Näytetään tekstit, joissa on tunniste mummo. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste mummo. Näytä kaikki tekstit

10. huhtikuuta 2016

Haaveiden toteutumista

Elämänkulun voi määritellä monin eri tavoin. Se voi olla päämääriin tähtäämistä ja kaikkensa niiden eteentekemistä. Se voi olla sattuman viemää tai omilla käsillä tehtyä. Minulle elämän kulku on vahvasti haaveisiin ja unelmiin rakentuvaa. Olen haaveilija ja unelmoija, joka uskoo niiden toteutuvan joskus tulevaisuudessa. Kaikkea ei pidä saada nyt, vaan sitten, kun niihin on valmis.

Useimmat asiat, joita teen ovat haaveen synnyttämää. Osa on hyvin arkisia haaveita, kuten päiväkahvi museokierrokseen jälkeen hyvän ystävän kanssa. Osa on haaveita, joiden toteutuminen on paljon enemmästä kiinni kuin vain minusta itsestäni. Kauneinta on yhteisen haaveen toteutuminen. Sellainen oli esimerkiksi viime vuotinen pääsiäismatka Lontooseen Marita-serkun kanssa

Kuukauden sisällä on toteutunut sellaisia haaveita, joita en olisi uskonut vielä pitkään aikaan tapahtuvan. Meidän koti ja sinne kerätyt asiat ovat täyttäneet kymmeniä pieniä haaveita. Meidän molempien. Ja vielä niitä tulee täyttymään, kun vähitellen saadaan kaikki paikalleen ja sisään taloon.

Rakastan 1950- ja 1960-luvun huonekaluja ja taloja. Leveät ikkunalaudat, sirot jalat, lasin käyttö, selkeät linjat, maalin ja puun suhde, valon ja varjon leikki... Olen asunut 1950-luvun asunnoissa. Yhdistänyt vuosien varrella perinnöksi saamaani 1950-luvun ruokapöytään ja tuoleihin muita huonekaluja, purkkeja ja astioita. Vaatteissanikin on lähes aina vivahdus noista vuosikymmenistä. 

Kun elää yhdessä toisen ihmisen kanssa ja pohtii yhteenmuuttamista, joituu useimmiten miettimään mitkä omista haaveista voivat toteutua yhteisessä kodissa. Ja mitähän haaveita toinen tuo yhteiseen kotiin. Meillä onneksi 1950-luvun tyyli hiveli molempien silmiä ja makua. Ensimmäinen yhteisen kodin ostos oli sohva, jossa oli juuri sitä henkeä. Se kertoi minulle, että voin hyvin paljastaa muita haaveitani ja hän omiaan. 

Ja missä sitä nyt ollankaan....

Sain enoni poismenon jälkeen mummoni vanhan senkin itselleni.
Siitä on hukkunut vetimiä ja avain, mutta silti se on edelleen
yksi ihanimmista huonekaluista, jonka tiedän.
Sen omistaminen oli aikoinaan haave, jonka en ikinä uskonut täyttyvän.
Nyt se seisoo eteisessämme ottamassa tulijat vastaan
ja säilömässä uumeniinsa lapasia, huiveja...
Ja se on meistä molemmista hieno ja säilyttämisen arvoinen. 

Olin haaveillut jo monta vuotta liinavaatekaapista.
1950-luvun kaapista, johon saisi pöytäliinat, pyyhkeet ja lakanat.
Kerroin toiveestani, kun kävimme ensimmäistä kertaa uudessa kodissamme.
Se sai heti hyväksynnän.
Luulin, että joudun etsimään kauan, mutta lopulta se löytyi muutamassa päivässä.
Haimme liinavaatekaapin eilen kotiini ja asettelin sinne heti pöytäliinat, tabletit, keittiöpyyhkeet ja pyyhkeet.
Se tuli niistä täyteen. Ehkä sille pitää löytää pari, jotta lakanat ja tyynyliinat saisi yhtä kauniiseen paikkaan.  

