Kun Big Ben löi varttia yli

Jotkut asiat tuntuvat mahdottomilta. Niiden toteutumista ei usko arjen keskellä. Istuessani toissa päivänä undergroundissa ja katsellessa pienten ruskeiden englantilaistalojen vilahtavan ohi pohdin miten tämä matka tuli jo nyt. Tai oikeastaan vasta nyt. Lontoo. Yksi elämäni keskeisistä kaupungeista, jossa olen kuitenkin vasta nyt ensimmäistä kertaa.

Oloni ei ollut ollenkaan hukassa. Kiitos naisteni, tuntui, että tiesin missä mikin on ja mihin suunnata. Sisäinen kompassi toimi tehokkaasti ja ohjasi oikeisiin suuntiin. Onneksi olin viimeisenä iltana ennen lähtöä katsonut yhtä opaskirjaa ja sen verran tiesin, ettei kaikissa kartoissa ole kaikkia katuja ja kujia merkattu. Tiedosta oli hyötyä jo hotellin löytämiseksi.

Olo ei ole turistinen,  mutta käytös sitäkin enemmän. Kuvia tulee napsittua,  keskeiset nähtävyydet on koettava ja luvassa on paikallisia ruokaelämyksiä ja asioita, jotka toistavat kaupunkiin liitettyjä turistisia kokemuksia. Kuljenko omia polkuja vai toistanko jotain valmista kaavaa? Sen näkee seuraavien päivien aikana.

Tulopäivän kohokohtia oli sattumalta British Library'in päätyminen ja alkuperäisen Magna Cartan näkeminen sekä fish pie, päämäärätön kävely Westminstery'ssa ja aurinko.

Pääsiäisperinteiden kunniaksi illallista söimme lähi-italialaisesta.  Tarkoitus oli mennä pubiin, mutta käännyimme ovelta takaisin. Melutaso oli sen verran korkea, että matkasta väsyneet vartalomme eivät jaksaneet äänivyöryä. Aikoinaan Tukholman pääsiäismatkalla söimme ensimmäisenä iltana italialaisesta, joten perinteitä tuli ylläpidetty. Vaikka matkaseura on eri.

Mitä kaikkea tällä pääsiäismatkalla ehtiikään nähdä ja tehdä....

En vain voi mitään sille, että Big Benin lyödessä mieleeni tuli Knalli ja Sateenvarjo -kuunnelmat. 

Paraatipaikka ja mahtavat pilvet.

Emile Pankhurst,  yksi vahvoista naisista historiassa. Yksi harvoista naisista, joille on pystytetty muistopatsas. 

Thames ja ei niin vanha näkymä.

Ihastuttava näkymä lounaalla. 

Kaupunkiin tutustuminen sisältää sattumia. Aivan kulman takaa
 hotellilta löytyi kirjasto.  Magna Carta -näyttely oli uskomaton yllätys. 

Simpukoita ja spagettia. Herkuttele alkoi heti.

Löytöjen Mikkelin seutu

Lähes tarkalleen vuosi sitten olin Kangasniemellä ja Mäntyharjulla. Olihan sitä pakko mennä tänä kesänä uudestaan. Tässä on vaara perinteen muodostumisesta. Kaikki on tietenkin kiinni ihanista ystävistäni, joista ensimmäinen näyttelee toista kesää kesäteatterissa ja toinen on Mäntyharjulla museolla töissä. Ihmiset sanelevat matkustamistani, eivät paikat. Vai....

Tämän sillan alta on uitettu puita vielä reilut 50 vuotta sitten. Jos kameraa olisi kääntänyt 180° olisi kuva tullut otettua Uittomuseosta. 

Mäntyharjulta löytyy Ruotsi-Suomen ja Venäjän raja 1700-luvulta.
Tässä yksi rajamerkkinä toimineista pylväistä. 

Mäntyharjun kesään kuuluvat ristikot, kuten ne kuuluivat yhteiseen kesään Miehikkälässäkin.

