Tämä kappale oli vanhassa puhelimessa soittoäänenä. Aina kun sen sattumalta kuulen muistan Turun, kesän, joen, Rauhankadun asunnon, lounaat Mamissa, Yasukon tonkatsun...
Toinen rakas äänimuisto joka liittyy tiettyyn tilaan on Etelä-Karjalan radio. Se edelleen sisältää saman 'sävelen' kuin mummolassa Tykissä aikoinaan '80-luvulla. Eno napsautti aina sisään tullessa radion päälle ja sitä kuunneltiin saunan jälkeen kortin peluun ohessa.
Ääniin sidotut muistot (tiloista) ovat rikkaus ja rakkautta parhaimmillaan.
Kaupungista löytyy monenlaisia ravintoloita. Voi valita maan, raaka-aineen, valmistusvan, erikoistumisen tai jonkun muun kriteerin perusteella.
Usein ravintolakäynnit sijoittuvat viikonloppuihin ja juhlahetkiin. Minulle ja serkulleni on tullut tavaksi käydä kerran, pari vuodessa jossakin uudessa ravintolassa aivan tavallisena arki-iltana. Kaupunkitilassa ravintola on arkena hyvin erilainen kuin vilkkaana viikonloppuna. Ruokailuun tulee erilaista rauhallisuutta ja mahdollisuutta. Ei tarvitse kuunnella puolella korvalla naapuripöydän keskusteluja tai juhlintaa. Saa keskittyä nauttimaan ruoasta ja jaetusta arki-illasta.
Miten erilaiselta Tuomiokirkko näyttä toisesta kerroksesta katsottuna. Ja samalla kuitenkin niin samalta. Punaiset verhot toivat oman vaikutelmansa.
Tällä kertaa kävimme ravintola Sunn'issa. Yksinkertainen kattaus ja sama linja myös ruoissa.
Milloin viimeeksi olet syönyt alkukeiton lasilautaselta? Minä en muista. Ihanaa punajuurikeittoa.
Possun poskea. Nam. Suli suuhun ja sopi täydellisesti lisukkeen kanssa yhteen.
Emme saaneet Tori-menun jälkkäriä allergioiden takia. Vaihtoehtomme oli kuitenkin osuva päätös. Pieni keksi toi meidän molempien mieleen näkkileivän. Hauska ylläri.
Arjessa saa olla juhlaa. Sen voi luoda pienillä valinnoilla. Kokeilemalla jotain muuta kuin mihin on tottunut. Käymällä jossain hyvin erilaisessa paikassa. Eikä sen tarvitse olla kallista. Myös ravintoloilla on alennusmyyntinsä, laadukkaat sellaiset. Pitää vain vähän seurata ja olla ajoissa.
Uusi vuosi ja yritys olla jälleen parempi ihminen. Niistähän tämä päivä on tehty. Lupauksista ja yrityksistä muuttua.
Lupauksia annetaan joka päivä; osa niistä pysyy ja toteutuu, osa taas unohtuu tai päättyy pettymykseen. Viime vuoden uudenvuodenlupaustani en edes muista. Siksi en ole aivan varma onko tänään järkeä antaa lupausta, joka huuhtoutuu muistista vuoden aikana. Toisaalta, jos lupaus olisi koko ajan esillä, ehkä sen muistaisi paremmin tai sitten katse ei vain kohdistuisi siihen eikä mieli sitä käsittelisi.
Toimistotalon portaikko. Mustan ja valkoisen leikki.
Arkinen näkymä, jota työntekijät eivät enää huomaa.
Tämän blogin olisi pitänyt olla aktiivinen, vähintään kerran kuukaudessa päivittyvä blogi. Viime vuonna niin ei tapahtunut. (Petetty lupaus numero 1.) Viime syksynä tehtyjen (työhön liittyvien) lupausten pohjalta voinen jo sanoa, että en pystyne parantamaan tapojani tämän blogin osalta.
Luonnon rakentamaa: Imatrankosken uoma.
