Pimeyttä, valoa ja heijastimia

Onneksi kaupungit alkavat syksyllä olla pimeitä. Näin on mahdollista nähdä ihan toinenlainen puoli ympäröivästä maailmasta. Kuljin viime viikolla jokirantaa pitkin, enkä voinut olla ihmettelemättä erilaisten valaistusten käyttöä. Uusitun Pinellan edessä oli hauskat suuret kukkaruudut, jotka hehkuivat kylmää valkoista valoa. Kukkaruukkuihin oli vielä laitettu pienet kuuset. Hymyilytti nähdä ne, mutta kohta sitä jo vakavoitui. Hienosti remontoidun Pinellan viimeisestä ikkunasta loisti sininen valo. Ei mikään pehmeä utuinen valon häivähdys vaan kirkas sininen diskovalo. Hetken aikaan olin todella hämmästynyt. Onhan eriväriset valot lisääntyneet valaistuksissa, mutta jotenkin tässä kohtaan väri oli aivan väärässä paikassa. Tavoitellaanko ravintolassa modernia vai vanhaa vai niiden ei niin yhteen sulautuvaa rinnakkaiseloa?

Olin seuraamassa lauantaina Speak No Evil-esitystä linnan ympärillä. Minun ei alunperin ollut tarkoitus mennä katsomaan sitä, mutta kun kuulin tuttavani esiintyvän siinä innostuin lähtemään ystäväni mukaan. En tiennyt mitä oikeastaan odottaa. Kotimaiset spektaakkeliesitykset, joita olen nähnyt, eivät ole olleet kovinkaan onnistuneita tai mieleenpainuvia. Speak No Evil'iin oli loistavasti osattu yhdistää fyysinen tila, monialainen osaaminen ja pimeän, varjon ja valon leikki. Tarina itsessään ei ollut kovinkaan kummoinen, mutta se oli osattu kertoa hyvin erilaisin elementein ja linnan puiston, että itse rakennuksen hyödyntäminen oli oikein onnistunutta. Erityisen hienosti oli toteutettu parimetrisistä noin viiden metrin korkuisiin nousevat liikuteltavat hirviöt. Niissä oli mielikuvitus lentänyt onnistuneesti ja niitä liikuttelevat taideakatemialaiset osasivat tuoda niiden mahdollisuudet mahtavasti esiin. Linnan seinään heijastuneen hirviöiden varjot olivat jo itsessään mielenkiintoista seurattavaa.

Heijastimen käyttö on ollut aina itsestään selvä asia, ainakin minulle. En kuitenkaan ole koskaan yhdistänyt sitä lakiin. Heijaistimen käyttö on kuitenkin yksi niistä asioista, joiden avulla lailla yritään turvata ihmisten turvallisuus. Onhan kansalaisen heijastimen käyttö yhteiskunnalle halvempaa, kuin hoitaa neliraajahalvaantuneita. Kaupungilla liikkuessa heijastimia näkee kuitenkin yllättävän vähän. Tuntuu siltä, että ihmiset luottavat katuvalaistukseen enemmän kuin pieneen muovinpalaseen, vaikka se saattaisikin parantaa turvallisuuttasi kymmenkertaisesti. Luotammeko vain kaupungin valaistuun turvallisuuteen liikaa? Keskustan alue koki tämän kuun alkupuolella pimeän hetken, kun sähköt menivät keskustasta ja kahdeksannesta kaupunginosasta. Kaikkialla oli mustaa. Missä olivat kulkijoiden heijastimet, kun katuvalot olivat sammuksissa?

Toisaalta pimeys on ihanaa, koska sinne voi hävitä.


Speak No Evil oli osa kulttuuripääkaupunkivuoden ohjelmaa.

Karjalaisia juuria ja julkisivuja

Aloitin tämän kuun matkustamalla Karjalaan. Matka oli... yllätyksellinen ja ehkä silotteinen. Karjalaiset juuret omaavana jouduin toteamaan, että minun Karjalani on tällä puolella rajaa, ei menetetyssä Karjalassa. Vaikka Käkisalmen linnan pihalla olikin hienoa laulaa karjalaisia lauluja, niitä joita pienenä kuuli.

