Joitakin asioita odottaa kauemmin kuin toisia. Sitten kun ne alkavat olla lähellä, siis tapahtuvat ihan kohta, alkaa vähän kutkuttaa. Ja alkaa valmistautua. Siksi tänään...
24. tammikuuta 2019
15. marraskuuta 2018
Aamiaispöydässä pohdintoja uudesta arjesta
Istun pitkästä aikaa yksin aamiaispöydässä. Takassa rätisee tuli ja lämpömittariin vaihtui juuri lukemaksi 19 celsiusta. Pohdin laittaisinko vielä toisen pesällisen puita takkaan vai sulkisinko pellit ja antaisin takan luovuttaa lämpöään.
Muutto vaikutti monelta tavalla omaan arkeen. En kerrostalossa asuessa tainnut katsoa patterien termostaatteja kuin sinä aamuna syksyllä, kun ensimmäistä kertaa asunto tuntui viileältä kesän aurinkoisten päivien jälkeen. Nyt aloitan aamun laittamalla tulen takkaan ja joinakin aamuina myös leivinuuniin. Sisälämpömittariin ei tarvitse vilkaista, koska lämpötilan on oppinut jo arvioimaan unesta lämpimälle iholle tulevasta viileydestä, kun astuu makuuhuoneesta käytävään.
On meillä patterit, mutta vain makkarin patteri on yöllä päällä ja työhuoneen patterin laitan päälle, kun menen sinne töihin. Eilen työhuoneeni lämpötila oli 17,5 celsiusta aloittaessani töitä ja patteri nosti alta tunnissa lämpötilan yhdeksääntoista. Tavakseni on tullut napsauttaa patteri pois päältä, kun lopetan työnteon. Kukat pärjäävät viileämmässäkin huoneessa yksinään. Ainakin joulukaktus pukkaa jo nuppuja.
Lämmittämisen opettelu on tullut osaksi arkea. Kun pari kertaa on herännyt kuusitoista asteisessa talossa ja ulkona on lämpötila lähempänä nollaa, pohtii miksi ei voisi pitää pattereita koko ajan päällä. Voisihan niitä pitää, mutta samalla ei opi tuntemaan oman talon käyttäytymistä. Paljon enemmän on oppinut sillä, että lämmittää takassa aamulla pesän tai kaksi ja illalla toisen samanlaisen. Ja villasukkia on mukava neuloa lisää.
Talon lämmön pitäminen siinä yhdeksäntoista ja kahdenkymmenen hujakoilla ei ole tekemisissä ilmastonmuutoksen tai lämmityskustannusten kanssa. Se on sidoksissa omaan oloon. Noilla asteilla meillä pärjää hyvin. Saa jättää villasukat pois, jos haluaa tai pitää ne jalassa, eikä tule hiki. Hankalampaa on yrittää saada lämpö pysymään tuossa välissä useamman päivää putkeen ilman pattereita. Vielä on oppimista.
Jossain talon lämmittämisen välissä tajusin myös miksi monissa ulkomaisissa tv-sarjoissa ihmiset käyttävät kauniita villapaitoja ja toisinaan myös kynsikkäitä kotonaan. Talot, joissa he asuvat ovat yhtä herkkiä lämmitykselle kuin meidän. Villapaita ei ole päällä sen takia, että siinä näyttäisi hyvältä vaan sen takia, että se oikeasti lämmittää, kun sisällä on kuusitoista tai jopa neljätoista astetta. Olin sivuttanut asian tyysti. Tajusin sen vasta, kun omien villapaitojen käyttö sisällä alkoi lisääntyä.
En ole vielä alkanut neuloa meille kynsikkäitä kotona käytettäväksi. Enkä toivottavasti siihen pisteeseen edes päädy. :D
Rakastan, lämmitysarjesta huolimatta, tätä ihmettelyä ja kotia. Ja laitan jouluvieraille tarvittaessa patterit päälle.
Ehkä käyn hakemassa nyt lisää puita iltaa varten. Siitäkin on tullut yksi uusi arjen asioista.
