Kirja kirjoistani

Jo viime blogikirjoituksessa minun piti kirjoittaa kirjoista, lukemisesta ja siitä kuinka vaikea minun on ottaa osaa erilaisiin haasteisiin. Yritin osallistua Helmet-lukuhaasteeseen pari vuotta sitten, mutta tuloksena oli vain Facebook-ryhmässä mukana roikkuminen ja muiden kirjavinkkejä ja lukukokemusten seuraaminen. Goodreadsin "Luen tänä vuonna x määrän kirjoja" -haasteeseen olen myöskin laittanut tavoitteen jo useampana vuonna. Lopputoksena... no noin puoleen olen päässyt tavoitteestani. (Viime vuonna luin 17 kirjaa 30:sta.)

Hmm.... Yhden asian olen säilyttänyt omassa lukuharrastuksessani, vaikka kirjojen lukemismäärät ovat pudonneet enkä pysy mukana oman pienen kirjamaailmani ylittävissä haasteissa, merkkaan edelleen jokaisen lukemani kirjan ylös. Tein sitä lapsena isoveljeni innoittamana. Sitä kesti koko kouluiän aina ensimmäisiin opiskeluvuosiin asti. Sitten tuli pitkä tauko. Nyt minulla on ollut "pieni punainen kirja"jo vuodesta 2009.

Se kirja on karu. Se paljastaa millaisia kirjoja olen lukenut, miksi ja muutamalla sanalla jotain lukukokemuksestani. Se kertoo suurin piirtein kauan luen kirjoja ja kuinka pitkiä jaksoja olen lukematta. Se, mitä se ei paljasta, on kesken jääneet kirjat. Harvoin minulla jää kirjoja kesken niin, etten joskus sitä lukisi loppuun. Ikävätkin ja inhottavatkin kirjat yleensä jossain vaiheessa kuitenkin kahlaan läpi.

Toiset kirjat jäävät vain oman tilansa puutteessa kesken. Sitten vain niille tulee sopiva aika ja tila. Sellainen on C.S. Lewisin elämänkerta, jota jatkoin tällä viikolla. Se jäi kesken alkusyksystä 2014. Nyt olen lukenut sitä ahmien Baudelairen Pahan kukkien rinnalla. En voi olla miettimättä millä sanoilla merkkaan sen punaiseen vihkooni. Tämä oli elämänkerta, jossa näkyy ihmisten merkitys yksilön luovalle työlle. Teos, joka jäi kesken, mutta vei lopulta mukanaan, kun olin valmis sen lukemaan. 

Punainen kirja on karu myös numeroiltaan. Pidän nimittäin siitä, että lasken kuinka monta kirjaa olen lukenut ja kuinka monta sivua vuodessa. Oma lukeminen on vähentynyt ja vähentynyt vuosien varrella. Luen edelleenkin pitkiä kirjoja (300-500 sivua), mutta en samallaisella himolla. Kaipaan sitä. Erityisesti sitä  minua, joka luki paljon. Onneksi se alkaa taas kaivautua esiin.

Innostuksen juuria:
* Elämässäni on taas tilaa lukemiselle.
* Oma ajattelu kääntyy lukemisen suuntaan.
* Saan jälleen lahjaksi kirjoja.
* Yli kaksi vuotta lukupiiressä on tuonut jo lukemisenrytmiä takaisin elämään, mutta samalla tehnyt siitä ehkä suorittamista, ei aina nautintoa.

Mitä luen tänä vuonna? Keskeneräisiä, odottaneita ja sovittuja kirjoja. Ennen kaikkea niitä kirjoja, jotka kutsuvat ja haluavat pienen punaisen kirjan sivuille.

Kesä ja kirjapino

Kuten viime kesänä keräsin jälleen yhteen kaikki ne kirjat, jotka olisi ihana lukea tämän kesän aikana. Osa on samoja kuin viime vuoden pinossa, koska en ennättänyt niitä lukea edes talvella,  ja osa on uusia. Mukana on muutama lahjakirja ja muutamaan sarjaan kuuluvia teoksia.