Aprikoosipiirakkaa ja ihana cappuccino Otavasta löytyneestä kahvilasta.

Minä kahvilan portailla. Tuolla lasiverannalla istuttiin aamukahvilla. 

Kenkäverossa minut lumosi puutarha ja erityisesti kesäkurpitsat.
Haaveilin jo hetken omasta puutarhasta. 

Minä tunnen tämän kukan nimellä Kierto.
Mikäköhän on tämän kadun varsiltakin löytyvän kukan oikea nimi?

Ystäväni sanoi tämän olevan hankala kukka hävittää, mutta on se kaunis.
Kuka sitä nyt haluaisi hävittää?

Tertin Kartanon pitopöytä oli loistava.
Harvoin Turussakaan on syönyt näin viimeisteltyjä ruokia. 

Jälkkäriksi oli aivan ihanaa Kukkaissokerikakkua, hyytelöityjä marjoja ja Väinönputkikermaa.
Näitä kun saisi koko kesän. 

Pitsiverhojen taakse jäi ystävältäni lahjaksi saama laukku piiloon.
Ihan kuin sen paikka olisi ollut tuossa. 

---

Missä tulikaan oltua:
InStile Mannila
Kenkävero
Tertin Kartano

Kaupunkijuhannus täynnä naurua ja ihastumista

Olen viettänyt neljä peräkkäistä juhannusta Helsingissä. Kaupunkijuhannukset ovat olleet minulle yhtä hienoja kuin lapsuuden juhannukset asuntovaunulla. Tietenkin hetken aikaa kaipasi lentokentän isoa kokkoa ja vaunukyytiä kokon sytytykseen. Helsingin juhannukset ovat kaikki olleet erilaiset. Viime vuonna olin aattona Vanhankaupungin rannassa kosken lumoissa ja juhannuspäivänä kiertelimme kaupungin rantoja nauttien auringosta.

Tänä vuonna olimme jälleen veljeni luona. Juhannusaattona grillasimme kalliolle rakennetussa grillissä vartaita, makkaraa, paprikoita, sieniä ja paprikoita. Lisäksi tarjolla oli salaatteja ja uusia perunoita. Jälkkäriksi oli ihanaa paistettua juustokakkua marinoitujen mansikoiden kera. Seurana oli sukulaisia ja ystäviä vuosien takaa. Taustalla soi tieni-iän hitit ja välillä vähän uudempaa ja vanhempaakin musiikkia. DJ:nä toimi nuorin vieraista, alakoulua käyvä pikkumies. Oli hauska nähdä hänen innostuksensa etsiä kappaleita youtubesta ja testailla taitojaan levysoittimen ja mikserin kanssa. Illan aikana muisteltiin menneitä, perustettiin uusia yrityksiä, vaihdettiin neuleideoita ja keskusteltiin asuntojen ja mökkien hankkimisesta. Voisi kuvitella, että meno oli aika keski-ikäistä, vaikka ei se sitä kyllä ollut. Naurua ja mukavan rentoa menoa oli myöhään yöhön.

Juhannuspäivä oli sateinen, mutta ei se haitannut. Oli hauska käydä ystävän kolmipäiväisissä tupareissa pyörähtämässä. Kaupunginosa oli minulle uusi, joten tuli taas uusi puoli Helsingistä tutuksi. Toisella puolella katua viiskytluvun kerrostaloja ja toisella puolella suuria omakotitaloja. Oli ihana kävellä pitkää katua sateen ropistessa varjoon ja katsella kuinka erilaisia taloja on rakennettu vierekkäisille tonteille yli viisikymmentä vuotta sitten. Ystäväni asuu kommuunissa ja täytyy sanoa, että hänellä on kadehdittava koti; lämmin, avoin ja mahdollisuuksia täynnä. Olen usein miettinyt, miksi kommuuniasuminen ei ole yleisempää ja ainakaan tästä talosta en löytänyt yhtään syytä, miksi en itsekin voisi sitä joskus kokeilla.

