25. joulukuuta 2012

Perinteiden muutoksessa

Meillä kaikilla on erilaisia perinteitä. Usein ne perinteet ovat sidoksissa erilaisiin pyhiin, kuten jouluun. Meidän perheessä on jouluaattona katsottu joulurauhan julistus, syöty riisipuuro ja menty sitten taloyhtiön saunaan. Tietystä tapahtumakulusta jouluaattona on pidetty kiinni parisenkymmentä vuotta. Se on muodustunut perinteeksi.

Perinteen muuttaminen on vaikea asia. Se on vahvasti sidottu omaan kuvaan lapsuudesta, tiettyyn pyhän viettämisen tapaan ja yksinkertaisesti asioiden kuuluu vain tapahtua sillä tietyllä tavalla ja kaavalla. Jos tehdään toisin, on kaikki pilalla. Tai sitten ei ehkä olekaan.

Tänä vuonna meillä muutettiin perinnettä isosti. Taloyhtiön saunan sijasta menimme Harjutorin julkiseen saunaan. Tuntui kuin olisi astunut toisten perinteeseen, josta ehkä muodostuu myös itselle uusi joulunvieton osa. Korttelisaunat ovat katoavaa kaupunkikulttuuria. Niiden perään on huudeltu ja niitä harvoja olemassaolevia leimaa jo kulttimaine.

Saunojia ei Harjutorilta puuttunut jouluaattona. Lauteille mahtui hyvin porukkaa ja vastat viuhiuvat useammassa kädessä. Löylyä sai lisää tasaisin välein ja välillä piti käydä vilvoittelemassa. Kaupunkilaisten kylpijöiden jatkumoon liittyminen tuntui rauhoittavalta, turvalliselta. Kulkeminen pakkasessa korttelikaupalla saunalle toi kälyni mieleen lapsuuden saunamatkat talosta järvenrannalle.  Vastan tuoksu ja tuntu iholla oli taas itselle se lapsuuden saunareissuihin palauttava. Jaffa-pullon avaaminen pirttipöydän ääressä ja lähiviikkojen tapahtumien ihmetteleminen oli omiaan rentouttamaan joulunjuhlijat. Löylyistä vartaloon jäävä lämpö ei hävinnyt edes paluumatkan tuulessa. Ilta meni vastan tuoksua, viileää jaffa-pulloa ja löylyjä muistellessa.

Seurueemme oli hieman yllättynyt saunojista. Jostain syystä olimme etukäteen kuvitelleet lauteille enemmän keski-ikäisiä ja mummoja. Ainakin naistenpuolella saunojien keski-ikä pyöri kolmenkymmen kieppeille. Tämä ehkää kertoo Harjutorin saunan lähikortteleista enemmän kuin suomalaisesta joulusaunaperinteestä.

p.s. Meillä myös kuuluu unohtaa aina purkkiherneet mikroon. Tänä vuonna ne kyllä unohtuivat purkkiin asti.

9. joulukuuta 2012

Lähellä, lapsuuden maisemissa

Kun oli lapsi, lähimetsä oli tärkeä paikka. Itseasiassa lähimetsiä oli monta. Oli se metsä, jossa kasvoi harvasti mäntyjä ja sen toisella puolella olevan kävelytien näki jo ennen kuin astui metsään. Se oli se männikkö, jonka kautta kuljettiin kouluun joka arkiaamu. Tärkein lähimetsä oli itseasiassa aika kaukana. Sinne käveli kymmenisen minuuttia ja piti ylittää iso tie. Sinne veti puiden välissä kiemurteleva puro. Usein sinne mentiin leikkimään ja nujakoitiin siitä kuka saisi sillä kerralla virrassa olevan pienen "saaren" itselleen.

Lähellä oli todella laaja käsite lapselle. Minulle, ja varmaan talojemme muillekin lapsille, lähialuetta oli koko Kevätkumpu. Me saatoimme lähteä leikkimään Kolmosessa olevaan leikkipuistoon tai Kakkosen hiekkakentälle. Lähialuette ei ollut korttelimme vaan yli kilometrin säteellä olevat asiat. Mielenkiintoista oli kuitenkin, että emme lähteneet keskustan suuntaan lähes koskaan. Meidän lähialueemme oli kodista merelle päin, ei sisämaahan. Lähiö, ei keskusta.

Me myös nimesimme paikkoja. Osa nimistä oli yleisemmässäkin käytössä, kuten Roskamäki. (Tarinan mukaan se on ollut kaatopaikkana joskus, mutta peitetty jo ajat sitten.) Itselle tärkein paikka oli ehkä Tulivuorenmäki. Kyse on hyvin matalassa nyppylästä, mutta sen metsänpuoleinen osa oli hyvin pitkä ja se oli koko talven paras pulkkamäkipaikka. Mäki on todennäköisesti muodostunut lähitaloja rakennettaessa siirretystä maa-aineseksesta. Muodoltaan se muistutti tulivuorta, mistä nimi osittain johtuu. Mäki on edelleen paikalla. Nyt vain puuttui pulkka millä laskea sitä. Lunta olisi kyllä ollut tarpeeksi.

25. marraskuuta 2012

Tiet, jotka risteävät jossain muualla

Kun istuu bussissa ja pimeys on ikkunan takana tummempaa kuin mustan takin vuori, pohtii koska on oikeasti aika jäädä pois. Tuntemattomille seuduille matkatessa ei voi kuin luottaa annettuihin ohjeisiin, aika-arvioihin ja omaan tuntemukseen. Tai sitten rohkeasti kysyy vierustoverilta. Joskus sen uskaltaa tehdä, mutta yleensä vain toivoo, että painaa nappia juuri ennen oikeaa pysäkkiä.

Pimeydessä ei pitäisi olla mitään pelättävää. Silti sen katsominen lasin läpi on lähes yhtä tuskaista kuin sen syleilyssä seisominen. Vaikka tietäisi tien kohtaavan toisen ja lopulta määränpään, on askelissa silti epävarmuutta tai valheen täyttämää rohkeutta. Jokainen askel on otettava, vaikka ne veisivät taaksepäin, kohti kahden muun tien risteymää. 

Seurasin ikkunasta vierasta maisemaa ja harmaita pilviä. Vilkuilin pysäkkien nimiä ja odotin. En luottanut aika-arvioon enkä oikein ohjeisiin. Oma pelko pysäkin ohi ajamisesta oli liian vahva. Kunnes tuli mutka, toinen ja alamäessä rakennus, päämäärä. Sitten pystyi taas helpommin hengittämään. 

Ehkä olisi kuitenkin pitänyt ajaa ohi ja katsoa missä tie loppuu. Mitä vielä ikkunan takaa näkyy. Missä vaiheessa kaupunki olisi muuttunut pelloksi, tie poluksi ja oma matka paluuksi. Ehkä olisi pitänyt odottaa pimeyttä ja sen syleilyä. Mustan puhuvaa kaupunkia ja niitä teitä, jotka risteävät tulevaisuudessa. 




3. marraskuuta 2012

Uusia alkuja pimeyden keskellä

Tänään on pyhäinpäivä. Omien läheisteni haudat ovat toisella puolella maata, joten kynttilöitä olen sytyttänyt vain kotona. Sen sijaan, että olisin muistellut suuressa surussa mummoja ja pappojani, olen ihmetellyt uutta elämää.

En ole oikeastaan viherpeukalo ja teen oikeastaan lähes kaiken väärin liittyen kasveihin. Jos minulla olisi piha, se varmasti eläisi aivan omaa elämäänsä. Sen takia on ihmeellistä, kuinka näin pimeänä vuodenaikana huonekasvini villiintyvät uuteen elämään.


Saint Paulia on puskenut itsensä multakerroksen alta näkyviin marraskuun lyhyeen auringonpaisteeseen.



Peikonlehden uusin lehti on vasta avautumassa rullalta. Tätä vaihetta on kestänyt noin viikko. 

Onkohan nyt oikea aika lopettaa ravinteiden antaminen? Mullat ainakin vaihdoin ruukkuihin ihan vääränä kuukautena, syyskuussa nimittäin. Ympärillä alkava uusi elämä on ollut myös puikoilla. Taas tänä syksynä on saanut neuloa töppösiä pieniä jalkoja varten. Uskoisin mummojeni vain olevan hyvillään, että ympärilläni on uutta elämää, uusia alkuja. 


