28. joulukuuta 2016

Sumusta talven huurteeseen

Kävelin Nauenin maaseudella sumussa. Oli toinen adventtisunnuntai ja kietouduin valkeaan sumuvaippaan, jossa kaikki oli unenomaista. Sellaista rauhaa ja hiljaisuutta en muista pitkään aikaan kohdanneeni. Katselin maatalon ikkunasta saksanhirvien hahmoja sumuisella pellolla. Vielä iltapäivällä, kun ajoimme juna-asemalle auto sukelsi sumussa mutkasta toiseen. Tien sivulla näkyi valokuvamaisia maisemia, joissa sumu kietoutui joko nuorien koivujen tai vanhojen tammien paljaiden runkojen ja oksien ympärille.

Koko päivän lähes hopeanharmaa kevyes loi ympärille hiljaisuuden turvallisen piirin. Se tuntui pehmeältä poskea vasten. Se tuoksui... jotenkin samanlaiselta kuin järvi saunassa käynnin jälkeen juuri ennen sinne pulahtamista. Hivenen lehdeltä, raikkaalta, kostealta.


Kävelin matkan jälkeen ensimmäisenä aamuna junalle. Maa oli lähes läpinäkyvän kirkkaan kuuran peitossa. Lehdet olivat kuin hopeisen kääreen kietomat ja kiteytyvää huurua tuntui olevan kaikkialla minne katsoi. Jos olisi nostanut maahan pudonneen lehden, olisi valkoinen kylmyyden pitsi sulanut nopeasti sormissa vedeksi. Poskia nipisteli ja aamuauringon kirkkaus heijaustui moninkertaisena luonnon peittämästä kuurasta. Tuoksui kylmältä raikkaudelta, tulevalta lumisateelta ja katoavalta syksyltä.

Kaksi lumetonta maisemaa. Kaksi hyvin erilaista joulukuun päivää. Kahdessa eri maassa. Kaksi maisemaa, jotka alkutalvesta voi muistaa. Kaksi elettyä päivää.



9. lokakuuta 2016

Kun kuvasta löytyi kuppi

Eräs ystäväni huomautti hieman närkästyneenä joitakin vuosia sitten, että minun sosiaaliseen mediaan tekemissäni päivityksissä on todella usein kuvia ruoasta. Kuuluin siihen vähän huvittavaankin somepäivittäjien joukkoon, jossa lautasella oleva asia oli kiinnostavampaa kuin esimerkiksi seurassa olleet ihmiset tai ympäröivän luonnon kauneus.

Aamiainen 9.10.2016. 


No asia ei ole vieläkään muuttunut, ainakaan täysin. Edelleenkin kuvaan paljon ruokaan liittyviä kuvia. Nyt vain myös muilla välineillä kuin kännykän tai tabletin kameralla. Tänä aamuna viriteltiin kotona etälaukaistava salama ja otettiin aamupalapöydästä kuva. 

Olen kuitenkin huomannut, että yhä useammin ja useammin ruoan sijasta kuvaan kahvikuppejani. Tämän huomion tein ensimmäisen kerran joskus viime talvena ja samaan ajatukseen palasin kuluneella viikolla. Useat Instagram-kuvani sisältävät cappuccino-kupin. 

Huomio johti kahden asian pohdintaan. 
1. Milloin minä olen lopettanut teen juomisen? 
2. Miksi julkaisen mieluummiin läheltä otettuja kuvia kuin laajempia, isoja tiloja esittäviä kuvia? 

Ensimmäinen kohta oli oikeasti hieman järkyttävä huomio. Minut on nimittäin tunnettu aina viime vuosiin asti teen juojana. Saatoin juoda useamman pannun päivässä ja kotoani löytyi parhaimmillaan varmaan 30 eri vaihtoehtoa teetä. Nyt kupissani on todennäköisemmin cappuccino tai latte kuin tee. Onko kyse addiktioista, maun muuttisesta vai jostain muusta?
Minä kaipaan teetä. Yritin viime viikolla jopa muuttaa käyttäytymistäni. Ajattelin etukäteen, että nyt tilaan kahvilassa teetä. Kun pääsin pöytään, oli edessäni taas maitovaahto, jossa kiemurteli tumma kuvio. Mielenlujuus, siitäkö nyt onkin kysymys?

