Korkeuksissa kohti lomaa

Loma on jossain edessä päin. Arki sitä ennen tuntuu usein väsyttävältä ja pitkäveteiseltä. Paitsi jos...

Kävelee lauantaipäivänä Kaivarin rantaa ja katsoo veneitä. Istuu keskiviikkoaamuna torilla aamukahvilla ja katselee torikojujen ympärillä olevaa vilinää. Kävelee iltakymmeneltä aikaan linnunlaulun täyteisessä metsässä. Käy päiväleffassa ja nauttii salin viileydestä paahtavan auringon sijaan. Seisoo tuulessa ja ympärillä on vain syreenien tuoksu. Kirjasta jota lukee niin, että unohtaa jäädä omalla pysäkillä pois. Loma onkin itseasiassa jo siinä. Arjen hetkissä, joissa on läsnä. Pienissä yllätyksellisissä retkissä. Matkoissa lähelle ja itseensä. Yksin tai käsi kädessä.

Loma voi olla vaikka lounaalla vesitornissa.

"Vesitorni ja ravintola ne yhteen soppii..." En tiennyt tänne tänään tulevani. 

Muoto ja mannermaa.
Vesitorneissa on jotain kiehtovaa. Menneen ja nykyisyyden yhteensovittumista.

Palapeli pilvistä. Emme olleet ihan varmoja pilvilajista.
Minun pilivitietouteni on hatara suvun taustoista huolimatta.
Kaunis se oli, ja se riitti. 

Meri ja taivas. Ne jatkuvat loputtomiin. Tai ainakin toinen niistä. 

Ruoka Haikaranpesässä oli ihan hyvää. Kaikki herkut oli pakko kokeilla.
Onneksi tässä on kahden edestä. Jakamisesta lomassakin on kyse. 

Miksi sitä lomalle jäisi? Ai niin siksi, että näin voisi tehdä joka päivä. En laske päiviä, koska ennen lomaa ehtii tehdä vaikka mitä ihmeellistä ja jälleen sen jälkeen.



Olen kirjoittanut aiemminkin vesitorneista. Ainakin Jyväskylästä.

Kevät laajenee ulkoa sisään

Jokaisella meillä on omat kevään merkkimme. Jollekin ne ovat luonnon muutokset; ensimmäiset leskenlehdet ja pajunkissat, lumen sulaminen pois. Toiselle ne ovat tuoreet parsat kaupan vihannesosastolla ja kolmannelle ne ovat kesäverhojen ripustaminen ikkunaan. Neljännelle ne saattavat olla tutun kivijalkakahvilan pöydät ikkunan edessä. 

Minulla varma kevään merkki on ollut isän lähteminen Kebnelle lentämään. Siitä alkaa kevät. Tänä vuonna halusin kuitenkin tuoda kevään sisälle. Aloittaa sen nähden, tehden. En vain tietäen.  

Tein neljä asiaa. 

Kun ei ole pihaa tai puutarhaa, kevään uuden elämä alkaa purkissa.
Istutin kerrotun Saintpaulian ja Kultaköynnöksen.
 Ikkunalaudalla niitä uskaltaa pitää ehkä kuukauden,
sitten on aika siirtää ne varjoisampaan paikkaan. 

Vietin yhden lomailtapäivän harjaillen kaupungilla.
 Etsin pieniä ideoita siitä miltä kevät tänä vuonna näyttää.
Linnut lauloivat kivitalojen välissä olevissa orapihlajapensaissa.
 Ja sitten ne tulivat vastaan keittiöpyyhkeissä.

Silitin pöytäliinan. Valitsin ystävältäni lahjaksi samaan pensaskuvioisen.
Kaivoin kirjepaperit esiin ja kirjoitin kirjeitä muualla asuville ystäville ja sukulaisille.
Vietin teehetkeni siinä kevätauringossa, sanoittaen viime viikkojen tapahtumia.  

Koska oma piha puuttuu, olen ostanut tulppaaneja.
En edes enää osaa sanoa kuinka monta kimppua sitten tammikuun lopun olen kantanut kotiin.
 Ja ne kestävät, välillä viikon välillä toisenkin.
Lasimaljakossa ne ovat vähemmän kuin kukkapenkissä,
 mutta ne ovat läsnä aamupalalla, kotiinpalatessa, kirjaa lukiessa,
vieraiden saapuessa... Ne jäävät näkökentän reunalle ja vähitellen kuihtuvat.
Odotan kesää ja pioneja.  

Viidennestä asiasta ei ole kuvaa. Olen katsellut sinistä taivasta. Ohuita vaaleita pilvenhattaroita purjehtimassa sinisen kannen yli. Olen etsinyt sinisiä vaatteita vaatekaapin kätköistä. Miettinyt sinisten päällisten ompelemista punaisiin tyynyihin. Lopulta huolestuin. Vaaleansininen ja sininen olivat lukioajan ja ensimmäisten opiskeluvuosieni värit. Huoleni muuttui teoksi: päätin antaa pois sinisen päiväpeitteeni, jota olin säilyttänyt. Mietin uusiksi sohvatyynyjen värit. Kevät ei ole paluun aikaa ja vaan uuden aloitusta.