Kaupunkijuhannus Helsingissä oli hauska jo neljättä kertaa peräkkäin. Ehkä ensi vuonna uudestaan.

p.s. Ystäväni kommuunista voi lukea lisää täältä.

Missäs sinä olet alkukesän viettänyt?

Kesään kuuluu monenlaisia herkkuja. Ihania kasviksia, marjoja ja hedelmiä. Kulttuuritapauksia katujen varsilla, pihoissa, puistoissa ja siltojen alla. Itsellä alkanut kesä on mennyt aikalailla sisällä nyhjöttäessä töiden, opiskelujen ja gradun kirjoittamisen takia.

Vähän kesän aarteita on tullut maisteltua. Viikko sitten nautin ihanan illan ystävien ja sukulaisten seurassa Panimoravintola Koulun historian luokassa. Valitettavasti joukossa oli vain yksi laulava uskalikko. Esitys oli kyllä ihana ja kiitos kummin, se on myös nyt tallennettuna muistitikulle, kovalevylle ja pilvipalveluun.

Kaupungin ravintolatarjontaa piti myös kokeilla brunssin osalta. Roccan ulkoterassilla oleva barbeque-brunssi oli todella maukas yllätys. Sopi porukan kasvissyöjille kuin pelkkään lihaan suuntautuneelle seurueen miesjäsenelle. (Jäimme kaipaamaan grillistä muutakin kasviksia kuin maissia, mutta ihanat salaatit täyttivät vatsamme hyvin.)

Eilen suuntasin ystäväni kanssa Tuomiokirkkoon kuuntelemaan Georgia Boy Choir'in esitystä. Keskiaikaisessa kivikirkossa soi poikien äänet todella kauniisti. Suurin osa kappaleista oli vanhempaa hengellistä musiikkia, joten latinaa osaamattomana ymmärsin vain kohtia sieltä täältä. Uudempaa musiikkia löytyi esityksen loppupuolelta ja kajautti kuoro ihan kohtuu hyvän version Finlandiastakin. Huomasi kyllä, ettei suomea kukaan puhunut äidinkielenään. Poikakuoro oli CCI:n vieraana Turussa. En tiedä oliko mainostus pettänyt vai oliko kaatosade syynä, mutta kirkossa oli hädin tuskin enemmän kuuntelijoita kuin esiintyjiä. Samaan olen törmännyt useissa konserteissa Tuomiokirkossa. Jäin pohtimaan, kuuntelenko jotenkin poikkeuksellista musiikkia vai eikö ihmiset nauti kaupungin sydämessä olevista konserteista? (Joululauluja ei lasketa nyt mukaan; silloin ei tahdo saada paikkaa ellei tule tuntia aiemmin.)

Jos millään ehdin, menen torstaina katsomaan Logomoon Turku valokuvissa -näyttelyn. Jos sieltä saisi ideoita graduun. Tällä hetkellä naiseni kuluttavat korkokenkiään ja säästelevät kukkaron pohjalla pyöriviä shillinkejä. Löysin graduun ja mahdolliseen ensi kevään Lontoo-matkaani varten Suomalaisesta ihastuttavan Lontoo-oppaan, johon on koottu Vintage-kauppoja. En raaskinut sitä vielä hankkia, mutta ehkä se täytyy huomenna hakea kotia.

Edit: Minun piti kirjoittaa Ranskalaisista markkinoista, jotka olivat viikko sitten kirjaston edustan aukiolla. Tarjolla oli kaikenlaisia ihania herkkuja. Jäi harmittamaan, etten ostanut oliiveja, vain juustoja ja kakkuja. Ihana piristys ruiske Turun markkinatarjonnassa. Vaikka neitsytperunafestivaali on kyllä ollut myös positiivinen tapahtuma. Keskiaikamarkkinat varmasti toistavat taas itseään.