Jääkauden tuotos on matkailunähtävyys ja osa kansallispuistoa.
(Kuva otettu sillalta blogitekstiä varten, jota ei tullutkaan.)
Kyse ei ole blogin pitämisen viehätyksen katoamisesta. Itseasiassa olen entisestään innostunut kuvaamaan ja löytänyt kaupungeista pieniä sirpaleita, joita jakaa. Olen vain menettänyt tai ehkä paremminkin kadottanut sen ajan, jonka ennen annoin tälle blogille.
Toisaalta asiaan on vaikuttanut myös ne kaikki muutokset, jotka ovat elämässäni tapahtunut viimeiseen reilun puolenvuoden aikana. Muutokset ja menetykset eivät ole kantaneet tänne asti, koska ne eivät kuulu tähän blogiin. Ja kun ne ovat keskiössä elämässä, on vaikea sivuuttaa ne ja katsoa vain ympärille ja kirjoittaa siitä. Suojeluvaisto on ihmeellinen asia.
Reissaaja löytää: Erään kahvilan naistenhuoneen seinät olivat täynnä eri
lehtien kansia ja sivuja. Osa oli teemoitettu.
Aiemmin olen nähnyt vain ulkohuusseissa saman tapettiratkaisun.
Viime kesänä ajattelin, että yritän kirjoittaa syksyn aikana kaupunginosista. Eri kaupunkien kaupunginosista, niiden tunnelmista, rakennuksista, ilmapiiristä ja ihmisistä. Lopputulos: ei yhtä ainoata kirjoitusta. (Itselle annetun lupauksen pettäminen, petetty lupaus numero 2.) En lupaa tehdä sitä tänä vuonna, mutta voin yrittää. Yritys on kuitenkin parempi, kuin täyttymätön lupaus. Silloin tiedän ainakin tehneeni jotain asian eteen, enkä vain ohittaneeni sitä.
Kuvan oikeassa reunassa pilkistävään puistoon halutaan rakentaa taloja.
Mitä se tekee 1950-luvun asuinalueelle? Häviääkö tunnelma?
Olisin halunnut olla aktiivisempi liittyen keskusteluun kaupunkien rakentamisesta ja siihen miten olemassa olevaa kaupunkitilaa muutetaan. Lopputulos: ei mitään muutosta verrattuna vuoteen 2013. (Petetty lupaus numero 3.) Todenmukaisesti täytenee sanoa, ettei minulla olisi "lihaksia" edes asiaan. Aihe ja asia ovat kuitenkin hyvin kutkuttavat ja kiinnostavat. Varsinkin yksilön vaikuttamisen ja kaupunkirakentamisen näkökulmasta. Missä menee kasvamisen ja uudistumisen rajat yksilön elinpiirin osalta?
Lupauksia en tee. Toiveita heitän itselleni. Rohkeutta katsoa, tallentaa ja kirjoittaa. Mahdollisuuksia nähdä, kohdata ja tuoda esiin uutta, vanhaa, mennyttä ja menetettyä. Tuntea jälleen kulunut aika ja sen merkit ympärillä. Ei elää hetkessä vaan ajassa.
Onnellista uutta vuotta 2015! Olkoon tämä vuosi täynnä pieniä löytöjä ja ihmeellisiä mahdollisuuksia.
Tämä blogikirjoitus sisältää spoilereita, joten nyt kannattaa lopettaa lukeminen, jos ei halua tietää enempää.
Rakkautta & Anarkiaa -festivaali kuuluu niihin syksyn tapahtumiin, joihin haluaisin osallistua paremmin joka vuosi. Tänä vuonna ennätin mennä vain neljään elokuvaan. Katalogissa oli useampi elokuva, jotka olisivat kiinnostaneet, esimerkiksi Puolaan sijoittuva "Ida" kuului niihin. Festivaalin valikoima oli niin mielenkiintoinen, että ystäväni jaksoi istua katsomassa yli 20 elokuvaa. Ihailtavaa.