13. lokakuuta 2012

Purettuja taloja sementtipuutarhojen keskellä

Luin tällä viikolla lahjaksi saamani Ian McEwanin Sementtipuutarhan. Vaikka teos käsittelee sisarusten välistä rakkautta vanhempien kuoltua, minua kiehtoi enemmän kirjan tilallisuus. Useaan otteeseen kirjassa ilmeni kuinka perheen talo oli lähes ainoa kadun taloista. Muut oli purettu moottoritien, jota ei oltu rakennettu, alta pois. Piha oli täynnä polkuja, sementistä ja kivistä rakennettuja reittejä ja tasanteita; kasvit taistelivat villinä naapuritonteilla auringosta. Kuinka paljon piha edustikaan perheen isää ja naapuritontit lapsia.

Luin kesällä Helsingin Sanomista juttua autioituvista taloista. Siitä kuinka nuoret sukupolvet eivät käytä enää isovanhempiensa rakentamia taloja edes kesämökkeinä. Hylätyistä taloista oli myös kirjoitus Oisko Tulta -blogissa viime viikolla. Autioituvat talot ovat olleet aamuinen näky junassa istuessani. Kuinka paljon niitä onkaan ympärillämme.

Jäin kirjan luettuani pohtimaan kuinka paljon taloja puretaan ja hylätään mahdollisten rakennushankkeiden takia. Isoisäni myi aikoinaan osansa sukutalosta valtiolle, koska tilalle rakennettiin ohitustien ramppi. Mitä jos ramppia ei olisikaan rakennettu? Olisiko maa ollut mahdollista saada takaisin, jotta meillä lapsenlapsilla olisi ollut mahdollisuus kolmekymmentä vuotta myöhemmin veivata käsin jäätelökoneella virkistystä kuumana kesäpäivänä tai juosta possujen perässä pihamaalla. Tai olisiko koko alue vain jäänyt luonnon haltuun, villiintymään. Vai olisiko kaupunki vähitellen laajentunut ja syönyt vanhan kesäpaikan.

Kaupungeissa autiotaloja on myös, vaikka ei Suomessa missään suurissa määrin. Ja autiot kerrostalot ovat täällä tuntematon käsite. Ehkä betonitalot kokevat täällä saman kohtalon kuin Detroitissa, ehkä. Sementtipuutarhoja meillä ei vielä ole, mutta asvalttisia yhä enemmän. Ja maaseuden autioituneita taloja, joita omistajat eivät muista.







6. lokakuuta 2012

Lehtimeressä

Jouduin vaihtamaan torstaina pyöräni bussiin kesken päivän. Vettä satoi enemmän kuin sateenvarjo kesti. Perjantaina vedin jo aamusta kumpparit jalkaan ja nautin lätäköistä. Lätäköissä on lapsen onni ja aikuisen tuska. Kaupunki hukkuu niihin; maa ei jaksa imea itseensä kaikkea mitä taivas antaa.

Kaupungin vaahterat ovat vaihtaneet väriä. Takapihan vaahtera pudottaa kirkkaan keltaisia lehtiä. Kannoin niitä tänään lahjaksi ja kotiin sylin täydeltä. Lehtimeren keskellä teki mieli heittäytyä selälle ja sulkea silmät. Piiloutua kasan alle ja hengittää syksyn kosteaa tuoksua. Juhlamekon reunat hivelivät lehtiä, kun kyykyssä poimin maljakkoa varten punertavia sateen pudottamia lehtiä. Selän takana kerrostalon ikkunat tuijottivat touhuani. Ja aina vain teki mieli heittäytyä lehtimereen.

Pihan löytöjä.

Syksy on tuntuu pimeältä kaupungista, vaikka todellisuudesta katuvalot valaisevat tienreunoja. Harmaat pilvet ja loputon sadeverho tuntuvat painuvan ihmisten päiden ylle ja ympärillä oleva värien ja tuoksujen kirjo ei yllä ihmisten puheisiin asti. Talvea on jo alettu pelätä.