Melkein 30 kirjaa tällä hetkellä odottamassa lukemista.
Saisikohan edes neljänneksen luettua kesän aikana?

Tänä kesänä pinossa on vähemmän mangaa ja sarjakuvia. Johtuen osittain siitä, etten ole lainannut niitä vähään aikaan ystäviltä tai sukulaisilta. Kaikki omat on luettu jo useampaan otteeseen. Tänä kesänä joukossa on monta lainattua kirjaa ystäviltä. Erityisen mielenkiintoisia niistä ovat Lewisin elämänkerta,  Tammetin Born on a Blue Day ja Vainio-Korhosen Sophie Creutzin aika. Uusin lahjakirja, Iida Rauman Katoamisten kirja, ja molemmat Murakamit ovat myös erityisesti kiinnostavien kirjojen listalla. Jos edes osan noista ennättäisi lukea.

Riippukeinua ei löydy, mutta picnicpeitto on jo kaivettu esiin kesän lukuhetkiä varten.

Lukemattomia katuja

Kesän kirjapinoni on hitaasti vähentynyt. Niistä kolme kirjaa ovat erityisesti koskettaneet.

Osamu Tezukan Swallowing the Earth -manga on aikansa tuote, mutta samalla niin tätä päivää. Teosta lukiessa huomasin kuinka heikko oma tietämykseni on Japanin yhteiskunnallisesta kehityksestä 1950-1970-luvuilla. Mielenkiintoisen kirjasta tekee sen alkuperäinen ilmestyminen luku kerrallaan. Tarina tuntuu välillä katoavan, mutta kuitenkin se etenee ja lopulta kaikki kuroutuu umpeen. Tezukan maailma ei ole vain kaupunkeja, mutta ne ovat keskeinen kulissi tapahtumille. Kaupunkien eri osien erilaisuus tuli hyvin yksinkertaisilla valinnoilla esiin kuvista. Rakennusten muodolla, kunnolla ja korkeudella luotiin lukijalle mielikuvaa henkilöistä. Samalla ne kuitenkin paljastavat paljon siitä millaisia kaupunginosia tuohon aikaan oli Japanissa. Piirrostustyyli oli hyvin aikansa tuotetta. Pidin kuitenkin sen rosoisuudesta.

Luin kesällä myös irlantilaisen kirjailijan teoksen Poika raidallisessa pyjamassa. En sano juonesta mitään, koska se paljastaisi kirjasta liikaa. Kirja herätti paljon pohdintaa juuri siitä kuinka eri ikäiset ihmiset näkevät asiat kuinka he niitä sanoittavat tai kuvaavat. Yhdeksän vuotias Bruno kuvaa Berliiniä hyvin eläväisesti, mutta oman katseensa ja tunteiden tasolta. Toisen maailmansodanaikainen kaupunki on kuin nykykaupungista, jossa yritetään uudelleen luoda yhteisöllisyyttä ja saada elämää kaduille.

Kolmantena kirjana on Ian McEwanin Makeannälkä, joka on tänä vuonna käännetty. Sen lukeminen oli gradun jälkeen hauskaa. 1970-luvun Lontoo on täynnä edellisten vuosikymmenten kaupunkilaisten viittauksia, muistoja, kadunkulmia... Se oli kuin jatkumo maailmalle, kaupungille, jonka sisällä olen ollut muutaman vuoden ihmisten muistojen kautta. Ajan kuvauksen lisäksi teoksessa onnistuneesti lukija saatetaan naisvakoojien maailmaan. (Juonipaljatus seuraavaksi.) Vielä viime hetkillä kaikki kääntyy ylösalaisin ja herättää kysymyksen siitä, mitä oikeastaan 1970-luvulla tapahtui.

Kliseisesti sanottuna kirja on matka, mutta sillä matkalla kokija näkee niitä asioita, joissa hän elää. Minä näin kaupungit ja niiden kokijat. Ne menneet kaupungit, jotka jäivät taustaksi, tarinan todistajiksi. Ne kadut, jotka olivat jo muualta tutut, mutta samalla kuitenkin ihan uudet.