Talojen välissä kaikuu

Oletteko huomanneet kuinka kirkkaana korviin käy mattojen tamppaamisesta nouseva ääni, joka kiertää korkeiden kerrostalojen seinissä? Talveen kuuluu ehdottomasti mattojen vieminen hankeen, mattopiiskalla mätkiminen niin, että hikivaluu, vaikka pakkasta on -20 astetta ja puhtaille lattioille levitetyt kylmät matonkuteet sukkien läpi. Ja se tuoksu.

Keskellä kaupunkia asuessa hävettää viedä matot ulos ja hakata kuin viimeistä päivää. Varsinkin, kun minulla on vielä mummon minulle yli 20 vuotta sitten tekemät punaiset räsymatot. Pohdin tänään mistä ihmeestä tuo häpeän tunne oikein nousee. Keksin kaksi vastausta: 1) En ole nähnyt kertaakaan kuluneen kahden vuoden aikana kenenkään naapureistani vievän mattoja ulos. (Toisaalta olen ollut aika paljon pois päiväsaikaan, jolloin ehkä normaalit ihmiset siivoavat.) 2) Ääni joka mattojen tamppauksesta syntyy kiertää ihan eritavalla korkeiden kerrostalojen välissä kuin lähiöiden matalien rivareiden pihoissa. Tuntuu kuin pimeisiin ikkunoihin syttyisi valoja ja tarkistavia kurkkauksia näkyisi paukkeen johdosta.

En kuitenkaan luovu mattojen viemisestä pakkaseen. Jo talven tuoksun tuleminen sisään puhdistuneiden mattojen raidoissa riittää korvaamaan hetkellisen häpeän tunteen. Ja enhän minä voi heittää nurkkaan äitini ja mummojeni oppeja.

Tänään mummoni olisi täyttänyt 93 vuotta, jos hän olisi vielä keskellämme. Sen kunniaksi oli aivan pakko tehdä munapaistia, rotisevia ja keitettyjä perunoita. Ehkä aamiaiseksi riisivelliä. Kaupunkilaisnaisten kannattaa muistaa kaupunkilaismummojen opit, koska silloin hetkessä on läsnä enemmän kuin yksi sukupolvi (kaupunkilaisverta).

--

Muistan kätesi keinutuolin nojalla.
Muistan kaikki ne parsitut sukat,
bingohallin tuoksun, puolisoiden haudat,
ja Hakalissa on sota.

Muistan Tykin hiekkatiet, kangaskassit ja kumilenkit.
Muistan koivun oksat, saunavihdat,
kuluneet pelikortit, valokuvat piirongin päällä
ja ne roikkuposket, jotka äidillä alkavat näkyä.

(Maria Hatara)

Sämpylän tuoksuinen kaupunkiasunto

Ruoasta puhutaan nykyään aina. Joitakin vuosia sitten kaikki valitsivat kaupassa kevyttuotteita, superfood tuli muutama kesä sitten, karppaus vaikutti jopa leivän myyntiin kuluneena keväänä. Ruoka on hyvin henkilökohtainen asia. Kyse ei ole vain ruokavalioista, allergioista, perinteistä tai siitä osaako laittaa ruokaa. Kyse on identiteetistä ja oman elämän rakentamisesta.

Ystäväni vinkkasi minulle kahden perheen ruokakokeilusta, josta oli lukenut MeNaiset-lehdestä. Odotin artikkelilta ja kokeilulta paljon. Ideana oli, että aina einesruokaa syövä perhe vaihtaa ruokavaliota viikoksi perheen kanssa, joka syö alusta asti itsevalmistamaa, pääasiassa luomupainotteista ruokaa. Itse perinteistä kokonaisvaltaista ruoanlaittoa kannattavana odotin, että vaihto avaisi einesperheen silmät maistamaan ruokaa sen puhtaudessa ja näkemään, ettei ruoanvalmistus oikeasti ole niin kauheata. Toisaalta myös toivoin, että jotkut syyttä suotta pannaan joutuneet einesruoat saisivat uuden arvon perinteistä ruokaa tekevällä perheellä. Artikkeli oli pettymys tältä osin. Tuntui kuin einesperhe ei olisi saanut kokemuksesta mitään ja perinteisen ruoan kannattajat vain vatsakipuja. Positiivista artikkelissa oli kuitenkin oman valinnan mahdollisuuden painottaminen. Kummankin perheen äiti oli tehnyt ratkaisunsa ruoanlaiton suhteen omaa ja perheensä elämää ajatellen.