En ole päässyt metsään. Sienet ovat nousseet vastaan tienreunuksen nurmikoille ja puistojen lehtimeriin. Tunnistin mustesienen ja muistin kuinka niitä nousi lapsuudessa joka syksy pihanurmikolle ja kuinka ne maistuivat paistettuna hyvältä. Kaupunki voi olla löytöjen ja metsien makujen paikka, kun vain rohkeasti nostaa lehden tai sukeltaa lehtimereen. Pelkäämättä ikkunoiden tuijotusta.

23. syyskuuta 2012

Luostarin mailla

Kävin vuosi sitten vanhassa Valamossa. Kokemus oli hätkähdyttävä ja kulttuurihistoriallisesti mielenkiintoinen. Kuluneella viikolla olin kolme päivää uudessa Valamossa. Ensimmäistä kertaa elämässä. Hetken aikaa jouduin oikeasti miettimään missä olen. Olen luostarin alueella, vaikka ympärilläni ei olekaan muureja eikä vuosisatoja vanhoja rakennuksia. Uusi ja vanha ovat hyvin erilaiset, vaikka niillä on sama juuri.

Uuden Valamon kirkko ilta-auringossa.


Kolmen päivän ajan sain ihmetellä ortodoksista uskoa, karjalaisuuden jäämiä ja välittömyyttä, jota tuntui joka puolelta säteilevän. Näin ortodoksihautausmaan tihkusateessa. Seisoin yhdeksännessä hetkessä. Seurasin auringon laskua metsän taakse. Pääsin hiljentymään.

Kun ajattelee, että kaikki se voi kadota nopeastikin, ei voi pohtia kuin mitä minä voisin tehdä. Samalla kuitenkin miettii miten niin minä ja miksi juuri tätä? Mikä tekee siitä ympäristöstä juuri sen mitä pitäisi säilyä eteenpäin. Jätänkö vastuun sen kulttuurisen osan säilymisestä vain ortodokseille, koska se on heidän luostarinsa?

Tulipalot ovat tehneet tuhoja uudessa Valamossa.

Kaikkien keskusteluiden, kävelyiden ja ihmettelyiden jälkeen oli vaikea jättää syysauringon lämmössä lepäävä Valamo. Edellisen illan sateenkaaret kuitenkin jättivät toivon hivenen. Ehkä kaikki ei pääty yt-neuvotteluihin, tulipaloihin ja kurssilaisten vähenemiseen. Ehkä minäkin voin jotenkin auttaa.

Sateenkaaria oli kaksi, mutta toinen näkyy hyvin hailakkaana.

Valamosta ja siellä järjestettävistä kursseista lisätietoa Valamon omilta nettisivuilta.


p.s. Saarikoskeen hautaa en löytänyt. Nyt on syy palata.


8. syyskuuta 2012

Kaupungin kaunein talo

Olin käymässä Porissa kuluneella viikolla. Kaupungissa oli paljon nähtävää, mutta aikataulu ei antanut periksi kaupungin tarkkaan ihmettelyyn. Pääsin kuitenkin näkemään Porin kauneimmaksi taloksi sanotun Junneliuksen palatsin puolenyön aikaan. Talo oli ihastuttava ulkoa päin, jopa katuvalojen ja tähtien himmeässä loisteessa. Se sopi ympäristöönsä, vaikka oli siinä hyvin omalaatuinen ruudutettuine seinineen.

Harmitti, kun en saanut talosta ulkoapäin kuvaa. Onnekseni pääsin kuitenkin seuraavana päivänä käymään siinä sisällä. Rooman palatseja sisältä muistuttava rakennus toi mieleen Lanten päivät vuosien takaa ja vierailun Trasteveressä sijaitsevassa Villa Farnesinassa. Mielleyhtymä on erikoinen, koska Farmesinan koristeellisuuteen ei rakennus sisältä yllä. Ehkä kaikki johtui kattojen maalauksista tai tiedosta, että Junneliuksen palatsiin oli haettu mallia Venetsiasta, Italiasta.

