Tilintekoako?

Muistin tänään, että unohdin ottaa työkoneelta talteen erään valokuvan ennen kuin luovutin koneeni takaisin työnantajalle. Ei se ole mikään suuri katastrofi, mutta paljasti minulle, kuinka tärkeätä minulle on säilyttää erilaisia muistoja.

Tämä vuosi on ollut täynnä monia vanhoja ja uusia muistoja. Osa saa nauramaan, osa saa onnelliseksi, osa saa katsomaan maailmaa uusin silmin. Osa muistuttaa siitä kuinka lyhyestä hetkestä elämässä on kysymys.

Jossain kohtaa tätä kulunutta vuotta ymmärsin sen, miten pienillä asioilla ja päätöksillä on suurin arvo ja merkitys. Niillä valinnoilla, joilla teemme ja elämme arkeamme. Se on niissä pohdinnoissa, joissa päätämme mitä haluamme tehdä työksemme, millaisia ihmisiä haluamme ympärillemme, miten haluamme käyttää aikaamme ja elää elämämme.

Kun kaaso lämmittää palelevaa morsianta. 

Tähän vuoteen on kuulunut niin paljon. Paljon sellaista missä minä olen muuttunut ja kasvanut. Sellaista missä olen huomannut olevani pikkutyttö ja keskenkasvuinen. Paljon sellaista missä olen tuntenut itseni vanhemmaksi ja en ehkä viisaammaksi, mutta ehkä ymmärtävämmäksi. 

Mutta ennen kaikkea tähän vuoteen on kuulunut....

...ja kuvaaja. 💕


Olen päättänyt, että ensi vuosi on erilainen kuin tämä vuosi. Sen olen tiennyt oikeastaan jo koko vuoden. Se maistuu varmasti jäätelöltä ja saattaa välillä sulaa sormille. Se ei ole täynnä lukkoonlyötyjä asioita ja aikataulutuksia. Se on, kuten kaikki elämäni edeltävätkin vuodet, mahdollisuus olla minä ja tehdä niitä asioita, jotka tekevät minun elämästäni minun ja meidän elämästä meidän.

En tee enää uuden vuoden lupauksia. Olen huomannut, että olen huono niitä toteuttamaan. Sen sijaan olen tehnyt lupauksia itselleni, omalle elämälleni. Niiden pitäminen on merkityksellisempää ja todellisempaa. Ja samalla niin ihanan haasteellista. Kysehän on itselleen rehellisyydestä. Se mitä olen nyt luvannut sitoo ja kantaa. Luo uusia muistoja.


kuvat: Sakari Tanhua. 

Sumusta talven huurteeseen

Kävelin Nauenin maaseudella sumussa. Oli toinen adventtisunnuntai ja kietouduin valkeaan sumuvaippaan, jossa kaikki oli unenomaista. Sellaista rauhaa ja hiljaisuutta en muista pitkään aikaan kohdanneeni. Katselin maatalon ikkunasta saksanhirvien hahmoja sumuisella pellolla. Vielä iltapäivällä, kun ajoimme juna-asemalle auto sukelsi sumussa mutkasta toiseen. Tien sivulla näkyi valokuvamaisia maisemia, joissa sumu kietoutui joko nuorien koivujen tai vanhojen tammien paljaiden runkojen ja oksien ympärille.

Koko päivän lähes hopeanharmaa kevyes loi ympärille hiljaisuuden turvallisen piirin. Se tuntui pehmeältä poskea vasten. Se tuoksui... jotenkin samanlaiselta kuin järvi saunassa käynnin jälkeen juuri ennen sinne pulahtamista. Hivenen lehdeltä, raikkaalta, kostealta.

Kävelin matkan jälkeen ensimmäisenä aamuna junalle. Maa oli lähes läpinäkyvän kirkkaan kuuran peitossa. Lehdet olivat kuin hopeisen kääreen kietomat ja kiteytyvää huurua tuntui olevan kaikkialla minne katsoi. Jos olisi nostanut maahan pudonneen lehden, olisi valkoinen kylmyyden pitsi sulanut nopeasti sormissa vedeksi. Poskia nipisteli ja aamuauringon kirkkaus heijaustui moninkertaisena luonnon peittämästä kuurasta. Tuoksui kylmältä raikkaudelta, tulevalta lumisateelta ja katoavalta syksyltä.