Matkan aikana oli ihana nähdä kaupunkeja, kyliä ja maisemia, joissa ei julkisivulautakunta määritä rakennuksia, tai ainakaan samallaisella mittakaavalla ja tehokkuudella kuin Suomessa. Rakennusten ja tilojen kerroksellisuus jätti kaipauksen mahdollisuudesta luoda rikkaampaa arkkitehtuuria jo yksittäisessä rakennuksessa nykyisen suoraviivaisuuden ja monotoonisuuden sijasta. Ihmisten omat rakennelmat parvekkeiksi olivat uskomattomia virityksiä, mutta kuitenkin omistajistaan kertovampia kuin suomalaiset lasitukset. (Tietenkin herää kysymys siitä, haluammeko ulottaa sisätiloissamme näkyvän persoonallisuuden myös julkisivuihin?)

Samalla kuitenkin Viipurin taidemuseon funktionalistinen muotoilu herkisti sydämeni. Siinä rakennuksessa funktionalismin keskeinen idea on tehnyt työnsä kahdesti; se on rakennettaessa luonut uutta suomalaisuutta ja kunnostettaessa se on jättänyt taakseen Neuvostoliiton kurjat vuodet. Kukkulalle sijoitettu rakennus antiikkiin hamuavine pylväikköineen, joista avautuu näkymä kohti merta, ja Pietarin kirkon pylväikköjen syleilyä muistuttava rakennuksen kahden siiven kaareva muotokieli sitovat, suomalaisen arkkitehtuurissa jonkinasteiseen unohdukseen joutuneen rakennuksen, osaksi Välimeren rakennuskulttuuria. Pohjoismainen, suomalainen funktionalismi pelkistetyssä muotokielessään oli kuitenkin täynnä viitteellisiä yksityiskohtia, jotka tekivätkin rakennuksesta hyvin vahvasti ajallisen kerroksellisuuden ilmentymän.

Suomalaiseen rakennusperinteeseen ja julkisivunäkymiin tottuneena Karjala oli leukoja loksauttava. Heräsi kysymys "eikö täällä pidetä huolta rakennuksista?", mutta ehkä kyse onkin mahdollisuudesta pitää siitä huolta juuri siten kuin itse haluaa, ei niin kuin joku määrää. Toisaalta se miten esimerkiksi Monrepos'n puistossa on kunnostustöitä tehty herätti ihmetystä. Samaa taloa on korjattu monta vuotta, mutta kunnostustyöt ovat olleet, ainakin minun näkökulmasta, todella epäjohdonmukaiset. Toisaalta minä en olekaan rakennusarkkitehti tai edes rakennusmestari. Täytyypä tiedustella asiaa viisaammilta.

Tähän päivityksen lopuksi vastaan vielä yhteen kyselyyn, johon Kässäpussi-blogissa minut haastettiin.
1. Lempiruoka: Karjalanpaisti. Sopii tähän päivitykseen muutenkin ja voin todeta, että se ruoka jota Karjalassa sain Karjalanpaistin nimellä ei ollut kyseistä ruokalajia nähnytkään.
2. Lempimakeiseni: Marmeladi
3. Lempiluettavani: McNaughtin ja Laurensin teokset ovat olleet jo monta vuotta suosikkejani. Yksittäisistä kirjoista voisi myös mainita Haruki Murakamin Norwegian Woodin ja Melvillen Bartlebyn.
4. Mieluisin tapa tehdä käsitöitä: BBC-draamoja katsellessa tai ystävien kanssa teekupin ääressä.
5. Lempielokuva: Pidin pari viikkoa sitten näkemästäni Midnight in Parisista, vaikka ei se ehkä loistavimpiin elokuviin lukeudu. Kestosuosikkeja ovat kotimaiset mustavalkoelokuvat, Tabu, Kirjeitä Iwo Jimalta, Wong Kar-Wain elokuvat ja Ghiblin animaatiot. Unohtamatta tietenkään aasialaisia (kungfu) leffoja muutenkaan.

