Lumesta, vedestä ja mahdollisuudesta

Katselin eilen ravintolan ikkunasta, kun 150 vuotta täyttävän Stockmannin katolta lumi valui pehmeästi katon reunalle ja pöllähti ilmaan hennoksi pilveksi hajoten kohta tuulen mukaan. Lumesta nauttiminen käy monella tapaa. Itse en ole hiihtäjäsorttia, mutta ymmärrän hyvin kuinka lumisista metsämaisemista nauttiminen voi rentouttaa hitaasti lykkiessä eteenpäin. On hauskaa seurata lapsia ensimmäisillä luistimilla ja heidän muksahduksia lumikasaan.

Itselle lumi merkitsee kaupungin muuttumista. Lumi tuo mukanaan rauhallisuutta, hiljaisuutta ja peittyviä kattoja. Kattojen tarkastelu on rauhoittavaa, rentouttavaa. Varsinkin viime aikoina, kun lumi ja tuuli ovat tuonneet niihin uusia muotoja, kuvioita ja elementtejä. Tietenkin samalla tulee tarkasteltua koko taloa, mutta katot puhuvat hyvin omaa kieltänsä, jota en ole vielä edes tavoittanut kunnolla. Lumi ei tee kaikesta samanlaista, vaikka peittääkin ne valkoiseen vaippaansa.

Ja kun lumi sulaa on jäljellä vettä, paljon vettä. Kevään hankintalistassa on saappaat. Vettä olen joutunut pohtimaan uudelle tavalla viime aikoina. Kaupungissa vesi on sekä näkyvää että piilossa. Viemäreissä kulkee vesimääriä, joita ei voi ymmärtää. Suihkulähteet, lammet, joet... Näkyvää ja rakennettua vettä on ympärillä loppumattomalta tuntuva määrä. Siksi tuntuu oudolta miettiä veden loppumista. Puhtaan veden katoamista tai sen kuljettamista pitkästäkin matkasta. Mielenkiintoisen aspektin aiheeseen antaa Designmuseon näyttely. Omaa läträilyä voi aina hillitä, mutta myös kehityksen tukeminen on tarpeellista.