Kaksi lumetonta maisemaa. Kaksi hyvin erilaista joulukuun päivää. Kahdessa eri maassa. Kaksi maisemaa, jotka alkutalvesta voi muistaa. Kaksi elettyä päivää.

Silmukoita koneessa

Sormet kaipaavat puikkoja. Se tunne tulee aina lentokoneessa. On sitten kyse työ- tai lomamatkasta. Ensimmäisenä omaan penkkiin istuttuani kaivan esiin puikot ja annan bambuun kiertyä uusia silmukoita tasaiseen tahtiin. En välitä edes noususta enää. Kunhan sormissa kohtaa puikon joustavuus ja langan hienoinen karheus. Niin alkaa matka. Uusi seikkailu samalla turvallisella rytmillä. Pelottavaa.

Finnair tarjoaa mustikkamehua neulojalle. 

Tänä vuonna on useammat silmukat luotu yläilmoissa ja ensi vuonna niitä luodaan lisää. Vain pimeä taivas ja valomeri maanpinnalta saavat katseen ikkunaan. Niin jajoskus myös pilvimeri ja auringonlasku.

Taivas ja pilvimeri, moninkertaisuus siiven alla.

Lentomatka on muutakin. Se on siirtymä, jossa aika muuttuu olemattomaksi. Sielu käpertyy onnesta ja odotuksesta. Hymynkare leikkii suunpielessä. Lopulta käsi hakeatuu käteen ja läsnä on toive seikkailusta. Päättymättömästä taivaankannesta. 

Mitä kesästä jäi...

Tästä kesästä olisi paljon kerrottavaa. Hetkiä ja kokemuksia kaupungeista, maalta, saarista... Ne ovat kuitenkin jääneet pois tästä blogista. Ei siksi, etten olisi niitä halunnut jakaa vaan siksi, että ne eivät ennättäneet tänne asti.

Kesä muodostui lukupiiristä, tanssilavasta, valssista, kahvista, uusista ihmisistä, rakkaista ihmisistä, pelaamisesta, naurusta, löydöistä, ihmetyksestä, työstä, haasteista.... Ja monesta kauniista kesäpäivästä. 

Eikös kesään kuulu ainakin yhdet lavatanssit?

Matkatessa kotimaassa sai nauttia nauruista, hymyistä, auringosta,
pihoista, ystävistä ja kesän herkuista. Vaasassa kaikki yhdistyi yhteen iltaan patiolla.

Croissant briellä ja mansikoilla.
Kun joku toinen tekee aamiaisen, nauttii siitä monin kertaisesti. 

Uiminen jäi vähälle tänä kesänä. Monta kirkasvetistä järveä tuli kuitenkin nähtyä.

Kesän aikana tuli katettua useamman kerran lasikupit pöytään.
Pieniä merkittäviä hetkiä arjessa ja juhlassa.
 Iltoja ihanien ystäviän ja rakkaiden kanssa.  

Kellohelmat ja ystävä. Pyörähdyksiä kesäyössä. Yhteisiä muistoja. 

Lukeminen jäi tänä kesänä. Lukupiirikirja oli ainoa, jonka taidan saada loppuun.
Monta kirjaa on kesken, ehkä saan ne syksyn aikana luettua. 

Kesä oli täynnä syntymiä ja uusia alkuja. Yksi sellainen teki minusta kummin.

Aina on hyvä olla myös uuden opettelua. Tänä kesänä se oli espresson keittäminen. 

Muistaminen. Se voisi kuvata tätä kesää. Niin monia asioita jäi muistinlokeroihin.
Nämäkin Hirosimassa menehtyneiden muistoksi sytytetyt kynttilät. 