Tämä pitäisi laittaa viidelle tehtäväksi eteenpäin, mutta saa mennä tällä kertaa vain yhdelle: Purppurainen sunnuntai voi jaksaessaan liittää tämän kyselyn päivitykseensä.

Kampuskaupunki

Syksy muistuttaa aina meitä siitä, että asumme yliopistokaupungissa. Joka puolella on uusia opiskelijoita, jotka eksyneen näköisinä harhailevat ensin vastaan bussiasemalla ja lukevat aikataulua kuin raamattua, sitten heitä näkee torin reunalla höpisemässä halvoista hedelmistä ja kävelykadun feissarit hyppivät melkein riemusta, kun saavat nimiä listoihinsa enemmän kuin kesäaikana. Eksyneimpiä nämä uudet opiskelijat kuitenkin tuntuvat olevan itse yliopiston pihoilla. Osa näyttää todella pahoin hukassa olevilta ja toiset taas maailmanvalloittajilta, jotka eivät vielä ymmärrä kuinka pieneen maailmaan he ovat oikeasti tulleet ja kuinka vähän he siitä loppujen lopuksi ymmärtävät.

Kampuskaupunki muodustuu hyvin erilaisista tiloista. Kun miettii jo rakennuksia, joihin oppiaineet ja laitokset on sijoitettu ei voi kuin pohtia sitä, miten ne heijastavat toisiaan. Ohjeeksi uusille opiskelijoille voisi melkein antaa: "Pohdi minkälainen oppiaine on, niin tiedät millaisesta talosta se löytyy". Esimerkiksi jos katsoo kasvatustieteiden taloa: iso, avara, tilaa liikkua ja leikkiä. Historia-aineet taas on sijoitettu keskelle ajallista jatkuvuutta. Luonnontieteet ovat saaneet kaksikin taloa; avaruus ja kirput eivät ehkä mahdu samaan tilaan.

Tila ei muodustu vain rakennuksista. Tila rakentuu sen käyttäjien mukaan. Vaikka tila muovaa ihmisiä ja mahdollistaa uutta ajattelua, luovat silti siinä liikkujat ja eläjät sitä voimakkaammin kuin niiden arkkitehdit ovat ehkä halunneet. On mielenkiintoista nähdä kuinka uudet opiskelijat ovat vähitellen ottamassa haltuun yliopiston rakennuksia, pihoja, käytäviä ja portaikkoja. Vähitellen heidän kaupunkitilansa laajenee ja he häviävät osaksi kaupunkilaisten massaa ja sitten taas unohtuu, että elämmä kampuskaupungissa. Paitsi jos sattuu yliopistolle tai törmäämään kaupungilla jonottaviin haalaripukuisiin (ja viittoihin kätkeytyneisiin).

Elokuun taivas

Elokuussa satoi. Koko kesän sitä kaipasi ja nyt siitä nauttii, vaikka kumisaappaat ovatkin liian isot. Taivaalla on ollut ihmeellisiä näytöksiä. Suuria pilvimassoja vyöryy yli kattojen ja laskeva aurinko maalaa ne pinkiksi. Sattumalta voi nähdä sateenkaareen keltaisin, violetin, punaisen....

Sateella kaupunki on kattojen ja katujen pintaa. Välistä häviää rakennukset. Sitä tuijottaa jalkojaan, ettei astuisi syvimpään lammikkoon. Ikkunassa seistessä katse kiertelee taivaanrannan pilvimassoja sadeharsoja etsien. Äänet ovat matalempia, pehmeämpiä, lotisevia, humisevia... Kun kaupunki peittyy pilviin, sateenvarjon unohtanut kastuu ja näyteikkunoissa on taas ruskeata ja harmaata, tietää, että on aika alkaa etsiä lämpimämpää päälle, kaivaa tuikkuja kaapin perukoilta, testata pataruokareseptejä ja nauttia sadepäivän keksikutsuista. Ja jos aikaa jää niin naapurin mummon kanssa voi neuloa ja ihmetellä muiden kiirettä.