Päiväkävelyjä ja yölenkkejä

Talonvahtiviikkooni on kuulunut myös kävelyä. Olen lähes joka ilta/yö kävellyt saman lenkin, joka lähtee talon takaa ja tulee takaisin talolle, eikä tarvitse edes kääntyä takaisin. Vielä metsä on rauhoittanut hyvin helteisen päivän jälkeen.

Ylämäki, alamäki, ylämäki, alamäki.... 

Auringonlaskun kävin katsomassa useampana iltana harjun korkeimmalla kohdalla. 

Näistä puista sain voimaa viikon aikana.
Ne muistuttivat, että hyvin karuissakin oloissa voi selvitä. 

Paratiisini tien päässä. 

Serkkuni oli yökylässä. Valvoimme myöhään saunoen ja grillaten. Heräsimme lauantaina myöhään ja vietimme rennon aamiaisen ja pelihetken, ennen kuin lähden saattamaan häntä junalle. Saattoreissuumme kuului piipahdus Pompotissa (oli pakko päästä sinne uudelleen). Molemmat löysimme pieniä asioita, jotka oli pakko hankkia. Kun olin saanut serkkuni junaan suuntasin kävelylle Rautatienpuistoon. 

Kävelylenkkini loistava aloitus.
Kulutin varmaan viisi minuuttia kyltin luona ennen varsinaiseen alueeseen tutustumista.
Kehitysidea: Rautatienpuistosta saisi hyvän selostetun kävelylenkin, jos
 esim. qr-koodeja hyödyntämällä omasta puhelimesta voisi kuulla talojen historian.  

Talojen väritys kiinnitti huomioni ja jäin pohtimaan onko niitä säännelty jotenkin?
 Ainakin Porvoossa tiettyjen vanhojen talojen maalaminen on sallittua vain tietyillä väreillä ja sävyillä. 

Jälleen tuli mieleen hetkellisesti lapsuuden Lappeenranta. Jopa pihassa oleva auto kutkutti muistia. 

Millä vuosisadalla sitä olinkaan?
On hienoa, että historiallisesti säilytetyissä kortteleissa on
 huomioitu katulamppujen ulkonäköä myöten aika.

Rautatienpuiston jälkeen kiipesin vielä uimalan torniin. Oli nähtävä kaupunki vielä ylhäältä. 

Hieman erilaiset näkymät kuin Puijosta vuosi sitten. Joka suuntaan oli metsää ja taloja.
Onko Suomi tosiaankin tuhansien järvien maa?

Kurkkasin alas portaikkoon. Uskomaton näkymä lasiseinästä, mutta
samalla piti astua taaksepäin. Liian korkealla minulle. 

Tornin seinässä ollut lause kiteytti tämän viikon, vaikka en aivan tekemättömänä ollutkaan.
Kävelyn jälkeen hetken oleilu sopi hyvin. 

Vastapainottomuutta

Kiipesin torstaina metsäpolkuja pitkin Puijolle. Näin elämäni ensimmäiset sinivuokot. Kuuntelin tikan naputusta ja istuin sammaleen peittämällä puunrungolla. En ollut tajunnutkaan kuinka paljon olin kaivannut takaisin metsään.


Katselin korkeuksista järviä. Kaipasin uimaan. Kylmään veteen sukeltamaan. Tuntemaan ajan hiomat kivet jalkapohjissa. Lumpeenlehtien versot sormenpeissä.


Matkustin tiistaina vanhalla höyrylaivalla Suomenlahdella. Haistoin suolan ja tunsin auringon poltteen poskilla. Meren äänet hävisivät puheensorinaan, katse ei ennättänyt kutimista ja matkaseuran kasvoista saariin, meren aaltoihin kuin hetkeksi.


Jossain kaiken tämän välissä mietin lentämistä. Pitäisikö minun? Opetella liitämään siivillä, jotka ovat kantaneet sukumme yhtä polvea enemmän kuin olisi ollut tarvetta. Miksi sieluni herää tähän outoon kaipaukseen nyt?


Kohta olen taas kaupungin kaduilla sandaaleissa. Tuntemassa kiviseinien viileyden ja muistamassa. Katselemassa kattoja, katukahviloiden pöytärivejä ja kuuntelemassa ihmisten keväistä naurua. Palaamassa arkeen. Kotiin. Sammaleen pehmeys muistona kämmenissä, tuuli selässä työntämässä eteenpäin ja katse horisontissa, jos vaikka.....

Kevään ensimmäisiä aamiaisia...

Jostain syystä kevääseeni kuuluvat ulkona syödyt aamiaiset. Picnic-kauden odottamisesta se ehkä johtuu. Varhainen herätys ja cappuccinokuppi croissantin kera heti töiden perään saa toivomaan, että elämä voisi muodostua näin yksinkertaisista asioista. Kahvikupin ääressä istumisesta, vapaudesta ja kaupungin vilkkaudesta taustalla, pöydällä auki olevasta lehdestä ja naapuriseurueen iloisesta puheensorinasta. Todellisuus kuitenkin odottaa kotona; lukemattomat kirjat ja paperipinot, keskeneräiset katukuvaukset ja analyysipätkät. Unohtamatta tietenkään töiden pinoa. Voisiko kodin muuttaa aamukahvilaksi?

Pääsiäistä vietin yhdessä kotikaupungeistani. Vaikka tällä kertaa vanhankaupungin kadut jäivät kulkematta tuli iltapäiväkävelyillä kierrettyä lähimetsiä ja lähiön matalien talojen välistä. Taas huomasi kuinka erilaisista kaupungeissa olen asunut ja miten erilaiset asiat näissä kaupungeissa vetävät puoleensa. Ehkä joskus vielä löydät tästä kaupungista samanlaiset metsätiet.

Luin vihdoin Itämeren kirjan loppuun. Sen lopputulos tuntui jo etukäteen niin tuskalliselta, etten saanut kirjaa luettua aiemmin. Onko kaikki kiinni vain vapaudesta? Miten minä voisin muuttaa tulevaa, mutta samalla saada sen aamuisen hetken, jolloin tuntui kaiken olevan mahdollista?