Muutto vaikutti monelta tavalla omaan arkeen. En kerrostalossa asuessa tainnut katsoa patterien termostaatteja kuin sinä aamuna syksyllä, kun ensimmäistä kertaa asunto tuntui viileältä kesän aurinkoisten päivien jälkeen. Nyt aloitan aamun laittamalla tulen takkaan ja joinakin aamuina myös leivinuuniin. Sisälämpömittariin ei tarvitse vilkaista, koska lämpötilan on oppinut jo arvioimaan unesta lämpimälle iholle tulevasta viileydestä, kun astuu makuuhuoneesta käytävään.
On meillä patterit, mutta vain makkarin patteri on yöllä päällä ja työhuoneen patterin laitan päälle, kun menen sinne töihin. Eilen työhuoneeni lämpötila oli 17,5 celsiusta aloittaessani töitä ja patteri nosti alta tunnissa lämpötilan yhdeksääntoista. Tavakseni on tullut napsauttaa patteri pois päältä, kun lopetan työnteon. Kukat pärjäävät viileämmässäkin huoneessa yksinään. Ainakin joulukaktus pukkaa jo nuppuja.
 |
| Peikonlehti tekee koko ajan suurempia lehtiä, vaikka työhuoneessa ei ole tasaista lämpöä. |
Lämmittämisen opettelu on tullut osaksi arkea. Kun pari kertaa on herännyt kuusitoista asteisessa talossa ja ulkona on lämpötila lähempänä nollaa, pohtii miksi ei voisi pitää pattereita koko ajan päällä. Voisihan niitä pitää, mutta samalla ei opi tuntemaan oman talon käyttäytymistä. Paljon enemmän on oppinut sillä, että lämmittää takassa aamulla pesän tai kaksi ja illalla toisen samanlaisen. Ja villasukkia on mukava neuloa lisää.
Talon lämmön pitäminen siinä yhdeksäntoista ja kahdenkymmenen hujakoilla ei ole tekemisissä ilmastonmuutoksen tai lämmityskustannusten kanssa. Se on sidoksissa omaan oloon. Noilla asteilla meillä pärjää hyvin. Saa jättää villasukat pois, jos haluaa tai pitää ne jalassa, eikä tule hiki. Hankalampaa on yrittää saada lämpö pysymään tuossa välissä useamman päivää putkeen ilman pattereita. Vielä on oppimista.
 |
| Uuden villasukat ovat puikoilla tulossa. |
Jossain talon lämmittämisen välissä tajusin myös miksi monissa ulkomaisissa tv-sarjoissa ihmiset käyttävät kauniita villapaitoja ja toisinaan myös kynsikkäitä kotonaan. Talot, joissa he asuvat ovat yhtä herkkiä lämmitykselle kuin meidän. Villapaita ei ole päällä sen takia, että siinä näyttäisi hyvältä vaan sen takia, että se oikeasti lämmittää, kun sisällä on kuusitoista tai jopa neljätoista astetta. Olin sivuttanut asian tyysti. Tajusin sen vasta, kun omien villapaitojen käyttö sisällä alkoi lisääntyä.
En ole vielä alkanut neuloa meille kynsikkäitä kotona käytettäväksi. Enkä toivottavasti siihen pisteeseen edes päädy. :D
Rakastan, lämmitysarjesta huolimatta, tätä ihmettelyä ja kotia. Ja laitan jouluvieraille tarvittaessa patterit päälle.
Ehkä käyn hakemassa nyt lisää puita iltaa varten. Siitäkin on tullut yksi uusi arjen asioista.
9. syyskuuta 2018
Kun ihminen muuttuu ja muuttaa
Muistan sen iltapäivän hetken työnohjauksessa keväällä 2011, kun sanoin, ettei minulla tule ikinä olemaan omakotitaloa eikä puutarhaa hoidettavana. Muistan työnohjaajani rauhallisen katseen ja oman vakuutteluni siitä kuinka tunnen itseni ja kuinka kaupunkilainen kerrostaloasukas olen.
Kaupunki on tila, jossa olen asunut suurimman osan elämästäni, tutkinut niitä ja ihmetellyt niiden kehitystä. Olen vaeltanut katuja, kujia, puistoja ja rantabulevardeja. Nyt se kaikki muuttuu turistiseksi elämäksi arjen sijasta. Muuttuuko katseeni? Muuttuuko tapani liikkua, kohdata ne entiset arkeni tilat?
