulee täyttymään, kun vähitellen saadaan kaikki paikalleen ja sisään taloon.

Rakastan 1950- ja 1960-luvun huonekaluja ja taloja. Leveät ikkunalaudat, sirot jalat, lasin käyttö, selkeät linjat, maalin ja puun suhde, valon ja varjon leikki... Olen asunut 1950-luvun asunnoissa. Yhdistänyt vuosien varrella perinnöksi saamaani 1950-luvun ruokapöytään ja tuoleihin muita huonekaluja, purkkeja ja astioita. Vaatteissanikin on lähes aina vivahdus noista vuosikymmenistä. 

Kun elää yhdessä toisen ihmisen kanssa ja pohtii yhteenmuuttamista, joituu useimmiten miettimään mitkä omista haaveista voivat toteutua yhteisessä kodissa. Ja mitähän haaveita toinen tuo yhteiseen kotiin. Meillä onneksi 1950-luvun tyyli hiveli molempien silmiä ja makua. Ensimmäinen yhteisen kodin ostos oli sohva, jossa oli juuri sitä henkeä. Se kertoi minulle, että voin hyvin paljastaa muita haaveitani ja hän omiaan. 

Ja missä sitä nyt ollankaan....

Sain enoni poismenon jälkeen mummoni vanhan senkin itselleni.
Siitä on hukkunut vetimiä ja avain, mutta silti se on edelleen
yksi ihanimmista huonekaluista, jonka tiedän.
Sen omistaminen oli aikoinaan haave, jonka en ikinä uskonut täyttyvän.
Nyt se seisoo eteisessämme ottamassa tulijat vastaan
ja säilömässä uumeniinsa lapasia, huiveja...
Ja se on meistä molemmista hieno ja säilyttämisen arvoinen. 

Olin haaveillut jo monta vuotta liinavaatekaapista.
1950-luvun kaapista, johon saisi pöytäliinat, pyyhkeet ja lakanat.
Kerroin toiveestani, kun kävimme ensimmäistä kertaa uudessa kodissamme.
Se sai heti hyväksynnän.
Luulin, että joudun etsimään kauan, mutta lopulta se löytyi muutamassa päivässä.
Haimme liinavaatekaapin eilen kotiini ja asettelin sinne heti pöytäliinat, tabletit, keittiöpyyhkeet ja pyyhkeet.
Se tuli niistä täyteen. Ehkä sille pitää löytää pari, jotta lakanat ja tyynyliinat saisi yhtä kauniiseen paikkaan.  

Olohuoneeseen mahtuu monta haavetta. Uusi sohvamme ja nojatuolit.
 Kauniit Vallilan tyynyt, jotka sattumalta löysin, kun etsin tilaan verhoja. Kirjahyllyt täynnä kirjoja, eikä astioita. Kultaköynnökselle valtaisa rappujen seinä tilana lähteä rönsyilemään.
Kaikki haaveet eivät ole vielä toteutuneet tämän huoneen osalta.
Etsinnässä on 1950-luvun sohvapöytä ja astiakaappi. Verhot tulevat ensiviikolla ja matot joskus. Uudet kaiuttimet saapuvat kuukauden sisään ja kesällä etsitään levysoitinta. 

Voisi luulla, että tämä kaikki on vain minun haaveitteni toteutumista. Ne ovat kuitenkin muodustuneet vuoropuheluksi meidän haaveista ja toiveista. Olohuone on mietitty niin, että siellä voi katsoa hyvin elokuvia, mutta kuitenkin viettää aikaa yhdessä. Liinavaatekaappi teki musiikkihuoneesta kokonaisuuden (miten hyvin piano ja liinavaatekaappi voivatkaan sopia yhteen). Eteiseen on hakusessa kokovartalopeili, koska toisen puolikkaan mielestä sinne tarvitaan sellainen senkin rinnalle. Joku voisi sanoa, että tämä on minun näköinen koti, mutta itseasiassa tämä on meidän näköinen. Yllättävää kyllä meidän mauissa on monta yhteistä haavetta. Toteutuvaa sellaista vieläpä. 

j.k. Erikoista on se, että en olisi uskonut muuttavani pois Herttoniemen ihanasta 1950-luvun miljööstä. Sain kuitenkin siitä himpun verran mukaani näissä huonekaluissa. Siirsin tunnelman ulkoa sisälle ja itse asiassa tunnelma on nyt melkein vahvempi. 

Luettuja maisemia

Kuulun niihin ihmisiin, jotka kantavat kirjan mukanaan kaikkialle ja lukevat aina kuin on mahdollista. En voi lähteä lomamatkallekaan ilmaan kirjaa tai paria. Madeiran lämmössä luin Stephanie Laurensia ja Harper Leen. Lomamatkastaan voi kertoa monella tavalla. Sen voi tallentaa myös kuviin monella tavalla. Näiden perusteella voisi luulla, että minä vain luin koko matkan.

Ehtii sitä lennolla maisemia ihailemaan, vaikka kirjassa on mielenkiintoinen kohta menossa. 

Teetauko keskellä vuorilta valuvaa jokea.
 Tätä ennen oli patikoitu alas rinnettä yli kilometri hyvin koukeroista ja kapeaa polkua.

Lukutauko. Ei ihan korkeimmalla huipulla, mutta pilvien päällä kuitenkin.
Mutkikkaan ajomatkan ja huipulle kävelyn ihana päätös. 

