Lähellä, lapsuuden maisemissa

Kun oli lapsi, lähimetsä oli tärkeä paikka. Itseasiassa lähimetsiä oli monta. Oli se metsä, jossa kasvoi harvasti mäntyjä ja sen toisella puolella olevan kävelytien näki jo ennen kuin astui metsään. Se oli se männikkö, jonka kautta kuljettiin kouluun joka arkiaamu. Tärkein lähimetsä oli itseasiassa aika kaukana. Sinne käveli kymmenisen minuuttia ja piti ylittää iso tie. Sinne veti puiden välissä kiemurteleva puro. Usein sinne mentiin leikkimään ja nujakoitiin siitä kuka saisi sillä kerralla virrassa olevan pienen "saaren" itselleen.

Lähellä oli todella laaja käsite lapselle. Minulle, ja varmaan talojemme muillekin lapsille, lähialuetta oli koko Kevätkumpu. Me saatoimme lähteä leikkimään Kolmosessa olevaan leikkipuistoon tai Kakkosen hiekkakentälle. Lähialuette ei ollut korttelimme vaan yli kilometrin säteellä olevat asiat. Mielenkiintoista oli kuitenkin, että emme lähteneet keskustan suuntaan lähes koskaan. Meidän lähialueemme oli kodista merelle päin, ei sisämaahan. Lähiö, ei keskusta.

Me myös nimesimme paikkoja. Osa nimistä oli yleisemmässäkin käytössä, kuten Roskamäki. (Tarinan mukaan se on ollut kaatopaikkana joskus, mutta peitetty jo ajat sitten.) Itselle tärkein paikka oli ehkä Tulivuorenmäki. Kyse on hyvin matalassa nyppylästä, mutta sen metsänpuoleinen osa oli hyvin pitkä ja se oli koko talven paras pulkkamäkipaikka. Mäki on todennäköisesti muodostunut lähitaloja rakennettaessa siirretystä maa-aineseksesta. Muodoltaan se muistutti tulivuorta, mistä nimi osittain johtuu. Mäki on edelleen paikalla. Nyt vain puuttui pulkka millä laskea sitä. Lunta olisi kyllä ollut tarpeeksi.

Kevään ensimmäisiä aamiaisia...

Jostain syystä kevääseeni kuuluvat ulkona syödyt aamiaiset. Picnic-kauden odottamisesta se ehkä johtuu. Varhainen herätys ja cappuccinokuppi croissantin kera heti töiden perään saa toivomaan, että elämä voisi muodostua näin yksinkertaisista asioista. Kahvikupin ääressä istumisesta, vapaudesta ja kaupungin vilkkaudesta taustalla, pöydällä auki olevasta lehdestä ja naapuriseurueen iloisesta puheensorinasta. Todellisuus kuitenkin odottaa kotona; lukemattomat kirjat ja paperipinot, keskeneräiset katukuvaukset ja analyysipätkät. Unohtamatta tietenkään töiden pinoa. Voisiko kodin muuttaa aamukahvilaksi?

Pääsiäistä vietin yhdessä kotikaupungeistani. Vaikka tällä kertaa vanhankaupungin kadut jäivät kulkematta tuli iltapäiväkävelyillä kierrettyä lähimetsiä ja lähiön matalien talojen välistä. Taas huomasi kuinka erilaisista kaupungeissa olen asunut ja miten erilaiset asiat näissä kaupungeissa vetävät puoleensa. Ehkä joskus vielä löydät tästä kaupungista samanlaiset metsätiet.

Luin vihdoin Itämeren kirjan loppuun. Sen lopputulos tuntui jo etukäteen niin tuskalliselta, etten saanut kirjaa luettua aiemmin. Onko kaikki kiinni vain vapaudesta? Miten minä voisin muuttaa tulevaa, mutta samalla saada sen aamuisen hetken, jolloin tuntui kaiken olevan mahdollista?