Se mikä ehkä eniten ärsytti artikkelissa oli perinteisen naisen roolin kuvaaminen. Vaikka einesperheen äiti oli kiireinen työihminen, oli hän ainoa joka oikeastaan perheessä laittoi ruokaa. Jopa "kotiäitiidylliä" rakentava perinteisen ruoan kannattaja ei nähnyt ulos omasta keittiöstään vaan hääräsi siellä yksin. Missä oli lapset ja mies? Missä oli yhdessä ruoan tekemisen hauskuus? Puolet ruoan nautinnosta tulee jo sen valmistamisesta, varsinkin yhdessä. Ruoka ei ole vain syömistä. Se on sosiaalista kanssakäymistä. Miksi sille ei annettu mahdollisuutta? Annetaanko sille edes mahdollisuutta ihmisten kodeissa?

Kun elää yksin on jokainen yhdessä ystävien ja sukulaisten kanssa vietetty ruoanvalmistus ja -nauttimis hetki tärkeä. Miksi perheissä joissa on kaksi, kolme, neljä, viisi... henkeä ei edes kerran viikossa tehdä yhdessä ruokaa? Minua suoraan sanoen harmittaa, että ihmiset ovat kaiken ruokavaliointoilujensa, itse-lähtöisen elämän tyylinsä myötä menettäneet ruokapöydän ja yhdessä alas istumisen kulttuurin. Onko se varattu nykyään vain juhlatilanteisiin?

Olen perinteisen ruoanvalmistuksen kannattaja. Pidän uusien ruokien kokeilusta. Uskon, että lähiruoka ja luomu ovat laajemmin tärkeitä kuin vain omassa ruokavaliossani. Näen myös suuret mahdollisuudet reseptien jakamisessa, uusien makukokemusten saamisessa, ruokamatkailussa, pienten ravintoloiden tukemisessa sekä lasten ja nuorten ja aikuisten opettamisessa rohkeiksi kokeilijoiksi ruoan syönnin ja valmistuksen suhteen. Se mitä syömme, miten sen teemme ja mitä siihen haluamme panostaa, kertoo meistä enemmän kuin uskommekaan. Näkisin, että jokaisen identiteetistä osa tulee siitä ruoasta, jota hän on syönyt, syö ja tulee syömään.

Viime aikoina on ollut juttua myös säilömisestä ja pakastamisesta. Molemmat ovat kannatettavia, mutta taloudellisia siinä kohtaa vasta, kun itse kasvatat, poimit, keräät tai viljelet. Toiset tekevät sitä tavan takia, toiset retroilun ja toiset hyvän mielen takia. Väliä on vain sillä, että talvipakkasella saa aamupuuron päälle marjoja; on ne sitten itse keräämiä ja pakastamia tai kaupun pakastealtaasta poimittuja. Ollaan siis tyytyväisiä niin kauan kuin luonto meille vielä antaa kaikkea hyvää. Joskus voi tulla aika kun näillä leveysasteille ei enää marjoja poimita.

Ja leipominen aina kannattaa. Vaikka laittaisi liikaa suolaa taikinaan.

(EDIT: Ja erittäin ärsyyntyneenä kommentoisin kaikille vanhemmille: Ja vielä ihmetellään miksi nuoret ihmiset eivät osaa laittaa ruokaa!?!?!?! Eräs haastattelemani ihminen totesi, ettei hän piikomaan lähtiessä osannut mitään, koska äiti teki kaiken kotona. Tippuuko osaaminen taivaasta kun sitä tarvitaan vai tuleeko se harjoittelemalla?)