Mitä näen ja luenkaan kesällä

Kävin viime kuussa katsomassa Kultahatun. Kaunista. Teatterisalin viileys ja puvustuksen yksityiskohtaisuus tuntuivat lähes mahdottomilta maailmoilta.

Kävin eilen katsomassa Lone Rangerin. Tapahtumarikasta naurua. Tuli suru mennyttä maailmaa kohtaan. Kaikkea sitä ymmärtämättömyyttä.

Miten paljon mahtuukaan liikkuvaan kuvaan. Miten paljon totuutta ja vääryyttä. Miten paljon mahdottomuutta ja todellisuutta.

Miten paljon mahtuu kirjojen kansien väliin. Kävin tänään läpi kesälukemiseni. En uskaltanut laittaa pinoon liian pohtivia teoksia. Ne jäivät pinoon, jota en uskaltanut kuvata. Etten joutuisi lukemaan niitä nyt. Ne odottavat hyllyssä, kunnes uskaltaisin ajatella.

Vasen pino on mangaa. Oikea pino koostuu reilun vuoden sisällä kertyneistä kirjoista.
Osa kirjoista on omia, osa lainassa. Vähän syvällisyyttä, paljon keveyttä. 

Kysymyshän on, miksi lomalla pitää kääriytyä pumpuliin?

Purettuja taloja sementtipuutarhojen keskellä

Luin tällä viikolla lahjaksi saamani Ian McEwanin Sementtipuutarhan. Vaikka teos käsittelee sisarusten välistä rakkautta vanhempien kuoltua, minua kiehtoi enemmän kirjan tilallisuus. Useaan otteeseen kirjassa ilmeni kuinka perheen talo oli lähes ainoa kadun taloista. Muut oli purettu moottoritien, jota ei oltu rakennettu, alta pois. Piha oli täynnä polkuja, sementistä ja kivistä rakennettuja reittejä ja tasanteita; kasvit taistelivat villinä naapuritonteilla auringosta. Kuinka paljon piha edustikaan perheen isää ja naapuritontit lapsia.

Luin kesällä Helsingin Sanomista juttua autioituvista taloista. Siitä kuinka nuoret sukupolvet eivät käytä enää isovanhempiensa rakentamia taloja edes kesämökkeinä. Hylätyistä taloista oli myös kirjoitus Oisko Tulta -blogissa viime viikolla. Autioituvat talot ovat olleet aamuinen näky junassa istuessani. Kuinka paljon niitä onkaan ympärillämme.

Jäin kirjan luettuani pohtimaan kuinka paljon taloja puretaan ja hylätään mahdollisten rakennushankkeiden takia. Isoisäni myi aikoinaan osansa sukutalosta valtiolle, koska tilalle rakennettiin ohitustien ramppi. Mitä jos ramppia ei olisikaan rakennettu? Olisiko maa ollut mahdollista saada takaisin, jotta meillä lapsenlapsilla olisi ollut mahdollisuus kolmekymmentä vuotta myöhemmin veivata käsin jäätelökoneella virkistystä kuumana kesäpäivänä tai juosta possujen perässä pihamaalla. Tai olisiko koko alue vain jäänyt luonnon haltuun, villiintymään. Vai olisiko kaupunki vähitellen laajentunut ja syönyt vanhan kesäpaikan.

Kaupungeissa autiotaloja on myös, vaikka ei Suomessa missään suurissa määrin. Ja autiot kerrostalot ovat täällä tuntematon käsite. Ehkä betonitalot kokevat täällä saman kohtalon kuin Detroitissa, ehkä. Sementtipuutarhoja meillä ei vielä ole, mutta asvalttisia yhä enemmän. Ja maaseuden autioituneita taloja, joita omistajat eivät muista.

Haavekaupunkeja

Kaikilla on haaveita tilojen suhteen. Lomamatkaa suunnitellaan tarkasti ja kohteeksi valitaan usein haaveena ollut kohde tai jo tutuksi tullut paikka, josta tiedetään jo lähes kaikki, jopa sivukujien kulkijat.

