24. kesäkuuta 2018

Neulomisen kaipaus vastaan tilallinen käyttäytymiskoodisto

Vuosi sitten kesällä sain syntymäpäivälahjaksi langat villapaitaan. Valitsin mallin itse, mutta juuri sen mallin lankoja en saanut. Joten piti soveltaa puikkojen, silmukoiden ja kerrosten kanssa. Viime kesänä puikoilla oli kuitenkin muuta; ensin vaalea Haruni-huivi ja sitten vielä toinen vaaleanpunaisena sekä parit lahjaneulomukset.

Tein joululahjaksi villahousut suvun pienimmälle.
Näitä tein esimerkiksi äitini luona, työmatkoilla ja yhdessä kokouksessakin. 
 Lopulta aloitin villapaidan vasta tänä keväänä.  En ole koskaan aiemmin neulonut villapaitaa; saatikka sitten raglan-hihalla. Purkuhommiksihan ensimmäinen yritys meni. Onneksi tein itselleni, niin pystyin sovittamaan usein. Paitaa tehdessä huomasin kuinka paljon yksinkertaisista malleista ja "kevyistä" töistä. Kun paita alkoi edetä, en jaksanut enää kantaa sitä mukana matkoilla ja se jäi kotiin odottamaan. Yleensä minulla on aina jokin keskeneräinen neulomus mukana, joten käsilaukussa kulkikin sitten pari kuukautta virkkaus, josta tuli Rocketille uusi tiskirätti.

Keskeneräinen raglan-hihallinen villapaita kulki työmatkoilla mukana, kunnes se alkoi painaa liikaan.
Pitkillä junamatkoilla ehti hyvin katsoa Areenasta poliisisarjoja ja neuloa uusia kerroksia.

Neulominen sisältää tilallisen kokemuksen. Kaikki paikat eivät ole mukavia neulomiselle. Kotonamme on selkeästi muutama tietty paikka, joissa neulon. Liikennevälineet ovat myös helppoja tiloja neulomiselle. Elokuvateatterin aula tuntui vieraalta samoin kuin kirjasto, kun olin yksin liikenteessä. Kahviloissa neulon yleensä seurassa. Jos olen yksin, kahvin kanssa valitsen mieluummin kirjan. Neulominen sulkee ihmisen samalla tavalla omaan hiljaiseen rauhallisuuden kuplaan kuin kirja. Saat ehkä katseita osaksesi, mutta harvoin ihmiset tulevat kysymään mitä neulon. Poikkeuksena tilanteet, joissa lanka on katsojan silmään mieleinen tai malli on erikoisempi. Kevättalvella tekemäni kettusukat saivat esimerkiksi huomiota junassa. Olen neulonut myös kokouksissa, illanistujaisissa, odottaessani hammaslääkärille pääsyä ja anopin luona. Toisinaan tila on rajoittanut neulomista, mutta yleensä halu edetä on vahvempi kuin paikkaan tai hetkeen liittyvä käyttäytymiskoodisto.

Mallilla on merkitystä miten ihmiset suhtautuvat neulomiseen julkisessa tilassa. 

Villapaidat kuuluvat talveen. Tai sitten näin Suomen kylmään juhannukseen. Tätä paitaa on tehty kotisohvalla, vuoteessa, äidin sohvalla, junassa, kahvilassa ja pelkääjänpaikalla. Seuraavaa neulomus vie toivottavasti uusiin tiloihin ja ehkä taas rikkomaan käyttäytymiskoodistoa.

Villapaidan alkuperäinen malli on River, mutta
sovelsin siihen pitkät hihat. 

Neuleiden ohjeet: 
Haruni-huivi on hauska, mutta vaatii ohjeen seuraamista. Ohje on ilmainen.
Kettu-sukista ensimmäisen pään tein väärin, mutta lopulta pidin siitä enemmän kuin ohjeen mukaan tehdystä. Ohje on ilmainen.
River-villapaidan alkuperäinen lanka on ohuempi ja malli 3/4-osa hihallinen. Ohje on maksullinen. 

18. helmikuuta 2018

Kun Osmo räjähti

Myönnän, minusta ei ole kaktuksia kasvattamaan. Ainakaan, jos tarkastellaan piikikkään ystävämme Osmon kohtaloa kuukausi sitten.

Meillä on useita erilaisia viherkasveja. Kaikki paitsi yksi ovat minun entisestä kodista tänne tuomia, pistokkaista kasvattamia, lähikukkakaupasta hankkiamia tai lahjaksi saamiani. Tämä yksi oli puolisoni varjelema kaktus nimeltä Osmo.

Osmo oli oikein kaunis, pullea kaktus, jossa oli muutaman sentin mittaisia piikkejä riveissä aina tyvästä latvaan. Puolisoni hoiti sitä hellästi, kastellen harvoin ja käännellen sitä valoa kohden, jotta se kasvaisi suoraksi.

