Kävelin eilen illalla sateessa keskustasta kotiin. Kävelykadulla nahkakenkäni kokivat ikävän yllätyksen, kun astuessa graniittilaatalle se yllättäin painui ja vettä ryöppysi laatan alta vyörynä kengille. Oli pakko ottaa märät sukat jalasta kesken matkan. Vesi oli kuitenkin lämmintä. Kevätsadetta pimeässä yössä.
Sateessa kulkeminen tuntui joten absurdilta päätökseltä illalla ja kuluneille viikoille. Olin ollut ystäväni luona katsomassa Sade kuuluu meille nimistä elokuvaa, joka käsittelee ehkä keskeisiä Etelä-Amerikan ongelmateemoista. Itseäni koskettavimpana teemana tarinasta nousi keskustelu, taistelu siitä kenelle vesi kuuluu, kuka sen omistaa. En ollut oikeastaan pohtinut vedenomistamiskysymyksiä ennen tämän elokuvan katsomista. Jotenkin olen aina pitänyt vettä meille kaikille kuuluvana, mutta vasta elokuvaa katsoessa alkoikin uudelleen miettiä, kuka sen oikeasti omistaa. Onko vesi sittenkään meidän kaikkian yhteistä vai kuuluuko se vesifirmoille, jotka hinnoittelevat sen meille. Elokuvassa näytettiin, mitä vedettömyys voi jo nykyään aiheuttaa; ei voi kuin vain pohtia missä vaiheessa makean veden väheneminen oikeasti on sotien syinä. Kirjoitinkin jo aiemmin vedestä ja sen puutteesta. Sen jälkeen ajatus on kiertänyt lähes kaikessa kohtaamissani asioissa.
Olen aloittanut Emmi Itärannan Teemestarin kirjan. Olen vasta ensimmäiset parikymmentä sivua edennyt, ja jo tuntuu kuin kirja olisi tämän hetkiseen pohdiskeluuni mitä soveltuvin kuvaus. Kulttuurihistorioitsijana en voi kuin ihailla kuinka Itäranta on onnistuneesta maailmanluonnissa, jossa näkyy se tulevaisuus, joka on tämän maailman tuottamaa. Sekä se unohdus, jota ihmisten itsekeskeisyys aiheuttaa. Kirja on myös herättänyt minussa syyllisyyden, johon en pysty vastaamaan.
Olen istunut kahdella kuluneella viikolla Johanna Rolshovenin luennoilla Fennicumissa. Hän on tutkinut kaupunkeja puhtauden, järjestyksen ja turvallisuuden näkökulmasta. Myös hän nosti esiin veden liittyen puhtauteen. Vesi tautien aiheuttajana, lian poistajana ja veden merkitys viemäriverkostojen rakentamisessa kaupungeissa. Hänen luennollaan näkyi myös kysymys siitä, kenelle puhdas vesi kuuluu ja kenelle se on vuosisatoja kuulunut?
Viimeisenä, ehkä kaiken huippuna näin jutun Itämeren suojelemisesta taas yhdellä keinolla. Usein sanotaan, että pienilläkin teolla pystyy vaikuttamaan. Mikä olisi se minun pieni tekoni, jolla minä voisin vaikuttaa siihen, että maailma ei olisi Norian aikaan menettänyt jo kaikkea tätä saavutettua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti