26. huhtikuuta 2017

Lunta, on sitä ainakin jossain

Kiipesin puuhun, kävelin lumikengillä, "valloitin" tunturin. 
Loma. Siinä yksinkertaisuudessaan. 
No voisin minä vielä ehkä lisätä verkoilla nostetun kalan, paistetun kalan, graavatun kalan, keitetyn kalan ja savustetun kalan sekä montaa sorttia jälkkäreitä. Poroja näin tunturissa ja "taskussa". Hirviä läheltä ja kaukaa. Linnut lauloivat vilkkaammin ja kirkkaammin kuin täällä etelässä. Tai ehkä se oli vain sen hiljaisuuden ansiota. 


Minä, made ja kalastaja.

Kalahan syö kalaa. Harvoinhan sitä pääsee itse todistamaan.

Olin alunperin nihkeä lähtemään pohjoiseen. Ihan vain hiihtämisen takia. Olen edelleenkin hiihtoa vastaan, mutta nyt voisin lähteä uudelleen tunturien keskelle. Viihdyin ehkä siksi, että olin lähes täysin irti arjesta. Sometustakin sallittiin alle puoli tuntia päivässä ja yllättävää kyllä se riittää. En kyllä ehtinyt lukemaan kirjoja niin paljon kuin toivoin. Ja löysin itsestäni verkoilla kalastajan. 


Mitä kaikkea näille teenkään? 

Menopeli ja matka.
Loma. Siellä missä oli lunta ja jäätä. Todellista talvea. Kyllä etelänkin talvi on todellista talvea, mutta hyvin erilaista. Kaupunkilaista. Kevyttä. Senteissä, ei kymmenissä ja kymmenissä. 


(Kuvat: Sakari Tanhua)

26. maaliskuuta 2017

Mitäänsanomaton

Kaivoin kaapista esiin mekon, jota en ollut koskaan käyttänyt. Se on ollut siellä jo useamman vuoden odottamassa. Eilen sen sitten valitsin. Se suhjahti päälle. Vetoketju toimi kuin unelma. Helma aaltoili pyörähdyksen saattelemana.

Joimme sohvalla kahvit. Tänä viikonloppuna on kulunut tasan vuosi siitä, kun muutimme. Se vuosi ei ole ollut mitäänsanomaton. Se on ollut täynnä sanoja. Nauravia, helkkyviä, ihmetteleviä, epäileviä, totisia, kysyviä, pohtivia, muistelevia... Välillä surusta itkuisia ja ärtymyksestä kireitä, mutta ei koskaan loputtomatonta vaikenemista edeltäviä. Hiljaisuuden jälkeen on löytynyt sanat.

Tämä vuosi ei ole ollut mitäänsanomaton. Se on ollut yhteisen suunnan rakentamista, yhteisen arjen taiteilua, se on ollut rikasta ja lempeää. Se on ollut helppoa. Kaksi aikuista ja ymmärrys. Tanssiaskelia, juoksuaskelia ja paljon portaita.

Joku muu on käyttänyt mekkoani jo aiemmin. Vaalea villakangas on jostain 1960-luvun vuosilta. Jonkun toisen päälle se on sujahtanut aiemmin ja helma on kääntyessä heilahtanut. Joku uskoi sen elämään ja vei sen eteenpäin.

Ei elämä ole mitääsanomaton. Se on asioista, joiden toteutumiseen uskoo.

Kuten olohuoneessa pyörivän vinyylin karhean todellisen soundin lempeys.



28. joulukuuta 2016

Sumusta talven huurteeseen

Kävelin Nauenin maaseudella sumussa. Oli toinen adventtisunnuntai ja kietouduin valkeaan sumuvaippaan, jossa kaikki oli unenomaista. Sellaista rauhaa ja hiljaisuutta en muista pitkään aikaan kohdanneeni. Katselin maatalon ikkunasta saksanhirvien hahmoja sumuisella pellolla. Vielä iltapäivällä, kun ajoimme juna-asemalle auto sukelsi sumussa mutkasta toiseen. Tien sivulla näkyi valokuvamaisia maisemia, joissa sumu kietoutui joko nuorien koivujen tai vanhojen tammien paljaiden runkojen ja oksien ympärille.

Koko päivän lähes hopeanharmaa kevyes loi ympärille hiljaisuuden turvallisen piirin. Se tuntui pehmeältä poskea vasten. Se tuoksui... jotenkin samanlaiselta kuin järvi saunassa käynnin jälkeen juuri ennen sinne pulahtamista. Hivenen lehdeltä, raikkaalta, kostealta.


