Kun kuvasta löytyi kuppi

Eräs ystäväni huomautti hieman närkästyneenä joitakin vuosia sitten, että minun sosiaaliseen mediaan tekemissäni päivityksissä on todella usein kuvia ruoasta. Kuuluin siihen vähän huvittavaankin somepäivittäjien joukkoon, jossa lautasella oleva asia oli kiinnostavampaa kuin esimerkiksi seurassa olleet ihmiset tai ympäröivän luonnon kauneus.

Aamiainen 9.10.2016. 

No asia ei ole vieläkään muuttunut, ainakaan täysin. Edelleenkin kuvaan paljon ruokaan liittyviä kuvia. Nyt vain myös muilla välineillä kuin kännykän tai tabletin kameralla. Tänä aamuna viriteltiin kotona etälaukaistava salama ja otettiin aamupalapöydästä kuva. 

Olen kuitenkin huomannut, että yhä useammin ja useammin ruoan sijasta kuvaan kahvikuppejani. Tämän huomion tein ensimmäisen kerran joskus viime talvena ja samaan ajatukseen palasin kuluneella viikolla. Useat Instagram-kuvani sisältävät cappuccino-kupin. 

Huomio johti kahden asian pohdintaan. 

1. Milloin minä olen lopettanut teen juomisen? 

2. Miksi julkaisen mieluummiin läheltä otettuja kuvia kuin laajempia, isoja tiloja esittäviä kuvia? 

Ensimmäinen kohta oli oikeasti hieman järkyttävä huomio. Minut on nimittäin tunnettu aina viime vuosiin asti teen juojana. Saatoin juoda useamman pannun päivässä ja kotoani löytyi parhaimmillaan varmaan 30 eri vaihtoehtoa teetä. Nyt kupissani on todennäköisemmin cappuccino tai latte kuin tee. Onko kyse addiktioista, maun muuttisesta vai jostain muusta?

Minä kaipaan teetä. Yritin viime viikolla jopa muuttaa käyttäytymistäni. Ajattelin etukäteen, että nyt tilaan kahvilassa teetä. Kun pääsin pöytään, oli edessäni taas maitovaahto, jossa kiemurteli tumma kuvio. Mielenlujuus, siitäkö nyt onkin kysymys?

Onko kaikki Rocket R58:n syytä?
Pikkuruinen barista yrittää minusta tulla ulos.
(huom. kuvassa oleva cappuccino on Sakarin tekemä, ei minun.)

Toinen kysymys liittyy suurenpaan pohdintaan. Siitä miten minä ilmaisen itseäni verkossa, millainen elämänjulkaisija minä olen? Jos minun Instagram-tiliäni selaa, voisi sanoa, että selfiet ovat kadonneet sieltä kauan sitten. Sen sijaan pienet yksityiskohdat elämästäni, kurkistuksen arkeeni ja jalkoihini ovat osa päivityksieni kirjoa. Tiedän, ettei Insta-tilini kuvasta todellakaan kokonaisvaltaisesti elämääni. Verraten esimerkiksi tähän blogiin, voi se antaa hyvin eri näköisen kuvan minusta. Mutta siinä onkin ehkä se ydin. Minä olen vain osa siitä mitä kuvat minusta välittävät. Niin paljon enemmän on sanoissa, jotka sisälläni jylläävät kuin katseissa mitä tahan maailmaan luon. Tässä blogissa on paljon enemmän laajoja kuvia, joita pienet yksityiskohdat täydentävät. Ja sitten muualla paljastuu aivan jotain muuta minusta. 

Osa tämän pohdinnan taustaa on myös SeniorSurf-päivän webinaarin jälkeen Raunan minulle sanomissa sanoissa: "sinä puhut avoimesti itsestäsi".  Minä olen elämänjulkaisijana samanlainen kuin ihmisenä muutenkin; puhelias karjalaistyttö, jolla on tilaan ja tilanteeseen (sopivaa) sanottavaa. Ja kaikista ykstyinen on edelleen yksityistä, piilossa kaikelta somelta. 

Kaikkihan on kiinni siitä mitä haluaa itsestään näyttää?
Ehkä sittenkin vain ne hetket, jotka haluaa? Kahvikupin kanssa tai ilman. 