Kun toinen haluaa pysähtyä kuvaamaan uudestaan
samassa paikassa kuin pari päivää aiemmin, kaivan kirjan esiin
ja hujahdan takaisin lasten kesäseikkailuun. 

Kuka voisi vastustaa hetkeä auringossa ja merenrannalla?
Varsinkin kun voi kaivaa kirjan esiin ja lukea pari minuuttia. 

Tunti odotusta ennen ravintolaan pääsyä. Minttuteetä, rantakahvila ja kirja.
Valotusaika oli kaksi sekunttia, minulle kerrottiin jälkikäteen.
Hievahtamatta luin sen ajan, koska en tiennyt asiasta. 

Madeira lumosi. Ihanan vihreä saari, mahtavia maisemia, ihanaa ruokaa ja niin paljon asioita, joihin ei edes ehtinyt viikossa tutustua. Matkan voi kuvittaa monin tavoin. Maisemat ja kohteet paljastuvat tarinoiden kautta. Nämä kuvat näyttävät osan tarinasta. Loput jäävät muiden kuvien ja muistojen kerrottavaksi. Tämä oli tarina Madeiran mahtavista lukumaisemista.


Kuvat: Sakari Tanhua. 

Silmukoita koneessa

Sormet kaipaavat puikkoja. Se tunne tulee aina lentokoneessa. On sitten kyse työ- tai lomamatkasta. Ensimmäisenä omaan penkkiin istuttuani kaivan esiin puikot ja annan bambuun kiertyä uusia silmukoita tasaiseen tahtiin. En välitä edes noususta enää. Kunhan sormissa kohtaa puikon joustavuus ja langan hienoinen karheus. Niin alkaa matka. Uusi seikkailu samalla turvallisella rytmillä. Pelottavaa.

Finnair tarjoaa mustikkamehua neulojalle. 

Tänä vuonna on useammat silmukat luotu yläilmoissa ja ensi vuonna niitä luodaan lisää. Vain pimeä taivas ja valomeri maanpinnalta saavat katseen ikkunaan. Niin jajoskus myös pilvimeri ja auringonlasku.

Taivas ja pilvimeri, moninkertaisuus siiven alla.

Lentomatka on muutakin. Se on siirtymä, jossa aika muuttuu olemattomaksi. Sielu käpertyy onnesta ja odotuksesta. Hymynkare leikkii suunpielessä. Lopulta käsi hakeatuu käteen ja läsnä on toive seikkailusta. Päättymättömästä taivaankannesta. 

Saaren saarella ja ikkunassa

Mistä voi olla ylpeä? Vaikea kysymys; sellainen, jota ei oikeastaan saisi edes tässä yhteiskunnassa aina esittää. Olen itse usein ylpeä, mutta harvoin sanon sitä. Nyt olen suunnattoman ylpeä nuoresta naisesta, jolta sain ensimmäisen piirustuksen lähes 20 vuotta sitten. Nyt hän on kuvataiteilija, jonka ihmeellinen maailma avautuu tuhansine tarinoineen tauluissa ja veistoksissa. Sain käydä katsomassa hänen näyttelyään Turussa Tuulenpesässä. Ihmetellä sitä luovuuden ja ideoiden määrää mitä yhteen näyttelyyn on saatu. Sitä tarinoiden virtaa mitä nuoresta naisesta voi löytyä.

http://liisesaari.tumblr.com/post/127852468519/meanwhile-in-andromeda-blueberry-submarine

Olen onnellinen ja ylpeä siitä, että elämässäni on ihmisiä, jotka tekevät heille rakkaita ja arvokkaita asioita. Ihmisiä, jotka uskaltavat heittäytyä ja luoda uskomattomia asioita. He luovat käsinkosketeltavia muistoja ja keinoja saada arki paremmaksi. Olen ylpeä Liisestä ja Jospelista. Olen ylpeä veljistäni, heidän puolisoistaan, äidistäni ja isästäni. Olen ylpeä S:sta. (Ja siitä kuinka hän jaksoi leikata ja leikata paperilappuja, kun tarvitsin apua.)

Joskus olen myös ylpeä itsestäni. Niin kuin viime viikolla, kun sain ensimmäistä kertaa painosta koevedoksen kirjoittamastani materiaalista. Tai kun paistoin maksaa ja pihvit jäivät sisältä juuri oikealla tavalla vaaleanpunaisiksi. Rohkeammin pitäisi olla ylpeä tehdyistä asioista, onnistumisesta ja pienistäkin asioista.

Tämä blogikirjoitus piti julkaista jo kuun alussa. Ihan sen takia, että halusin ihmisten vierailevan ystäväni taidenäyttelyssä ja halusin kertoa Turun reissustani, näyttelystä, Osteria Ovosta, Ruissalon auringonkukkapelloista ja monesta muusta asiasta. Kirjoitus jäi kuitenkin ensimmäiseen kappaleeseen ja vasta nyt kirjoitin sen loppuun. Ehkä se oli tarkoitettu, koska tässä kuussa olen ollut enemmän ylpeä läheisistäni kuin olisin osannut kuvitella.

http://liisesaari.tumblr.com/post/127935062744/meanwhile-in-andromeda-sunflower

Kun on jotain kädessä,

silmien edessä

ja selän takana lämmittämässä,

tuntee elämän

hetken ja arvoituksen.