Onko kaikki Rocket R58:n syytä?
Pikkuruinen barista yrittää minusta tulla ulos.
(huom. kuvassa oleva cappuccino on Sakarin tekemä, ei minun.)

Toinen kysymys liittyy suurenpaan pohdintaan. Siitä miten minä ilmaisen itseäni verkossa, millainen elämänjulkaisija minä olen? Jos minun Instagram-tiliäni selaa, voisi sanoa, että selfiet ovat kadonneet sieltä kauan sitten. Sen sijaan pienet yksityiskohdat elämästäni, kurkistuksen arkeeni ja jalkoihini ovat osa päivityksieni kirjoa. Tiedän, ettei Insta-tilini kuvasta todellakaan kokonaisvaltaisesti elämääni. Verraten esimerkiksi tähän blogiin, voi se antaa hyvin eri näköisen kuvan minusta. Mutta siinä onkin ehkä se ydin. Minä olen vain osa siitä mitä kuvat minusta välittävät. Niin paljon enemmän on sanoissa, jotka sisälläni jylläävät kuin katseissa mitä tahan maailmaan luon. Tässä blogissa on paljon enemmän laajoja kuvia, joita pienet yksityiskohdat täydentävät. Ja sitten muualla paljastuu aivan jotain muuta minusta. 

Osa tämän pohdinnan taustaa on myös SeniorSurf-päivän webinaarin jälkeen Raunan minulle sanomissa sanoissa: "sinä puhut avoimesti itsestäsi".  Minä olen elämänjulkaisijana samanlainen kuin ihmisenä muutenkin; puhelias karjalaistyttö, jolla on tilaan ja tilanteeseen (sopivaa) sanottavaa. Ja kaikista ykstyinen on edelleen yksityistä, piilossa kaikelta somelta. 

Kaikkihan on kiinni siitä mitä haluaa itsestään näyttää?
Ehkä sittenkin vain ne hetket, jotka haluaa? Kahvikupin kanssa tai ilman. 

4. syyskuuta 2016

Kun omena putosi päähän

Myönnän. Olin tänään ensimmäistä kertaa yli kahteenkymmeneen vuoteen poimimassa omenia. Oli hauska kiivetä tikkaille noukkimaan hedelmiä mahdollisimman korkealta. Olisin halunnut kiivetä puuhun, mutta Sakari kielsi. Oli kuulemma liian vanha puu, oksat olisivat voineet katketa.

Saimme kerättyä seitsemän paperikassillista omenia kahdesta puusta. Aivan mieletön määrä jäi vielä jäljelle puihin ja maastakin löytyi jo kymmeniä hedelmiä. Äsken saimme ensimmäisestä pussillisesta tehtyä hilloksi. 10 litrasta omenalohkoja tuli noin 5,5 litraa hilloa. Olimme laiskoja emmekä kuorineet omenia. Saadaan vielä muutama ilta urakoida omenakassien kanssa, ennen kuin kaikki on säilötty. 

Välillä oli tikkailla kurottauduttava aika korkealla saadakseen kypsiä omenia. 

Poiminnan jälkeen Sakari sahasi polttopuita. (Yritti se saada miutkin moottorisalla huristelemaan, mutta en kokenut sitä ollenkaan omaksi jutukseni.) Minä kuljeskelin pihalla ja yllättäin muistin erään keskustelun lähes kuuden vuoden takaa. Olin työnohjauksessa silloin esimiesasemani takia. Jostain kumman syystä sillä kertaa työnohjauksessa hyvin painokkaasti sanoin siitä, ettei minusta koskaan tule ihmistä, jolla on omakotitalo. Työnohjaajaani nauratti. Se hetki kaivautui jostain mielensyövereistä esiin nyt, kun anoppilan pihalla kuljin syysauringon valossa ja nautin tehdystä työstä.