Lupausten äärellä kaupungin keskellä

Uusi vuosi ja yritys olla jälleen parempi ihminen. Niistähän tämä päivä on tehty. Lupauksista ja yrityksistä muuttua.

Lupauksia annetaan joka päivä; osa niistä pysyy ja toteutuu, osa taas unohtuu tai päättyy pettymykseen. Viime vuoden uudenvuodenlupaustani en edes muista. Siksi en ole aivan varma onko tänään järkeä antaa lupausta, joka huuhtoutuu muistista vuoden aikana. Toisaalta, jos lupaus olisi koko ajan esillä, ehkä sen muistaisi paremmin tai sitten katse ei vain kohdistuisi siihen eikä mieli sitä käsittelisi.

Toimistotalon portaikko. Mustan ja valkoisen leikki.
Arkinen näkymä, jota työntekijät eivät enää huomaa. 

Tämän blogin olisi pitänyt olla aktiivinen, vähintään kerran kuukaudessa päivittyvä blogi. Viime vuonna niin ei tapahtunut. (Petetty lupaus numero 1.) Viime syksynä tehtyjen (työhön liittyvien) lupausten pohjalta voinen jo sanoa, että en pystyne parantamaan tapojani tämän blogin osalta.

Luonnon rakentamaa: Imatrankosken uoma.
Jääkauden tuotos on matkailunähtävyys ja osa kansallispuistoa.
(Kuva otettu sillalta blogitekstiä varten, jota ei tullutkaan.)

Kyse ei ole blogin pitämisen viehätyksen katoamisesta. Itseasiassa olen entisestään innostunut kuvaamaan ja löytänyt kaupungeista pieniä sirpaleita, joita jakaa. Olen vain menettänyt tai ehkä paremminkin kadottanut sen ajan, jonka ennen annoin tälle blogille.

Toisaalta asiaan on vaikuttanut myös ne kaikki muutokset, jotka ovat elämässäni tapahtunut viimeiseen reilun puolenvuoden aikana. Muutokset ja menetykset eivät ole kantaneet tänne asti, koska ne eivät kuulu tähän blogiin. Ja kun ne ovat keskiössä elämässä, on vaikea sivuuttaa ne ja katsoa vain ympärille ja kirjoittaa siitä. Suojeluvaisto on ihmeellinen asia.

Reissaaja löytää: Erään kahvilan naistenhuoneen seinät olivat täynnä eri
lehtien kansia ja sivuja. Osa oli teemoitettu.
 Aiemmin olen nähnyt vain ulkohuusseissa saman tapettiratkaisun. 

Viime kesänä ajattelin, että yritän kirjoittaa syksyn aikana kaupunginosista. Eri kaupunkien kaupunginosista, niiden tunnelmista, rakennuksista, ilmapiiristä ja ihmisistä. Lopputulos: ei yhtä ainoata kirjoitusta. (Itselle annetun lupauksen pettäminen, petetty lupaus numero 2.) En lupaa tehdä sitä tänä vuonna, mutta voin yrittää. Yritys on kuitenkin parempi, kuin täyttymätön lupaus. Silloin tiedän ainakin tehneeni jotain asian eteen, enkä vain ohittaneeni sitä.

Kuvan oikeassa reunassa pilkistävään puistoon halutaan rakentaa taloja.
Mitä se tekee 1950-luvun asuinalueelle? Häviääkö tunnelma?

Olisin halunnut olla aktiivisempi liittyen keskusteluun kaupunkien rakentamisesta ja siihen miten olemassa olevaa kaupunkitilaa muutetaan. Lopputulos: ei mitään muutosta verrattuna vuoteen 2013. (Petetty lupaus numero 3.) Todenmukaisesti täytenee sanoa, ettei minulla olisi "lihaksia" edes asiaan. Aihe ja asia ovat kuitenkin hyvin kutkuttavat ja kiinnostavat. Varsinkin yksilön vaikuttamisen ja kaupunkirakentamisen näkökulmasta. Missä menee kasvamisen ja uudistumisen rajat yksilön elinpiirin osalta?