Monta hetkeä, muistoa ja muutosta. Kesän tuoksu jäi vaatteisiin ja kesän maku huulille. Ehkä suurin muisto on kuitenkin käsi kädessä kuljetut rannat, kadut, metsäpolut...

Hyasintteja, kirsikankukkia ja vihreitä nurmikoita

Voisiko Lontoossa käydä vierailematta puistossa? En usko. Minä en ainakaan, vaikka Suomessa puistot edustavat minulle välitiloja,  joiden kautta kuljetaan pisteestä A pisteeseen B.

Yksi pienistä puistoista, jonka läpi kuljimme oli St James's Square.
Kaikista puistoista löytyi kyltti, joka kertoi sen historiasta. 

En lopulta laskenut kuinka monessa puistossa kävin. Square-määritelmän omaavia pieniä puistoja tuntui olevan jokaisessa korttelissa. Ja kaikki ne isot puistot... muotopuutarhat, lampeen päättyvät pitkät vihreät nurmikon, rosoiset hiekkakäytävät ja aurinkoa palvovat kasvit ja kukat. Kevät ei ollut vielä kauneimmillaan, muutamaa viikkoa myöhemmin useammat kukat olisivat puhjennet ja puissa olisi ollut silmuja. Nyt kuitenkin ilmassa ollut lupaus, joka toistui puistosta toiseen, sai haikeaksi ja unelmoivaksi.

St James's Square oli yksi niistä puistoista, joka lukitaan yöksi.
 Lähitalon asukkailla on avaimet portteihin ja he voivat käyttää puistoa koska tahansa. 

Ensimmäistä kertaa näin hyasintteja kukkaistutuksissa.
Harmi, että meillä pidetään sitä joulukukkana. 

Kukat eivät olleet vielä kauneimmillaan.
Vastaavanlaisia istutuksia oli lähes kaikissa puistoissa.

Jos aurinko olisi paistanut, olisi voinut jäädä rantatuoliin istumaan ja nauttimaan
vanhoista puista, turisteista ja keväästä.  

Yhtenä toiveena matkan osalta oli mahdollisuus päästä kävelemään Hyde Parkissa ja Regent's Parkissa. Johtuen osittain siitä kuinka paljon olen niistä lukenut. Vaikka hevosvaunut puuttuivat ja sää oli kolea, jotain siitä mistä Laurens ja kumppanit ovat kirjoittaneet oli tavoitettavissa. Miten paljon asioita voi säilyä satoja vuosia, vaikka se olisi vain tausta mielikuvalla. Miten erilaiset näistä puistoista on tullut sosiaalisina tiloina kuin 1800-luvulla, mutta toisaalta kuinka paljon niissä on myös säilynyt samaa. Hiekkakäytävien ja varjoisten piilojen mahdollisuudet.

Ja mitä reittiä sitä kulkisi...

Regent's Parkin nurmikot jatkuivat ja jatkuivat. 

Suurin kirjaimin pieniä tekoja olemassa olevan suojelemiseksi.

Miltä tämäkin idylli näyttää, kun puut ovat vihreät ja rannan kasvit rönsyilevät kesän energiasta...

Tätä maisemaa olisi voinut katsoa pitkään.
Vaikka se oli harmaa talven jäljiltä. 

Lintuja ja kirsikankukkia. Niitä oli paljon. Varsinkin puluja, joutsenia ja sorsia.
Kirsikankukat olivat kauneimmillaan ja tuoksu ihana. 

Lontoon puistot olivat muistutus siitä, että lähelläkin on kauniita puistoja, joissa viettää aikaa. Ne lupailivat kesää, tarjosivat lepoa ja pitkistä kävelyistä väsyneet jalat. Vaikka päivät olivat harmaita, kylmä tuulii tunkeitui talvitakin sisään ja välillä ympärillä oli enemmän turisteja kuin olisi kaivannut, olivat puistot ehdottomasti yksi tärkein osa tätä matkaa. Ja erittäin iso syy palata; ehkä ensi kerralla kesällä ja sitten syksyllä....

