Kevätiltapäivän aikana

Ystäväni oli käymässä kaupungissa. Me näimme vain tunnin verran kahvilla rautatieasemalla.

 Ennen sitä katselin keväistä kaupunkia.

Näin kevään ensimmäisen jäätelökioskin.
Turistilapset huusivat sen edessä "ice-cream, ice-cream".
Olisi tehnyt mieli itsekin ostaa tötterö. 

Ilmassa oli kevätpäivän kirpeyttä ja lämpöä.
Mukulakiviltä puuttui vain hevosten kavioiden kopse. 

Kävin iltapäiväteellä ja uppouduin kirjaani.
Ystäväni laittoi viestiä olevansa myöhässä.
Ostin pienenpienen kuppikakun odotellessani.

Kolmesta pienestä elementistä muodostui pari tuntia kevätiltapäivää.

Oli ihana nähdä ystävääni, vaikka hetkestämme ei jäänyt yhtään kuvaa.

Ja kotona vastassa oli maaliskuun lopun ihanuus uudessa muodossaan.

Tulppaanit ovat kauniita loppuun asti. 

Kevät laajenee ulkoa sisään

Jokaisella meillä on omat kevään merkkimme. Jollekin ne ovat luonnon muutokset; ensimmäiset leskenlehdet ja pajunkissat, lumen sulaminen pois. Toiselle ne ovat tuoreet parsat kaupan vihannesosastolla ja kolmannelle ne ovat kesäverhojen ripustaminen ikkunaan. Neljännelle ne saattavat olla tutun kivijalkakahvilan pöydät ikkunan edessä. 

Minulla varma kevään merkki on ollut isän lähteminen Kebnelle lentämään. Siitä alkaa kevät. Tänä vuonna halusin kuitenkin tuoda kevään sisälle. Aloittaa sen nähden, tehden. En vain tietäen.  

Tein neljä asiaa. 

Kun ei ole pihaa tai puutarhaa, kevään uuden elämä alkaa purkissa.
Istutin kerrotun Saintpaulian ja Kultaköynnöksen.
 Ikkunalaudalla niitä uskaltaa pitää ehkä kuukauden,
sitten on aika siirtää ne varjoisampaan paikkaan. 

Vietin yhden lomailtapäivän harjaillen kaupungilla.
 Etsin pieniä ideoita siitä miltä kevät tänä vuonna näyttää.
Linnut lauloivat kivitalojen välissä olevissa orapihlajapensaissa.
 Ja sitten ne tulivat vastaan keittiöpyyhkeissä.

Silitin pöytäliinan. Valitsin ystävältäni lahjaksi samaan pensaskuvioisen.
Kaivoin kirjepaperit esiin ja kirjoitin kirjeitä muualla asuville ystäville ja sukulaisille.
Vietin teehetkeni siinä kevätauringossa, sanoittaen viime viikkojen tapahtumia.  

Koska oma piha puuttuu, olen ostanut tulppaaneja.
En edes enää osaa sanoa kuinka monta kimppua sitten tammikuun lopun olen kantanut kotiin.
 Ja ne kestävät, välillä viikon välillä toisenkin.
Lasimaljakossa ne ovat vähemmän kuin kukkapenkissä,
 mutta ne ovat läsnä aamupalalla, kotiinpalatessa, kirjaa lukiessa,
vieraiden saapuessa... Ne jäävät näkökentän reunalle ja vähitellen kuihtuvat.
Odotan kesää ja pioneja.  

Viidennestä asiasta ei ole kuvaa. Olen katsellut sinistä taivasta. Ohuita vaaleita pilvenhattaroita purjehtimassa sinisen kannen yli. Olen etsinyt sinisiä vaatteita vaatekaapin kätköistä. Miettinyt sinisten päällisten ompelemista punaisiin tyynyihin. Lopulta huolestuin. Vaaleansininen ja sininen olivat lukioajan ja ensimmäisten opiskeluvuosieni värit. Huoleni muuttui teoksi: päätin antaa pois sinisen päiväpeitteeni, jota olin säilyttänyt. Mietin uusiksi sohvatyynyjen värit. Kevät ei ole paluun aikaa ja vaan uuden aloitusta.

Juosten en olisi perillä, haaveillen...ehkä.

Luin Murakamin kirjan juoksemisesta. Ja näin sen Havaijin, joka jäi tasaisten askelten alle. Haaveita paikoista syntyy sattumalta, hetkistä, toistoilla, kasvamalla... Jokainen haave omalla tavallaan.