Lupauksia en tee. Toiveita heitän itselleni. Rohkeutta katsoa, tallentaa ja kirjoittaa. Mahdollisuuksia nähdä, kohdata ja tuoda esiin uutta, vanhaa, mennyttä ja menetettyä. Tuntea jälleen kulunut aika ja sen merkit ympärillä. Ei elää hetkessä vaan ajassa.


Onnellista uutta vuotta 2015! Olkoon tämä vuosi täynnä pieniä löytöjä ja ihmeellisiä mahdollisuuksia. 

Ensimmäisiä kertoja

Joitain asioita on pohdittava pitkään, vaikka normaalisti toimisi nopealla temmolla. Nopeat päätökset, kuuden asian tekeminen samaan aikaan, muiden juoksuttaminen omaan kävelytahtiin vaativat tasapainokseen hidasta pohdintaa, tarkkailua, teen hauduttamista ja samoilua talojen välissä.

Ensimmäiset kerrat elämässä ovat tärkeitä. Osa niistä tapahtuvat huomaamatta, jättämättä muistijälkeä. Jotkut taas ovat pitkän välttelyn, mutta samanaikaisen odotuksen tulosta. Kaksi tällaista välttelyn ja odotuksen tulosta  saivat ensimmäisen kertansa viimeisen vuorokauden sisällä.

Ensimmäinen välttely liittyy lentämiseen. Purjelentokoneet ovat kauniita. Valkoisia, sulavalinjaisia, kevyitä, mutta samalla hyvin voimakkaita ja eläviä. Purjelentämistä olen seurannut koko elämäni vierestä. Juossut siiven kärjessä hinauksessa, kantanut kuivuneen joen pohjalla painavaa siipeä, istunut kentän reunassa odottamassa tuntikausia... Lentämään en ole kuitenkaan koskaan lähtenyt. Pelkoa? No ehkä jossain vaiheessa korkeanpaikankammon piikkiin lentämättömyyteni laitoin. Ennemmin ehkä ärsyyntymistä ja haluttomuutta. Ensimmäistä kertaa ei kuitenkaan voi ikuisesti vältellä. Ja muutaman vuoden ajan olen jo halunnutkin lähteä kokeilemaan.

Pienessä kapiinissa istuminen ja alla olevan ilman muuttuminen metreistä sadoiksi tuntui yllättävän rauhalliselta. Katse hakeutui enemmän alas kuin ylös. Pilvet eivät kiinnostaneet yhtä lailla kuin alla aukeavat suot, metsät ja järvet. Olisin halunnut nähdä kaupungin, mutta aika ei riittänyt niin kauaksi lentämiseen. Nostossa pyyöriminen, korkeuden pudottaminen ja hiljaisuudessa liukuminen...  Kokemus oli ehdottomasti odottamisen arvoinen. En tiedä olisinko nauttinut siitä samalla lailla viisitoistakesäisenä, jolloin ensimmäistä kertaa olisin voinut päästä kyytiin. Minulle jäi hyvä olo, mutta ei ensimmäinen kerta saa minua vielä lähtemään lentäjäksi.

Toinen ensimmäinen kerta on tämä. Blogin kirjoittaminen tuntuu olevan melkein liikaakin tätä päivää. Julkisen blogin kirjoittaminen varsinkin. Olen jo pitkään ajatellut aloittaa uuden, julkisemman blogin kirjoittamisen, mutta se ei ole alkanut elää kunnolla minussa. Vasta viime viikkoina on yhä enemmän noussut esiin aiheita ja ajatuksia, joista haluaisin kirjoittaa. Olen löytänyt teemoja, joita haluaisin nostaa esiin, mutta saa nähdä tulevatko ne muokkaamaan blogini tyyliä vai ei. Toisaalta tämän kirjoittaminen saattaa olla suurinta välttelyä pitkään aikaan.

Kirjoittaminen itselle ei ole vaikeaa. Kirjoittaminen toisille vaatii jo enemmän. Kirjoittaminen asiasta on jo asia erikseen.
Toisaalta "Ilman aloitusta ei ole lopettamisen mahdollisuutta." (MH)