Minä olen päässyt joihinkin haaveitteni paikkoihin, kaupunkeihin. Useimmat kaupungit ovat olleet kuitenkin sattumakohteita. Pitkäaikaiset haavekaupungit ovat edelleen kokematta. Ehkä joskus vielä, ehkä.

Casablanca ja Fes eivät ole ikinä edes käväisseet mielessäni mahdollisina matkustuskohteina. Katsoin Areenalta ensimmäisen osan Marokko arkkitehdin silmin ja ihastuin. Kahden kaupungin vastakohtaisuus houkuttelee yllättävästi. Sisäpihojen mosaiikit jäivät kaihertamaan mielenperukoille. Casablancan kerrostalojen moninainen muotokieli on jotain muuta kuin suomalaiset talot.

Dokumentissa mainittiin Jean Louis Cohen'in ja  Monique Eleb'in teos Casablancasta. Se on hankintalistalla seuraavaksi. Matkaliput on vielä ostamatta, mutta ehkä marraskuun pimeinä iltoina ne tulee hankittua. 

Kevään ensimmäisiä aamiaisia...

Jostain syystä kevääseeni kuuluvat ulkona syödyt aamiaiset. Picnic-kauden odottamisesta se ehkä johtuu. Varhainen herätys ja cappuccinokuppi croissantin kera heti töiden perään saa toivomaan, että elämä voisi muodostua näin yksinkertaisista asioista. Kahvikupin ääressä istumisesta, vapaudesta ja kaupungin vilkkaudesta taustalla, pöydällä auki olevasta lehdestä ja naapuriseurueen iloisesta puheensorinasta. Todellisuus kuitenkin odottaa kotona; lukemattomat kirjat ja paperipinot, keskeneräiset katukuvaukset ja analyysipätkät. Unohtamatta tietenkään töiden pinoa. Voisiko kodin muuttaa aamukahvilaksi?

Pääsiäistä vietin yhdessä kotikaupungeistani. Vaikka tällä kertaa vanhankaupungin kadut jäivät kulkematta tuli iltapäiväkävelyillä kierrettyä lähimetsiä ja lähiön matalien talojen välistä. Taas huomasi kuinka erilaisista kaupungeissa olen asunut ja miten erilaiset asiat näissä kaupungeissa vetävät puoleensa. Ehkä joskus vielä löydät tästä kaupungista samanlaiset metsätiet.

Luin vihdoin Itämeren kirjan loppuun. Sen lopputulos tuntui jo etukäteen niin tuskalliselta, etten saanut kirjaa luettua aiemmin. Onko kaikki kiinni vain vapaudesta? Miten minä voisin muuttaa tulevaa, mutta samalla saada sen aamuisen hetken, jolloin tuntui kaiken olevan mahdollista?

Kevätsateita, Teemestari ja puhtaus

Kävelin eilen illalla sateessa keskustasta kotiin. Kävelykadulla nahkakenkäni kokivat ikävän yllätyksen, kun astuessa graniittilaatalle se yllättäin painui ja vettä ryöppysi laatan alta vyörynä kengille. Oli pakko ottaa märät sukat jalasta kesken matkan. Vesi oli kuitenkin lämmintä. Kevätsadetta pimeässä yössä.

Sateessa kulkeminen tuntui joten absurdilta päätökseltä illalla ja kuluneille viikoille. Olin ollut ystäväni luona katsomassa Sade kuuluu meille nimistä elokuvaa, joka käsittelee ehkä keskeisiä Etelä-Amerikan ongelmateemoista. Itseäni koskettavimpana teemana tarinasta nousi keskustelu, taistelu siitä kenelle vesi kuuluu, kuka sen omistaa. En ollut oikeastaan pohtinut vedenomistamiskysymyksiä ennen tämän elokuvan katsomista. Jotenkin olen aina pitänyt vettä meille kaikille kuuluvana, mutta vasta elokuvaa katsoessa alkoikin uudelleen miettiä, kuka sen oikeasti omistaa. Onko vesi sittenkään meidän kaikkian yhteistä vai kuuluuko se vesifirmoille, jotka hinnoittelevat sen meille. Elokuvassa näytettiin, mitä vedettömyys voi jo nykyään aiheuttaa; ei voi kuin vain pohtia missä vaiheessa makean veden väheneminen oikeasti on sotien syinä. Kirjoitinkin jo aiemmin vedestä ja sen puutteesta. Sen jälkeen ajatus on kiertänyt lähes kaikessa kohtaamissani asioissa.