Kaupunki kasvaa

Itsensä tuntee kovin pieneksi maailman muutosten keskellä. Tapahtumat, joihin emme voi itse vaikuttaa, mutta jotka vaikuttavat omaan elämäämme oman elinpiirimme ulkopuolelta, ovat jokaisen kohdalla varmasti usein hyvin erilaisia mittasuhteiltaan ja vaikutukseltaan. Viime viikon tapahtumat hetkähdyttävät varmasti kaikkia, mutta kuinka moneen se jättää jälkensä, kun tapahtumat ovat kaukana omasta kotipihasta, kaupungista, ystäväpiiristä.... Me suremme kaikki omalla tavallamme niitä kymmeniä ja taas kymmeniä nuoria, jotka kuolivat aivan ilman järjellistä syytä. Toisille on tarpeen näyttää se kaikille, he jopa ehkä vellovat asiassa. Toiset pitävät hiljaisen hetken ja jatkavat eteenpäin. Jokaisella on oma tapansa. Jokaisella on surunsa, pelkonsa, ilonsa, helpotuksen tunteensa... Niin saa sitä olla helpottunut. Helpottunut siitä, etten se ollut minä tai minun lapseni, joka ampujan eteen joutui. Se helpotus ei yhtään vähennä sitä osanottoa, arvostusta, jota vainia, heidän perheitään, ystäviään, koko yhteiskuntaa kohtaan tunnemme. Se helpotus pitäisi kuitenkin osata muuttaa toiminnaksi. Se pitäisi osata jakaa ymmärrykseksi maailman moninaisuutta kohtaan. Se pitäisi osata muuttaa mahdollisuudeksi puhua ongelmista, hakea apua, auttaa toisia, kuunnella, olla läsnä. Sen helpotuksen pitäisi olla keino ehkäistä kaikenlaista pahaa, jota ympärillä tapahtuu.

Kaupunki kasvaa ympärilläni. Uusia ihmisiä muuttaa naapuriin. Uusia taloja rakennetaan takapihoille. Olen viime päivinä nauttinut siitä muutoksesta, jota tässä kaupungissa on ollut viime aikoina menossa. Rakastan toria ja tuoreutta. On ihana, että meillä on mahdollisuus saada läheltä, eikä välttämättä tarvitse mennä kauas. Yksinkertaisuus on mahdollista. Nämä kaikki kolme elementtiä yhdistyi tämän päivän kauppareissulla, kun kävin ihmettelemässä uuden lähiruokakaupan tarjontaa. Vaikka kauppa ei notkunutkaan suurten supermarkettien tyyliin tuhansista ja tuhansista vaihtoehdoista, oli kuin pieneen paratiisiin olisi saapunut. Lähiruokaa, luomua, tuoretta, yksinkertaista... Edessä avautui mahdollisuus tehdä itselle hyvää, lähiseudulle hyvää ja ehkä vielä laajemminkin.

Kaupunki kasvaa myös verkossa. Olen huomannut olevani todella hidas ottamaan käyttöön sosiaalisen median uusimpia ilmiöitä. Keväällä tutustuin Pinterestiin, mutta en jäänyt siihen vielä koukkuun, minkä syynä on varmaan se, että en itse ole kovinkaan aktiivinen kuvaaja, kuten tämän blogin lukijat ovat varmasti huomanneet. (Lupaan seuraavaan päivitykseen kuvia.) Hitaasti olen myös lähtenyt Google+:saan mukaan. Vanhana irkkaajana FB tuntui ensin vieraalta. Nyt ties kuinka monennen päivityksen jälkeen se tuntuu jo tylsältä. Google+:saan tarttuminen oli oikeastaan uuden etsimistä. Saapa nähdä tarjoaako se jotain uutta ja luovaa, jotta siihen jäisi koukkuun. Sitähän sosiaalinen media on, koukkuun jäämistä.