9. lokakuuta 2016

Kun kuvasta löytyi kuppi

Eräs ystäväni huomautti hieman närkästyneenä joitakin vuosia sitten, että minun sosiaaliseen mediaan tekemissäni päivityksissä on todella usein kuvia ruoasta. Kuuluin siihen vähän huvittavaankin somepäivittäjien joukkoon, jossa lautasella oleva asia oli kiinnostavampaa kuin esimerkiksi seurassa olleet ihmiset tai ympäröivän luonnon kauneus.

Aamiainen 9.10.2016. 


No asia ei ole vieläkään muuttunut, ainakaan täysin. Edelleenkin kuvaan paljon ruokaan liittyviä kuvia. Nyt vain myös muilla välineillä kuin kännykän tai tabletin kameralla. Tänä aamuna viriteltiin kotona etälaukaistava salama ja otettiin aamupalapöydästä kuva. 

Olen kuitenkin huomannut, että yhä useammin ja useammin ruoan sijasta kuvaan kahvikuppejani. Tämän huomion tein ensimmäisen kerran joskus viime talvena ja samaan ajatukseen palasin kuluneella viikolla. Useat Instagram-kuvani sisältävät cappuccino-kupin. 

Huomio johti kahden asian pohdintaan. 
1. Milloin minä olen lopettanut teen juomisen? 
2. Miksi julkaisen mieluummiin läheltä otettuja kuvia kuin laajempia, isoja tiloja esittäviä kuvia? 

Ensimmäinen kohta oli oikeasti hieman järkyttävä huomio. Minut on nimittäin tunnettu aina viime vuosiin asti teen juojana. Saatoin juoda useamman pannun päivässä ja kotoani löytyi parhaimmillaan varmaan 30 eri vaihtoehtoa teetä. Nyt kupissani on todennäköisemmin cappuccino tai latte kuin tee. Onko kyse addiktioista, maun muuttisesta vai jostain muusta?
Minä kaipaan teetä. Yritin viime viikolla jopa muuttaa käyttäytymistäni. Ajattelin etukäteen, että nyt tilaan kahvilassa teetä. Kun pääsin pöytään, oli edessäni taas maitovaahto, jossa kiemurteli tumma kuvio. Mielenlujuus, siitäkö nyt onkin kysymys?

Onko kaikki Rocket R58:n syytä?
Pikkuruinen barista yrittää minusta tulla ulos.
(huom. kuvassa oleva cappuccino on Sakarin tekemä, ei minun.)

Toinen kysymys liittyy suurenpaan pohdintaan. Siitä miten minä ilmaisen itseäni verkossa, millainen elämänjulkaisija minä olen? Jos minun Instagram-tiliäni selaa, voisi sanoa, että selfiet ovat kadonneet sieltä kauan sitten. Sen sijaan pienet yksityiskohdat elämästäni, kurkistuksen arkeeni ja jalkoihini ovat osa päivityksieni kirjoa. Tiedän, ettei Insta-tilini kuvasta todellakaan kokonaisvaltaisesti elämääni. Verraten esimerkiksi tähän blogiin, voi se antaa hyvin eri näköisen kuvan minusta. Mutta siinä onkin ehkä se ydin. Minä olen vain osa siitä mitä kuvat minusta välittävät. Niin paljon enemmän on sanoissa, jotka sisälläni jylläävät kuin katseissa mitä tahan maailmaan luon. Tässä blogissa on paljon enemmän laajoja kuvia, joita pienet yksityiskohdat täydentävät. Ja sitten muualla paljastuu aivan jotain muuta minusta. 

Osa tämän pohdinnan taustaa on myös SeniorSurf-päivän webinaarin jälkeen Raunan minulle sanomissa sanoissa: "sinä puhut avoimesti itsestäsi".  Minä olen elämänjulkaisijana samanlainen kuin ihmisenä muutenkin; puhelias karjalaistyttö, jolla on tilaan ja tilanteeseen (sopivaa) sanottavaa. Ja kaikista ykstyinen on edelleen yksityistä, piilossa kaikelta somelta. 

Kaikkihan on kiinni siitä mitä haluaa itsestään näyttää?
Ehkä sittenkin vain ne hetket, jotka haluaa? Kahvikupin kanssa tai ilman.