Kun Big Ben löi varttia yli

Jotkut asiat tuntuvat mahdottomilta. Niiden toteutumista ei usko arjen keskellä. Istuessani toissa päivänä undergroundissa ja katsellessa pienten ruskeiden englantilaistalojen vilahtavan ohi pohdin miten tämä matka tuli jo nyt. Tai oikeastaan vasta nyt. Lontoo. Yksi elämäni keskeisistä kaupungeista, jossa olen kuitenkin vasta nyt ensimmäistä kertaa.

Oloni ei ollut ollenkaan hukassa. Kiitos naisteni, tuntui, että tiesin missä mikin on ja mihin suunnata. Sisäinen kompassi toimi tehokkaasti ja ohjasi oikeisiin suuntiin. Onneksi olin viimeisenä iltana ennen lähtöä katsonut yhtä opaskirjaa ja sen verran tiesin, ettei kaikissa kartoissa ole kaikkia katuja ja kujia merkattu. Tiedosta oli hyötyä jo hotellin löytämiseksi.

Olo ei ole turistinen,  mutta käytös sitäkin enemmän. Kuvia tulee napsittua,  keskeiset nähtävyydet on koettava ja luvassa on paikallisia ruokaelämyksiä ja asioita, jotka toistavat kaupunkiin liitettyjä turistisia kokemuksia. Kuljenko omia polkuja vai toistanko jotain valmista kaavaa? Sen näkee seuraavien päivien aikana.

Tulopäivän kohokohtia oli sattumalta British Library'in päätyminen ja alkuperäisen Magna Cartan näkeminen sekä fish pie, päämäärätön kävely Westminstery'ssa ja aurinko.

Pääsiäisperinteiden kunniaksi illallista söimme lähi-italialaisesta.  Tarkoitus oli mennä pubiin, mutta käännyimme ovelta takaisin. Melutaso oli sen verran korkea, että matkasta väsyneet vartalomme eivät jaksaneet äänivyöryä. Aikoinaan Tukholman pääsiäismatkalla söimme ensimmäisenä iltana italialaisesta, joten perinteitä tuli ylläpidetty. Vaikka matkaseura on eri.

Mitä kaikkea tällä pääsiäismatkalla ehtiikään nähdä ja tehdä....

En vain voi mitään sille, että Big Benin lyödessä mieleeni tuli Knalli ja Sateenvarjo -kuunnelmat. 

Paraatipaikka ja mahtavat pilvet.

Emile Pankhurst,  yksi vahvoista naisista historiassa. Yksi harvoista naisista, joille on pystytetty muistopatsas. 

Thames ja ei niin vanha näkymä.

Ihastuttava näkymä lounaalla. 

Kaupunkiin tutustuminen sisältää sattumia. Aivan kulman takaa
 hotellilta löytyi kirjasto.  Magna Carta -näyttely oli uskomaton yllätys. 

Simpukoita ja spagettia. Herkuttele alkoi heti.

Talonvahtina paahteessa

Tästä se alkaa. Elämäni ensimmäinen talonvahtiviikko. Luvassa on aurinkoista säätä, kävelylenkkejä, uimista, lukemista, grillausta... Vihdoin on kesän paahde alkanut.

Aamiaisen hiljaisuus.
Valkoisessa keittiössä talonemännän poimimia kukkia ihastellessa.

Tästä se alkaa. Pikkukaupunkilaisuus, ainakin vähäksi aikaa taas. Hiekkateitä, lasihyttejä, italialaista jäätelöä, aikaan kadonnutta kokemushistoriaa.

Viikon turvapaikoista ensimmäinen. Vihreä varjoni. 

Tästä se matka alkaa, kohti erilaista syksyä; ruusujen tuoksusta ja teen mausta.

Puolenpäivän aikaan junassa

Kellot olivat käännetty edellisenä yönä,
ja se ei ollut pysähtynyt,
viisari odotti siirtymistään. 

Kevätauringon keltainen pyöristää
 monet matkat nähneet vaunut. 

Istuin
 lahja sylissä
 matkalla odotettuun määränpäähän.