En ole muuttamassa omakotitaloon. Ainakaan vielä. Mutta ne kerrostalotytön ajatukset, jotka silloin minulla olivat, alkavat vähitellen väistyä. Ehkä taustalla on Sakarin puhe omakotitalosta tai sitten minun oma haluni saada lisää tilaa ympärilleni. Ihan kuin nykyinen neliömäärä ei riittäisi. Tai sitten kyse oli vain täydellisestä rentoutumisen hetkestä ja onnesta, jossa aivan kaikki tuntuu mahdolliselta. Jopa oma kasvu joksikin muuksi, kuin mitä on aiemmin kuvitellut. Tänään oli aika täydellinen syyspäivä. Kirpeän lämmin ilma, omenoiden tuoksu ja leppoisa tuulenvire. 

Palaten vielä tämän blogipostauksen nimeen.... Minulla putosi useampikin omena päähän, kun ravistelimme omenia oksista. Se ei ollut ollenkaan kiva tunne. 


15. elokuuta 2016

Viileyttä ja viipellystä

Laitoin villasukat jalkaan. Ulkona oli äsken kylmä syödä illallista, vaikka aurinko vielä ylti terassinlaudoille asti. Tuntui kuin syksy olisi tullut loman päättymisen myötä.

Muistan, kun tein näitä polvisukkia ja kuinka harmitti, kun kirjava lanka loppui.
Onneksi värjyri lupasi lähettää Yhdysvalloista tummaa sävyä olevaa ruskeaa, kun kirjavaa ei enää
heiltä saanut. Siitäkin on jo aikaa.. ainakin viisi vuotta. 

Kun aamulla kävelin rautatieasemalta toimistolle, tunsin kuinka levännyt olin. Loma ei ollut puuduttanut minua puhki, vaan askel oli kepeä - tai kuten minulle on sanottu - tuttua viipellystäni. Jossain kohtaa lomaan tajusin, ettemme tule tekemään kaikkea sitä mitä olin ennen lomaa ja loman alkupäivinä keksinyt meille. Viimeisellä viikolla hieman harmittelin Viron kierroksen siirtymistä tulevaisuuteen, Repoveden vaelluksen jättämistä lämpiminpiin öihin, Hviträskiin pyöräilyn totaalista unohtamista ja joka kesäisen Turkuun 'kotiinpalaamisen' ensimmäistä pois jääntiä. Tänä aamuna olin niistä kuitenkin onnellinen. Olin levynnyt ja rauhallinen. Loma oli meidän näköinen, hieman laiska, mutta kekseliäs ja täynnä yllätyksiä. Molemmin puolisia.

Lomalla vaasissa oli useampaan otteeseen vaaleanpunaisia liljoja.
Ne saivat erityisen merkityksen meillä.

Syksyltä tänään kuitenkin tuntui. Pohdin aamulla kuinka erilaista nyt oli loman jälkeen kulkea kaupungissa kuin taas silloin heinäkuun alussa, kun kävelin toiseen suuntaan, kohti ensimmäistä lomapäivää. Oli viileämpää, en ollut pukeutunut kesämekkoon ja ympärilläni oli enemmän sen näköistä porukkaa, joka on menossa töihin eikä terassille. Olo oli enemmän syksyä syleilevä kuin sitä odottava ja pelkäävä. Ehkä se kertoo edessä olevien asioiden selkeydestä ja määränpäiden näkymisestä.

Voiko syksyä olla ilman ensimmäistä kirjastokäyntiä ja isoa pinoa kirjoja? Ei. Eikä sitä näköjään voi olla ilman kahta lukupiiriä. Huomenna ilmoittaudun balettiin ja torstaina kokeilen uudestaan saanko maastavedoissa 30 kiloa ylös. Loma toi voimia kroppaan, niitä ei saa kadottaa syksyn tohinoiden keskellä. Ehdin itseasiassa hyvin paljon kaikkea lomalla. Luin viisi kirjaa, näin kosken kuohunnat ja järvenrantoja. Soudin, uin, pyöräilin ja poimin marjoja. Söin hyvin kotona, kylässä ja kaupungilla sekä nautin pitkistä yöunista. Kävin salakapassa, kuoharilla ja maitolasillisella. Nauroin, leikin, pelasin ja rakastin. Yksinkertaista. Laiskaa. Huvittavaa.

Kesä elettiin ja syksy tulee. Asiat alkavat asettua arkijärjestykseen ja edessä jossain siintää lämpö ja loma.

Yksi näistä on lukupiiri kirja, mutta mikä?