Olen aloittanut Emmi Itärannan Teemestarin kirjan. Olen vasta ensimmäiset parikymmentä sivua edennyt, ja jo tuntuu kuin kirja olisi tämän hetkiseen pohdiskeluuni mitä soveltuvin kuvaus. Kulttuurihistorioitsijana en voi kuin ihailla kuinka Itäranta on onnistuneesta maailmanluonnissa, jossa näkyy se tulevaisuus, joka on tämän maailman tuottamaa. Sekä se unohdus, jota ihmisten itsekeskeisyys aiheuttaa. Kirja on myös herättänyt minussa syyllisyyden, johon en pysty vastaamaan.

Olen istunut kahdella kuluneella viikolla Johanna Rolshovenin luennoilla Fennicumissa. Hän on tutkinut kaupunkeja puhtauden, järjestyksen ja turvallisuuden näkökulmasta. Myös hän nosti esiin veden liittyen puhtauteen. Vesi tautien aiheuttajana, lian poistajana ja veden merkitys viemäriverkostojen rakentamisessa kaupungeissa. Hänen luennollaan näkyi myös kysymys siitä, kenelle puhdas vesi kuuluu ja kenelle se on vuosisatoja kuulunut?

Viimeisenä, ehkä kaiken huippuna näin jutun Itämeren suojelemisesta taas yhdellä keinolla. Usein sanotaan, että pienilläkin teolla pystyy vaikuttamaan. Mikä olisi se minun pieni tekoni, jolla minä voisin vaikuttaa siihen, että maailma ei olisi Norian aikaan menettänyt jo kaikkea tätä saavutettua.

Pieniä huomioita kirjoista

Olen viime aikoina lukenut 1900-luvun alkupuolelle sijoittuvia kirjoja. Aino Kallaan Langatonta sähköä oli sattuma löytö syksyn kirjamessuilta. Loppiaisen kunniaksi aloitin sen ja yllätyin. Teos sisältää lyhyitä kuvauksia Ainon tuttavapiirissä olleista ihmisistä Lontoon ajoilta. Kaupunki itse saa myös osansa kirjassa pieninä sykähdyttävinä huomioina. Aino Kallas esimerkiksi määrittelee lontoolaisimmaksi Lontooksi Piccadilly Circuksen alueen. Teos on aikansa kuuluisuuksien kuvaus, jota Aino Kallaan monivivahteinen kieli tuo ytimekkäästi, mutta kaukana pintariipaisusta esille.

Tuomiojan Häivähdys punaista on toinen teos, jonka olen lukenut aivan äskettäin. Hella Wuolijoen ja hänen sisarensa Salme Pekkalan elämää käsittelevä teos on hyvä kuvaus siitä kuinka paljon ja samalla niin vähän tutkija voi tavoittaa, kun ihmisistä on arkistoja muuallakin kuin kotimaassa. Vaikka teos on kahden naisen henkilöhistoriaa tarkasteleva, löytyy siitä mielenkiintoisia kohtia kaupungeista Helsingistä, Viipurista, Lontoosta, Tukholmasta, Moskovasta... Kaupunkitutkimuksellisesti kirja ei paljoa anna, mutta avaa kyllä pohtimaan tiettyjen kaupunkien roolia turvapaikkana, muutoksen tilanta, mahdollisuutena selvitä hengissä...

En ole vielä lukenut, mutta tv-sarjan ja elokuvan nähtyäni joudun vakavasti pohtimaan Kjell Westön Missä kuljimme kerran -kirjan lukemista. Odotan mielenkiinnolla minkälainen kaupunki avautuu kirjassa verrattuna elokuvaan ja tv-sarjaan.