Nyt ollaan siinä pisteessä, että olemme omistaneet lähes kuukaudan omakotitalon "maalla". Muuttoauto toi viikko sitten huonekalut, torstaina kävimme tekemässä loppusiivouksen vanhassa kodissamme ja huomenna taas saan herätä hirsiunelmassamme luonnon keskellä. Kohta saan sytyttää leivinuunin ja leipoa tuoreet riisipiirakat ja hauduttaa karjalanpaistin. Voin istuttaa pihalle omenapuun ja kirsikkapuun. Aloittaa työpäivän tornihuoneestani ja päättää sen illallisella terassille katsellen tähtiä.
 |
| Ulko-oven avaaminen ensimmäisen kerran. |
On ollut hauska huomata millainen muutos omasta ehdottomuudesta pois kasvaminen on ollut. Osa vaikutuksensa on ollut tietenkin puolisolla ja yhteisellä näyllä tulevaisuudestamme, mutta vielä suurempi merkitys on ollut sillä, että olen sallinnut itselleni elää minua todeksi, muiden, saatikka sitten yhteiskunnan, odotuksista huolimatta. Tunnistan nimittäin siinä kevään 2011 puheessa minun puhuvan muiden minuun laittamien kuvitelmien ja ajattelumallien pohjalta. Kyllä, olen kaupunkilainen, mutta se on vain pieni osa minua. Suurempi osa on se, joka nauttii ja voi hyvin omassa elämässään. Siihenkin elämään mahtuu ripaus kaupunkia, vaikka sitä rakkauden kohdetta eli Turkua.
 |
| Työhuoneen ikkuna |
On jotenkin helpottavaa, että omasta ehdottomuudesta on päässyt. On helpompi sallia itselle asioita ja tehdä rohkeammin uusia asioita. Oli se sitten vaikka katolle kiipeäminen, vaikka korkeanpaikankammoinen olenkin. Uusia tiloja, uusia näkymiä, yhteinen piha ja yhteinen arki. Näin on hyvä, maalaisserkkuina. 💕
 |
| Tornin huipulla. Tiukkaa teki, mutta kunnon valjailla, köysillä ja puolison tiukalla otteella uskalsi ihan korkeimmalle kohdalle. |
Kuvat: Ida-Maria ja Sakari
11. elokuuta 2018
Mistä tietää...
että on aika palata balettitunneille?
Siitä, kun tanssii bussiasemalla kesäyönä. Niin kevyesti jalka nousee ensimmäisen asennon kautta arabeskiin ja piruetti laskeutuu neljänteen asentoon välittämättä siitä mitä muut odottajat ympärillä tekevät.
Toisaalta Turkuun on aina elämässäni kuulunut kesäyönä kadulla tanssiminen.
Huomasin jälleen olevani sama ihminen kuin kahdeksan vuotta sitten. Samaa naurua, kevyitä askelia ja unelmia. Uusia unelmia kuitenkin. Yhteisiä, toteutuvia ja kasvavia. Vain vähän vanhempi ja rauhallisempi. Hypyissäkin on enemmän keveyttä kuin ennen.
Ehkä tämän kotimatkan jälkeen täytyy tehdä bliésarja ja piruetit ennen nukkumaan menoa. Onneksi kotona annetaan niille tilaa. Ja kohta vielä enemmän. Ehkä minäkin muistan kuunnella sitä sisäistä tanssijaa enemmän tänä syksynä.
Siitä, kun tanssii bussiasemalla kesäyönä. Niin kevyesti jalka nousee ensimmäisen asennon kautta arabeskiin ja piruetti laskeutuu neljänteen asentoon välittämättä siitä mitä muut odottajat ympärillä tekevät.
Toisaalta Turkuun on aina elämässäni kuulunut kesäyönä kadulla tanssiminen.
Huomasin jälleen olevani sama ihminen kuin kahdeksan vuotta sitten. Samaa naurua, kevyitä askelia ja unelmia. Uusia unelmia kuitenkin. Yhteisiä, toteutuvia ja kasvavia. Vain vähän vanhempi ja rauhallisempi. Hypyissäkin on enemmän keveyttä kuin ennen.
Ehkä tämän kotimatkan jälkeen täytyy tehdä bliésarja ja piruetit ennen nukkumaan menoa. Onneksi kotona annetaan niille tilaa. Ja kohta vielä enemmän. Ehkä minäkin muistan kuunnella sitä sisäistä tanssijaa enemmän tänä syksynä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)