Kirjoitin puolitoista vuotta sitten Haavekaupungeista. Vieläkään en ole varannut lippuja. Haavekaupunkien määrä on kuitenkin kasvanut. Ne ovat tulleet kirjojen sivuilta, lyrikoista, kuvista, maininnoista. Nyt niitä on useampi elämän varrelle. Jokaisessa kaupungissa on jotain houkuttelevaa, jotain historian muovaamaa tätä päivää, jonka haluaa nähdä, elää. Haaveista käsinkosketeltavaksi.

Omasta kotikaupungista voi tulla haavekaupunki. Kun vain avaa silmänsä ja alkaa katsoa ympärille. Siitä voi löytää monta sellaista paikkaa, hetkeä ja katua, jotka muuttavat haaveilijaa. Lähellekin voi haaveilla. Niitäkin haaveita on tullut jo useampi. Sellaisia haaveita, jotka ehkä juostenkin toteutuvat.

Murakamin juoksemisesta vielä. Siinä on haave ja samalla tehty työ. Hänen päämäärätietoinen eteneminen juoksun ja kirjoittamisen parissa on ihailtavaa. Toisaalta kaikki ei mene tasaisesti. Vaihtelua, epätasaisuutta, yritystä, kompastuksia... Jos uskaltaisi juosta, saavuttaisiko haavekaupungit nopeammin?


- - - - - -

Mihin nyt haaveilen? 

Painamaan pään tyynyyn,

näkemään unia maailman ääristä

ja jostain aivan läheltä. Sellaisesta hetkestä,

jossa käden alka karhea seinä muistuttaa menneestä ja tulevasta

jalkojen alla tuhansien kävelemät kadut, nurmikko, pelto...

Katseessa kadonnutta ja pysyvää, korvissa kakofoniaa ja 

yhteisiä sanoja. 

Ei vain määränpäitä vaan pakopaikkoja, välietappeja, 

matkareitteje, kohtaamispaikkoja. 

Mihin nyt haaveilisikaan, kuin hetkiin kaiken rajalla. 

Lapsuuden kaupungin muutoksia ja pysyvyyttä

Olin perjantaina lomapäivällä Porvoossa. Harvemmin käyn lapsuuden kaupungissa vierailulla, jolla ennättäisi käydä muuallakin kuin sukuloimassa. Iltapäivälle minulla ei ollut muuta ohjelmaa kuin kaksi: käydä syömässä jossain uudessa ravintolassa ja yhdessä museossa.

Ravintolaksi valitsin kehuja saaneen Sinnen. Yksin ravintolassa käymisessä on etunsa. Voi rauhassa katsella ympärille, lukea kirjaa, valokuvata... eli häiritä muita vieraita poikkeavalla käytöksellä. Paikkana Sinne on ihastuttava. Suurista ikkunoista näkee 2000-luvulla rakennetun asuinalueen, kirkon katon, jokirannan laivat ja kivitalot. Sisällä on avaruutta ja selkeyttä sekä samanaikaisesti jotain mennyttä koivuhalkoina pöydillä. Ruokalista oli houkutteleva, lopulta valitsin menu Borgån.

Leivän syöjän paratiisi.
Varsinkin kuminanäkkäri oli ihanaa. 

Alkuruoka oli kevyt, raikas... Makunystyröitä hellivä. 

Pääruokana kuhaa. Juuri oikein paistettuna. Nam.
Annoksessa oli myös kiinalaista minimaa-artisokkaa.
 Oikein mukava löytö. Mistäköhän sitä voisi ostaa?

Kolme pientä suklaakakkupalaa.
Kaunis, makoisa annos ja sopivan kokoinen aterian päätös. 

Museokohteeksi valikoitui Runebergien koti. Olin käynyt siellä varmaan viimeeksi yli viisi vuotta sitten. Kotimuseoiden hienoutta on se, etteivät ne muutu. Tai no peikonlehti oli mielestäni taas kasvanut. Harmi, ettei museossa voi ottaa kuvia. Paljon pieniä yksityiskohtia olisi linssin alle mielellään ottanut. 

Runebergien talon seinässä oleva kyltti on vaihdettu.
Nykyinen on mielestäni oikea valinta. 

Kävelysiltaa pitkin pääsee kaupungin uudelle puistolle. Olen kerran aiemmin kävellyt siellä kesällä.
Talvellakin se on karun kaunis. Keskellä puistoa on vuoden 1809-muistomerkki.
Yksityiskohtia toisensa perään. A niin kuin Aleksanteri?

Iltapäivän päätteeksi äidin kanssa Cafe Cabriolessa teellä ja kahvilla.
 Ihanat kupit ja makeat herkut. Aina varma valinta Porvoossa.

Lapsuuden kaupunkiin jäi vielä monta kohdetta, joissa en ole moneen vuoteen käynyt. Ensi kerralla ehkä Holmin taloon.


- - - -

Missä kävin:

Bistro Sinne

Cafe Cabriole

Runebergin koti