Jossain kohtaan yhteiseloamme kaktuksen hoito siirtyi minulle. Osittain ehkä siksi, että huolehdin kaikista muista kasveistammekin. Aluksi Osmo näytti viihtyvän hoidossani. Kastelin sitä harvoin (kerran kuussa) pienellä määrällä vettä. Se innostui kasvamaan. Pyöreä "vartalo" alkoi saada selkeän suipon "pään".

Olohuoneemme on hieman hankala kukkien kasvatuksen kannalta. Meillä ei ole kunnollisia kukkapöytiä. Joskus vuosi sitten siirsin Osmon kirjahyllyn päälle yhdessä kultaköynnöksen kanssa. Paikka on hieman varjoisa, mutta rauhallinen. (Lapset eivät pääse pistämään itseään.) Koska en enää kunnolla nähnyt kukkapurkkiin saattoi Osmo saada hiukan enemmän vettä kuin aiemmin, mutta käsittääkseni se ei kuitenkaan kokenut hukkumiskuolemaa.

Emme tiedä minä päivänä Osmo on päättänyt räjähtää. Tai siis me päättelimme, että se räjäytti itsensä. Löysin noin kuukausi sitten lösähtäneen ja mustuneen Osmo-kaktuksen kirjahyllyn päältä. Nostin kurouttautumalla kukkaruukun alas kirjahyllyn päältä. Silloin emme osanneet vielä epäillä muuta kuin, että se olisi kylmettynyt ja kuollut sen takia. Puolisoani harmitti. Olihan se hänen hellässä hoivassa ollut kasvi, joka oli pitkään ollut hänen ilonaan. Kun kuitenkin viikkoa myöhemmin karu totuus Osmon aiheuttamista tuhoista paljastui, muuttui Osmon muistelu ärtymykseksi.

Olin ottamassa kirjahyllystä erästä kirjaa, kun huomasin kirjahyllyn takaseinässä olevan ruskean vanan. Se kulki pitkin takaseinää kaikkien hyllyjen läpi aina ylhäältä alas. Ihmettelin hetken mistä se johtui ennen kuin tajusin ottaa tuolin ja kiivetä katsomaan kirjahyllyn päälle. Ja sieltä se ongelma palastui. Siinä kohtaan missä Osmon ruukku oli aiemmin ollut oli ruskea lammikko ja seinä oli täynnä ruskeita roiskeita. Roiskeista pystyimme päättelemään, että Osmo oli päättänyt päivänsä räjäyttämällä itsensä. Miten ja miksi se sen teki, olisi vielä mielenkiintoista tietää. Onneksi vahingot jäivät kirjahyllyn takaseinän värivanoihin, eikä tarvitse lähteä seinää maalaamaan tai lattiaa siltä kohdalta uusimaan.

Mitä hyvää tästä seurasi? Olemme harkitsevaisempia kaktusten hankkimisen ja hoidon suhteen jatkossa. Päädyimme myös sisustamaan ns. ruokailutilamme uusiksi, kun siirtelimme kirjahyllyjä siivotaksemme kaktusvahingot. Nyt meillä on luku- ja neulomisnurkkaus. Ehkä Osmon räjähdys olikin hyvä asia, koska saimme ratkaistua pari sisustuksellista ongelmaa tämän tapauksen myötä. Jatkossa muistelemme Osmoa lämmöllä.






6. tammikuuta 2018

Kirja kirjoistani

Jo viime blogikirjoituksessa minun piti kirjoittaa kirjoista, lukemisesta ja siitä kuinka vaikea minun on ottaa osaa erilaisiin haasteisiin. Yritin osallistua Helmet-lukuhaasteeseen pari vuotta sitten, mutta tuloksena oli vain Facebook-ryhmässä mukana roikkuminen ja muiden kirjavinkkejä ja lukukokemusten seuraaminen. Goodreadsin "Luen tänä vuonna x määrän kirjoja" -haasteeseen olen myöskin laittanut tavoitteen jo useampana vuonna. Lopputoksena... no noin puoleen olen päässyt tavoitteestani. (Viime vuonna luin 17 kirjaa 30:sta.)

Hmm.... Yhden asian olen säilyttänyt omassa lukuharrastuksessani, vaikka kirjojen lukemismäärät ovat pudonneet enkä pysy mukana oman pienen kirjamaailmani ylittävissä haasteissa, merkkaan edelleen jokaisen lukemani kirjan ylös. Tein sitä lapsena isoveljeni innoittamana. Sitä kesti koko kouluiän aina ensimmäisiin opiskeluvuosiin asti. Sitten tuli pitkä tauko. Nyt minulla on ollut "pieni punainen kirja"jo vuodesta 2009.