Itse valitsin kolme must see -elokuvaa ja yhden ystävien kanssa katsottavan. Ensimmäisenä kävin katsomassa Studio Ghiblistä tehdyn dokumentin The Kingdom of Dreams and Madness. Ghiblin tuotantoa ja historiaa tuntevalle dokumentti ei mitään kovinkaan suurta ja yllättävää antanut. Se oli kuitenkin hyvin lempeä tapa saatella Miyazaki eläkkeelle. Dokumentin tunnella oli usein hyvin lähellä Ghiblin elokuvien seesteisyyttä. Ehkä katsojana olisin kaivannut enemmän Ghiblin kehityshistoriaa kuin vain kahden suuren ohjaajan viimeisten elokuvien tarkastelua.
Engelin elokuvateatteri, jossa Ghibli-dokkaria näytettiin, on myös oma kokemuksensa. Tunnelmallinen ja pienuudessaan lähes söpö. En ollut aiemmin käynyt katsomassa siellä mitään.
Toisena elokuva kävin katsomassa ranskalaisen Beauty and the Beast -elokuvan, joka oli visuaalisesti kaunis, mutta tarinaltaan yllätyksetön versio Kaunottaresta ja hirviöistä. Katsottava, mutta ei mikään ihmeellinen.
Ehkä kaikista eniten olin odottanut Rurouni Kenshin -elokuvien näkemistä. Vuosi sitten näin trilogian ensimmäisen osan ja nyt istuin katsomassa toisen ja kolmannen peräkkäin. Kenshin kuului minun nuoruuteni sankareihin ja koko animesarjan nähneenä elokuvia ei vain voinut ohittaa. Sato Takeru pääsi lähelle muistikuvaani Kenshinistä, vaikka olisin ehkä kaivannut hämmentyneitä oro-kommentteja enemmän. Hänellä oli sitä muuntautumiskykyä mitä Kenshinin rooli vaatii.
Kokonaisuudessaan molemmat elokuvat toimivat ja noin 50 osaa animesarjasta oli saatu kohtuullisesti typistettyä reiluun neljään tuntiin. Taistelukohtaukset olivat toteutettu sen verran hienosti, ettei tullut toiston kokemusta. Liikkeiden sulavuus ja miekan käsittelyn kauneus sai jälleen arvotamaan japanilaista elokuvaa ja pohtimaan pitäisikö sitä lähteä kendo-kurssille. Vain kahdessa kohtaan tuli epäuskoinen olo suhteessa elokuvien aikakauteen. Molemmat olivat vielä samasta roolihahmosta. Pahiksen Shishion kääret olivat liian paksut suhteessa siihen mitä ne ovat animessa ja mangassa. Näyttivät enemmän pään ympärille kiedotuilta kankaisilta vöiltä koin kääreiltä. Ja hänellä hänellä oli maiharin näköiset kengät, joiden pohjat näyttivät ihan conversen kumipohjilta.
Nauroin toisen elokuvan lopussa, kun Masaharu Fukuyama tuli valkokankaalle. Olin ainoa salissa joka nauroi. Kohtaus oli hyvin eteerinen ja lähes salaperäinen. Mutta se oli Masaharu Fukuyama, joten lähes kikatin. Herra "Galileo" näyttelee Kenshinin mestaria! Niin erilaiset roolit. Olihan hän jo todella loistava Isänsä pojassa, jonka siis kävin kahdesti katsomassa kesällä. Kolmos elokuvassa hän onnistui oikein loistavasti roolissaan. Lähikuvissa hänen taitonsa ilmaista muutosta pelkästään kasvojen ilmeillä tuli esiin hyvinkin dramaattisesti. Elokuvat voisi katsoa uudestaan jo pelkästään hänen onnistuneen näyttelemisen takia. Mielenkiinnolla odotan mitä hän tekee seuraavaksi.
Merkitsin katalogista muita elokuvia joita haluaisin nähdä. Toivottavasti edes osa tulisi katsottavaksi talven aikana. Ja ehkä ensi syksynä voisi yrittää saada omalle listallekin vähän enemmän elokuvia.