Olohuoneeseen mahtuu monta haavetta. Uusi sohvamme ja nojatuolit.
 Kauniit Vallilan tyynyt, jotka sattumalta löysin, kun etsin tilaan verhoja. Kirjahyllyt täynnä kirjoja, eikä astioita. Kultaköynnökselle valtaisa rappujen seinä tilana lähteä rönsyilemään.
Kaikki haaveet eivät ole vielä toteutuneet tämän huoneen osalta.
Etsinnässä on 1950-luvun sohvapöytä ja astiakaappi. Verhot tulevat ensiviikolla ja matot joskus. Uudet kaiuttimet saapuvat kuukauden sisään ja kesällä etsitään levysoitinta. 

Voisi luulla, että tämä kaikki on vain minun haaveitteni toteutumista. Ne ovat kuitenkin muodustuneet vuoropuheluksi meidän haaveista ja toiveista. Olohuone on mietitty niin, että siellä voi katsoa hyvin elokuvia, mutta kuitenkin viettää aikaa yhdessä. Liinavaatekaappi teki musiikkihuoneesta kokonaisuuden (miten hyvin piano ja liinavaatekaappi voivatkaan sopia yhteen). Eteiseen on hakusessa kokovartalopeili, koska toisen puolikkaan mielestä sinne tarvitaan sellainen senkin rinnalle. Joku voisi sanoa, että tämä on minun näköinen koti, mutta itseasiassa tämä on meidän näköinen. Yllättävää kyllä meidän mauissa on monta yhteistä haavetta. Toteutuvaa sellaista vieläpä. 




j.k. Erikoista on se, että en olisi uskonut muuttavani pois Herttoniemen ihanasta 1950-luvun miljööstä. Sain kuitenkin siitä himpun verran mukaani näissä huonekaluissa. Siirsin tunnelman ulkoa sisälle ja itse asiassa tunnelma on nyt melkein vahvempi. 


3. helmikuuta 2012

Talojen välissä kaikuu

Oletteko huomanneet kuinka kirkkaana korviin käy mattojen tamppaamisesta nouseva ääni, joka kiertää korkeiden kerrostalojen seinissä? Talveen kuuluu ehdottomasti mattojen vieminen hankeen, mattopiiskalla mätkiminen niin, että hikivaluu, vaikka pakkasta on -20 astetta ja puhtaille lattioille levitetyt kylmät matonkuteet sukkien läpi. Ja se tuoksu.

Keskellä kaupunkia asuessa hävettää viedä matot ulos ja hakata kuin viimeistä päivää. Varsinkin, kun minulla on vielä mummon minulle yli 20 vuotta sitten tekemät punaiset räsymatot. Pohdin tänään mistä ihmeestä tuo häpeän tunne oikein nousee. Keksin kaksi vastausta: 1) En ole nähnyt kertaakaan kuluneen kahden vuoden aikana kenenkään naapureistani vievän mattoja ulos. (Toisaalta olen ollut aika paljon pois päiväsaikaan, jolloin ehkä normaalit ihmiset siivoavat.) 2) Ääni joka mattojen tamppauksesta syntyy kiertää ihan eritavalla korkeiden kerrostalojen välissä kuin lähiöiden matalien rivareiden pihoissa. Tuntuu kuin pimeisiin ikkunoihin syttyisi valoja ja tarkistavia kurkkauksia näkyisi paukkeen johdosta.

En kuitenkaan luovu mattojen viemisestä pakkaseen. Jo talven tuoksun tuleminen sisään puhdistuneiden mattojen raidoissa riittää korvaamaan hetkellisen häpeän tunteen. Ja enhän minä voi heittää nurkkaan äitini ja mummojeni oppeja.

Tänään mummoni olisi täyttänyt 93 vuotta, jos hän olisi vielä keskellämme. Sen kunniaksi oli aivan pakko tehdä munapaistia, rotisevia ja keitettyjä perunoita. Ehkä aamiaiseksi riisivelliä. Kaupunkilaisnaisten kannattaa muistaa kaupunkilaismummojen opit, koska silloin hetkessä on läsnä enemmän kuin yksi sukupolvi (kaupunkilaisverta).

--

Muistan kätesi keinutuolin nojalla.
Muistan kaikki ne parsitut sukat,
bingohallin tuoksun, puolisoiden haudat,
ja Hakalissa on sota.

Muistan Tykin hiekkatiet, kangaskassit ja kumilenkit.
Muistan koivun oksat, saunavihdat,
kuluneet pelikortit, valokuvat piirongin päällä
ja ne roikkuposket, jotka äidillä alkavat näkyä.

(Maria Hatara)