Se kirja on karu. Se paljastaa millaisia kirjoja olen lukenut, miksi ja muutamalla sanalla jotain lukukokemuksestani. Se kertoo suurin piirtein kauan luen kirjoja ja kuinka pitkiä jaksoja olen lukematta. Se, mitä se ei paljasta, on kesken jääneet kirjat. Harvoin minulla jää kirjoja kesken niin, etten joskus sitä lukisi loppuun. Ikävätkin ja inhottavatkin kirjat yleensä jossain vaiheessa kuitenkin kahlaan läpi.

Toiset kirjat jäävät vain oman tilansa puutteessa kesken. Sitten vain niille tulee sopiva aika ja tila. Sellainen on C.S. Lewisin elämänkerta, jota jatkoin tällä viikolla. Se jäi kesken alkusyksystä 2014. Nyt olen lukenut sitä ahmien Baudelairen Pahan kukkien rinnalla. En voi olla miettimättä millä sanoilla merkkaan sen punaiseen vihkooni. Tämä oli elämänkerta, jossa näkyy ihmisten merkitys yksilön luovalle työlle. Teos, joka jäi kesken, mutta vei lopulta mukanaan, kun olin valmis sen lukemaan. 




Punainen kirja on karu myös numeroiltaan. Pidän nimittäin siitä, että lasken kuinka monta kirjaa olen lukenut ja kuinka monta sivua vuodessa. Oma lukeminen on vähentynyt ja vähentynyt vuosien varrella. Luen edelleenkin pitkiä kirjoja (300-500 sivua), mutta en samallaisella himolla. Kaipaan sitä. Erityisesti sitä  minua, joka luki paljon. Onneksi se alkaa taas kaivautua esiin.

Innostuksen juuria:
* Elämässäni on taas tilaa lukemiselle.
* Oma ajattelu kääntyy lukemisen suuntaan.
* Saan jälleen lahjaksi kirjoja.
* Yli kaksi vuotta lukupiiressä on tuonut jo lukemisenrytmiä takaisin elämään, mutta samalla tehnyt siitä ehkä suorittamista, ei aina nautintoa.

Mitä luen tänä vuonna? Keskeneräisiä, odottaneita ja sovittuja kirjoja. Ennen kaikkea niitä kirjoja, jotka kutsuvat ja haluavat pienen punaisen kirjan sivuille.

29. joulukuuta 2017

Tilintekoako?

Muistin tänään, että unohdin ottaa työkoneelta talteen erään valokuvan ennen kuin luovutin koneeni takaisin työnantajalle. Ei se ole mikään suuri katastrofi, mutta paljasti minulle, kuinka tärkeätä minulle on säilyttää erilaisia muistoja.

Tämä vuosi on ollut täynnä monia vanhoja ja uusia muistoja. Osa saa nauramaan, osa saa onnelliseksi, osa saa katsomaan maailmaa uusin silmin. Osa muistuttaa siitä kuinka lyhyestä hetkestä elämässä on kysymys.

Jossain kohtaa tätä kulunutta vuotta ymmärsin sen, miten pienillä asioilla ja päätöksillä on suurin arvo ja merkitys. Niillä valinnoilla, joilla teemme ja elämme arkeamme. Se on niissä pohdinnoissa, joissa päätämme mitä haluamme tehdä työksemme, millaisia ihmisiä haluamme ympärillemme, miten haluamme käyttää aikaamme ja elää elämämme.

Kun kaaso lämmittää palelevaa morsianta. 

Tähän vuoteen on kuulunut niin paljon. Paljon sellaista missä minä olen muuttunut ja kasvanut. Sellaista missä olen huomannut olevani pikkutyttö ja keskenkasvuinen. Paljon sellaista missä olen tuntenut itseni vanhemmaksi ja en ehkä viisaammaksi, mutta ehkä ymmärtävämmäksi. 

Mutta ennen kaikkea tähän vuoteen on kuulunut....









...ja kuvaaja. 💕


Olen päättänyt, että ensi vuosi on erilainen kuin tämä vuosi. Sen olen tiennyt oikeastaan jo koko vuoden. Se maistuu varmasti jäätelöltä ja saattaa välillä sulaa sormille. Se ei ole täynnä lukkoonlyötyjä asioita ja aikataulutuksia. Se on, kuten kaikki elämäni edeltävätkin vuodet, mahdollisuus olla minä ja tehdä niitä asioita, jotka tekevät minun elämästäni minun ja meidän elämästä meidän.

En tee enää uuden vuoden lupauksia. Olen huomannut, että olen huono niitä toteuttamaan. Sen sijaan olen tehnyt lupauksia itselleni, omalle elämälleni. Niiden pitäminen on merkityksellisempää ja todellisempaa. Ja samalla niin ihanan haasteellista. Kysehän on itselleen rehellisyydestä. Se mitä olen nyt luvannut sitoo ja kantaa. Luo uusia muistoja.


kuvat: Sakari Tanhua.