29. lokakuuta 2013

Hämeenlinnan jälkeen

Minun piti mennä ensi kuun alussa Hämeenlinnaan konferenssiin. Se peruuntui.

Istuin tänään Q-teatterissa ystäväni ja hänen puolisonsa kanssa katsomassa Juha Itkosen Hämeenlinna-näytelmää. Esitys sai tunteiden kirjon esiin. Stereotypiat pikkukaupunkiympäristössä toimivat. Kaupunkikritiikkiä niin Helsinkiä kuin Hämeenlinnaa kohtaa satoi ihmiskohtaloiden käsittelyssä.

Mielenkiintoista oli seurata näytelmään rakennettuja kaupungin määrittelyjä. Kuinka Helsinki rakentui pitkän linjan pääkaupunkilaiselle toimittajalle tietyistä rajatuista kortteleista ja kantakaupungin osista. Tai kuinka Tikkurila oli Helsinkiä, kun katsoi maailmaa pikkukaupungista tunnin matkan päästä. Itkosen kaupungin määrittäminen oli hyvin perinteisellä linjalla. Tietynlaiset ihmiset asuvat tietynlaisella alueella ja he elävät tietyllä tavalla. Pikkukaupungit ovat kuolevia, jos ei muusta syystä niin siellä asuvien ihmisten takia.

Korviini jäi soimaan ajatus siitä, ettei tilaa koeta, koska sitä eläessä ei enää huomioida sitä. Ei kuulla sen ääniä, nähdä mitä se on. Sen läpi vain kuljetaan suorittaen ne asiat mitä varten tila on. Kokeminen muuttuu suorittamiseksi kun tiloista tulee toistuvia elettyjä tiloja?

Kuinka montaa suomalaista kaupunkia näytelmä olisikaan voinut kuvata, jos otsikkoon olisi vain vaihdettu jonkun toisen kaupungin nimi? Kuinka paljon meillä onkaan kuolevia kaupunkeja, joissa ihmiset elävät muuta kuin haluamaansa elämää?

- - - -

Pienessä teatterisalissa istuessa tuli mieleen alkuperäisen teatteriseuralaisteni kanssa istutut kymmenet näytökset vuosien takaa. Ja Neiti K:n tänä iltana lausuma muisto kulttuurin vaikutuksesta sieluun sopi niiden muistojen kanssa kuin nakutettu yhteen. Koska se oli se vuosi, kun elämä pikkukaupungissa oli pelkkää kulttuuria ja kartanoelämää.

27. lokakuuta 2013

Usvaisia päiviä

Viimeisen viikon aikana olen kävellyt useaan kertaa usvassa. Onko joka syksy ollut tällaisia päiviä? Niin, ettei ole nähnyt kuin muutamia kymmeniä metrejä eteensä. Maailma on jotenkin kauniin harmaa nyt. Peltojen viimeinen vihreys kirkastuu aamun kosteudessa. Talojen kesällä maalatut siniset, keltaiset, oranssit seinät eivät hyppää silmille vaan tuovat mieleen postikortit. Saavat miettimään kotimaahan jäämistä matkustamisen sijaan.

Vielä hetken aikaa taivaan peittää harmauden rintama. Vielä joinakin aamuina suuri kaupunki ympärilläni pienentyy toriksi ja sitä reunustavaksi korkeiksi taloiksi. Niinä päivinä kuulen kaukaisuuden äänet, joiden merkitystä en voi täysin ymmärtää.

Jossain tuolla on kaupunkia.

21. lokakuuta 2013

Kliseinen syksypäivitys

En millään haluaisi, mutta kai se on pikkuisen pakko. En haluaisi blogata syksyn tulosta, kauniista keltaisista ja punaisista lehdistä, ensilumesta tai muustakaan. Tein sen jo viime vuonna...

Päässä on lyönyt tyhjää viime viikkoina sen suhteen mistä haluaisin kirjoittaa. Pohdin jopa eilen sitä, että olenko mukamas nähnyt nyt kaupunkia ihan tarpeeksi, etten enää saa itsestäni irti mitään. Tämä olisi tietenkin voinut olla se gradun pohdintapäivitys, jossa vihdoin avaisin mitä kansien väliin lopulta kesän aikana sain, mutta en vielä halua sitä vyyhtiä purkaa. Ja olen myös pohtinut kuuluisiko se toisen blogini puolelle.

Eli ollaan taas sitten syksyssä. Tällä kertaa näillä tunnelmilla.






Kannoin minä vaahteranlehtiä maljakkoon kotiin, mutta ne jäivät kuvaamatta.

Ja koska kaupunkiin kuuluu hyvä ruoka. Sunnuntai-illallisena oli karitsanpotkaa, jotka paistamisen jälkeen hautuivat padassa melkein neljä tuntia. Punajuuret, porkkanat, sipulit ja perunat porisivat padassa murean lihan kanssa.



Vähän sellainen boooooooring-olo. Ensi sýksynä paremmin.

2. lokakuuta 2013

Julkisten tilojen naistenhuoneet

Kirjoitin jo kesällä aivan ihastuttavasta naistenhuoneesta. Tänä syksynä olen löytänyt kaksi hauskaa yksityiskohtaa kahdesta eri ravintolasta.


Erään helsinkiläisen ravintolan vessassa selkään tuijottaan viiksiniekka.
Kauaa ei uskalla tilassa olla.

Vaasassa sai ihailla vanhoja postikortteja naistenhuoneessa.
En kurkistanut toiselle puolelle, kuka kortit oli lähettänyt. Ehkä seuraavalla kerralla. 

Yksityiskohtia. Mietittyjä sellaisia. Viiksiniekka löytyy eräästä meksiloisesta pikaruokapaikasta. Oli hienoa nähdä kuinka paikan idea ja henki oli huomioitu kokonaisuudessa. Postikortit taas ovat 1800-luvulla rakennetusta kivitalossa. Ne sopivat yhteen sekä talon hengen että ravintolan italialaisen ruokalistan kanssa.


Il Banco oli täynnä yksityiskohtia. Lasiovet olivat omaa luokkaansa. 

- - - - -

Ravintolalöydöt:
Il Banco
Cholo