Kiitos....

Tämä on viimeinen postaus talonvahtiviikolta. Tämä on myös kiitoskirje. Tätä viikkoa ei olisi ollut ilman aivan ihanaa emäntää ja isäntää sekä heidän uskomatonta taloaan.

Viime vuosina elämässäni on tapahtunut paljon muutoksia. Olen saanut paljon uusia, ihania ystävyyssuhteita ja osa vanhoista ystävyyssuhteista ovat löytäneet aivan uuden rytmin. Yhden uuden ystävyyden saattelemana olen viettänyt kuluneen viikon ihanassa vanhassa talossa keskellä Riihimäkeä. Kulttuurihistorioitsijana lumouduin talosta ja sen emännän pienistä yksityiskohtaisista ajatuksista mistä koti voi muodostua. Paikallisen ja perheen historian helposta rinnakkaiselosta.

Missä sitten oikeasti olin? Minä sain viettää viikkoni 49 Shades of White -blogin valkoisessa keltaisessa talossa. Harvoin elämässä tulee tälläisiä tilanteita.

Mietin koko viikon mitä voisin antaa.
Pohdin mansikkapiirakan leipomista, mutta kun en ollut aivan varma talon
pienen herran allergioista päätin jättää leipomisen sikseen.
 Sen sijaan virkkasin taloon sopivan tiskirätin.
Se on valkoinen, niin kuin moni muu asia talossa.
Toivottavasti sille on käyttöä, jos ei muuten niin
kahvikoneen maidonvaahdottimen putsauksessa. :) 

Miten elää toisen ihmisen kodissa? Millaista on elää talossa, jonka on suurella rakkaudella ja vielä suuremmalla päättäväisyydellä luotu omaksi? Se on aluksi varomista. Se on pohdintaa voinko, mitäs jos, entäs... Se on varmistamista. Kunnes jossain kohtaa portaita juoksee alas ajattelematta, tiputtaako vauhdissa vahingossa yhden kehystetyistä kuvista. Se on parempien Arabian kuppien käyttöä, koska ne vain sopivat iltapäiväkahville. Se on saunomista puolenyön aikaan ja hiljaisia hetkiä parvekkeella. Se on ruusujen leikkaamista puutarhasta.

Se on myös valkoisen lattian imuroinnin jälkeisiä "aiheutinko minä tuon punaisen naarmun?" -pelkotiloja. Se on moneksi tunniksi hävinneestä kissasta huolestumista. Se on outojen pakettiautojen kyttäämistä varkaiden pelossa.

Kaiken kaikkiaan pikkukaupungeissa on paratiisejä. Niihin kannattaa rohkeasti lähteä. Ne ovat joidenkin koteja, mutta myös samalla muille mahdollisuus nähdä itseensä, pysähtyä ja nauttia. Ne ovat hetkiä, joissa saa haaveilla muustakin elämästä.

Kiitos ihana Salla. Kuten jo aiemmin kirjeessä kirjoitin, tarvitsin tätä enemmän kuin osasin olettaa. Ehkä minusta jälleen tulee pikkukaupunkilainen.

Sinun....

Minä kesäparaatiisin portailla hieman totisena. (Kuva: J. Hatara)

Talonvahtina paahteessa

Tästä se alkaa. Elämäni ensimmäinen talonvahtiviikko. Luvassa on aurinkoista säätä, kävelylenkkejä, uimista, lukemista, grillausta... Vihdoin on kesän paahde alkanut.

Aamiaisen hiljaisuus.
Valkoisessa keittiössä talonemännän poimimia kukkia ihastellessa.

Tästä se alkaa. Pikkukaupunkilaisuus, ainakin vähäksi aikaa taas. Hiekkateitä, lasihyttejä, italialaista jäätelöä, aikaan kadonnutta kokemushistoriaa.

Viikon turvapaikoista ensimmäinen. Vihreä varjoni. 

Tästä se matka alkaa, kohti erilaista syksyä; ruusujen tuoksusta ja teen mausta.

Hämeenlinnan jälkeen

Minun piti mennä ensi kuun alussa Hämeenlinnaan konferenssiin. Se peruuntui.

Istuin tänään Q-teatterissa ystäväni ja hänen puolisonsa kanssa katsomassa Juha Itkosen Hämeenlinna-näytelmää. Esitys sai tunteiden kirjon esiin. Stereotypiat pikkukaupunkiympäristössä toimivat. Kaupunkikritiikkiä niin Helsinkiä kuin Hämeenlinnaa kohtaa satoi ihmiskohtaloiden käsittelyssä.

Mielenkiintoista oli seurata näytelmään rakennettuja kaupungin määrittelyjä. Kuinka Helsinki rakentui pitkän linjan pääkaupunkilaiselle toimittajalle tietyistä rajatuista kortteleista ja kantakaupungin osista. Tai kuinka Tikkurila oli Helsinkiä, kun katsoi maailmaa pikkukaupungista tunnin matkan päästä. Itkosen kaupungin määrittäminen oli hyvin perinteisellä linjalla. Tietynlaiset ihmiset asuvat tietynlaisella alueella ja he elävät tietyllä tavalla. Pikkukaupungit ovat kuolevia, jos ei muusta syystä niin siellä asuvien ihmisten takia.

Korviini jäi soimaan ajatus siitä, ettei tilaa koeta, koska sitä eläessä ei enää huomioida sitä. Ei kuulla sen ääniä, nähdä mitä se on. Sen läpi vain kuljetaan suorittaen ne asiat mitä varten tila on. Kokeminen muuttuu suorittamiseksi kun tiloista tulee toistuvia elettyjä tiloja?

Kuinka montaa suomalaista kaupunkia näytelmä olisikaan voinut kuvata, jos otsikkoon olisi vain vaihdettu jonkun toisen kaupungin nimi? Kuinka paljon meillä onkaan kuolevia kaupunkeja, joissa ihmiset elävät muuta kuin haluamaansa elämää?

- - - -

Pienessä teatterisalissa istuessa tuli mieleen alkuperäisen teatteriseuralaisteni kanssa istutut kymmenet näytökset vuosien takaa. Ja Neiti K:n tänä iltana lausuma muisto kulttuurin vaikutuksesta sieluun sopi niiden muistojen kanssa kuin nakutettu yhteen. Koska se oli se vuosi, kun elämä pikkukaupungissa oli pelkkää kulttuuria ja kartanoelämää.