Kävelin matkan jälkeen ensimmäisenä aamuna junalle. Maa oli lähes läpinäkyvän kirkkaan kuuran peitossa. Lehdet olivat kuin hopeisen kääreen kietomat ja kiteytyvää huurua tuntui olevan kaikkialla minne katsoi. Jos olisi nostanut maahan pudonneen lehden, olisi valkoinen kylmyyden pitsi sulanut nopeasti sormissa vedeksi. Poskia nipisteli ja aamuauringon kirkkaus heijaustui moninkertaisena luonnon peittämästä kuurasta. Tuoksui kylmältä raikkaudelta, tulevalta lumisateelta ja katoavalta syksyltä.

Kaksi lumetonta maisemaa. Kaksi hyvin erilaista joulukuun päivää. Kahdessa eri maassa. Kaksi maisemaa, jotka alkutalvesta voi muistaa. Kaksi elettyä päivää.



9. lokakuuta 2016

Kun kuvasta löytyi kuppi

Eräs ystäväni huomautti hieman närkästyneenä joitakin vuosia sitten, että minun sosiaaliseen mediaan tekemissäni päivityksissä on todella usein kuvia ruoasta. Kuuluin siihen vähän huvittavaankin somepäivittäjien joukkoon, jossa lautasella oleva asia oli kiinnostavampaa kuin esimerkiksi seurassa olleet ihmiset tai ympäröivän luonnon kauneus.

Aamiainen 9.10.2016. 


No asia ei ole vieläkään muuttunut, ainakaan täysin. Edelleenkin kuvaan paljon ruokaan liittyviä kuvia. Nyt vain myös muilla välineillä kuin kännykän tai tabletin kameralla. Tänä aamuna viriteltiin kotona etälaukaistava salama ja otettiin aamupalapöydästä kuva. 

Olen kuitenkin huomannut, että yhä useammin ja useammin ruoan sijasta kuvaan kahvikuppejani. Tämän huomion tein ensimmäisen kerran joskus viime talvena ja samaan ajatukseen palasin kuluneella viikolla. Useat Instagram-kuvani sisältävät cappuccino-kupin. 

Huomio johti kahden asian pohdintaan. 
1. Milloin minä olen lopettanut teen juomisen? 
2. Miksi julkaisen mieluummiin läheltä otettuja kuvia kuin laajempia, isoja tiloja esittäviä kuvia? 

Ensimmäinen kohta oli oikeasti hieman järkyttävä huomio. Minut on nimittäin tunnettu aina viime vuosiin asti teen juojana. Saatoin juoda useamman pannun päivässä ja kotoani löytyi parhaimmillaan varmaan 30 eri vaihtoehtoa teetä. Nyt kupissani on todennäköisemmin cappuccino tai latte kuin tee. Onko kyse addiktioista, maun muuttisesta vai jostain muusta?
Minä kaipaan teetä. Yritin viime viikolla jopa muuttaa käyttäytymistäni. Ajattelin etukäteen, että nyt tilaan kahvilassa teetä. Kun pääsin pöytään, oli edessäni taas maitovaahto, jossa kiemurteli tumma kuvio. Mielenlujuus, siitäkö nyt onkin kysymys?

Onko kaikki Rocket R58:n syytä?
Pikkuruinen barista yrittää minusta tulla ulos.
(huom. kuvassa oleva cappuccino on Sakarin tekemä, ei minun.)

Toinen kysymys liittyy suurenpaan pohdintaan. Siitä miten minä ilmaisen itseäni verkossa, millainen elämänjulkaisija minä olen? Jos minun Instagram-tiliäni selaa, voisi sanoa, että selfiet ovat kadonneet sieltä kauan sitten. Sen sijaan pienet yksityiskohdat elämästäni, kurkistuksen arkeeni ja jalkoihini ovat osa päivityksieni kirjoa. Tiedän, ettei Insta-tilini kuvasta todellakaan kokonaisvaltaisesti elämääni. Verraten esimerkiksi tähän blogiin, voi se antaa hyvin eri näköisen kuvan minusta. Mutta siinä onkin ehkä se ydin. Minä olen vain osa siitä mitä kuvat minusta välittävät. Niin paljon enemmän on sanoissa, jotka sisälläni jylläävät kuin katseissa mitä tahan maailmaan luon. Tässä blogissa on paljon enemmän laajoja kuvia, joita pienet yksityiskohdat täydentävät. Ja sitten muualla paljastuu aivan jotain muuta minusta. 

Osa tämän pohdinnan taustaa on myös SeniorSurf-päivän webinaarin jälkeen Raunan minulle sanomissa sanoissa: "sinä puhut avoimesti itsestäsi".  Minä olen elämänjulkaisijana samanlainen kuin ihmisenä muutenkin; puhelias karjalaistyttö, jolla on tilaan ja tilanteeseen (sopivaa) sanottavaa. Ja kaikista ykstyinen on edelleen yksityistä, piilossa kaikelta somelta. 

Kaikkihan on kiinni siitä mitä haluaa itsestään näyttää?
Ehkä sittenkin vain ne hetket, jotka haluaa? Kahvikupin kanssa tai ilman.