Junneliuksen palatsi on kaunis, jopa kaupungintalona. Onko se todellakin Porin kaunein talo, siitä en voi sanoa mitään, koska niin paljon jäi kaupunkia näkemättä. Yksityiskohdat olivat kuitenkin ihastuttavia ja rakennuksesta huokuva tunnelma asetti kaupungin omaan luokkaansa.

Toisessa kerroksessa olevan salin katon tematiikka vaikutti ehkä muistojen nousuun. 

Ihastuttava yksityiskohta porraskäytävän seinästä. Kuviointi vetosi minuun, koska se toi mieleen Muchan julisteiden "raamit".

Vaaleanpunaiset seinät ja rautaiset porraskaiteet; minun silmään sopiva yhdistelmä.

Jäin Porin reissun jälkeen pohtimaan voiko yksi talo olla kaupungin kaunein. Mikä on minusta Turun kaunein talo? Mistä elementeistä kaunein talo muodostuu?

1. syyskuuta 2012

Haavekaupunkeja

Kaikilla on haaveita tilojen suhteen. Lomamatkaa suunnitellaan tarkasti ja kohteeksi valitaan usein haaveena ollut kohde tai jo tutuksi tullut paikka, josta tiedetään jo lähes kaikki, jopa sivukujien kulkijat.

Minä olen päässyt joihinkin haaveitteni paikkoihin, kaupunkeihin. Useimmat kaupungit ovat olleet kuitenkin sattumakohteita. Pitkäaikaiset haavekaupungit ovat edelleen kokematta. Ehkä joskus vielä, ehkä.

Casablanca ja Fes eivät ole ikinä edes käväisseet mielessäni mahdollisina matkustuskohteina. Katsoin Areenalta ensimmäisen osan Marokko arkkitehdin silmin ja ihastuin. Kahden kaupungin vastakohtaisuus houkuttelee yllättävästi. Sisäpihojen mosaiikit jäivät kaihertamaan mielenperukoille. Casablancan kerrostalojen moninainen muotokieli on jotain muuta kuin suomalaiset talot.

Dokumentissa mainittiin Jean Louis Cohen'in ja  Monique Eleb'in teos Casablancasta. Se on hankintalistalla seuraavaksi. Matkaliput on vielä ostamatta, mutta ehkä marraskuun pimeinä iltoina ne tulee hankittua. 

12. elokuuta 2012

Paljain jaloin

Kartan mukaan matka ei ollut pitkä. Kellon mukaan meni vain vartti. Runeberginkadun käveleminen päästä päähän oli pienten löytöjen aikaa ja väärän kenkävalinnan todellisuutta. Päkiät eivät pitäneet enää kesäsandaaleista, joten kenkien riisuminen oli ainoa vaihtoehto. Asfaltti ei polttanut kuumana jalkojen alla. Ilta-aurinko lämmitti vain poskia ja olkapäitä. Varpaat nauttivat viileästä kadusta.

En muista koska viimeeksi olisin kävellyt paljain jaloin kaupungilla. Jostain syystä paljaat jalat liittyvät minulla enemmän metsään, nurmikkoon ja rantahiekkaan kuin kuumaan asfalttiin. Havunneulaset ja kävyt ovat tutumpia pistelemässä holvikaarta kuin kivimurska ja uusi, tahmea, musta asfaltti.

Viileä, kuiva asfaltti rauhoitti jalkoja. Katu ei tuntunut enää pitkältä. Viimeiset kulmat jaksoi taas kengät jalassa. Kotona punaiset kengät palasivat laatikkoon odottamaan suutaria ja ensi kesää.


30. heinäkuuta 2012

Herkkuja lomamatkalta

Lomamatkan aikana pääsin syömään ihania herkkuja ja sain uusia makukokemuksia. En yleensä tee ruokakuvapäivityksiä, mutta tällä kertaa blogi saa hetken aikaa olla ruoka- ja kahvilablogi.

Ystäväni keitti quinoa salaattia varten. En ollut aiemmin syönyt sitä ja kokemus oli positiivinen. Maku oli mieto ja rakenne yllättävän pehmeä. Quinoa on kuulemma hyvin terveellistä ja sillä voi helposti korvata esimerkiksi perunan tai riisin. Täytyy ehdottomasti kokeilla sitä muussakin yhteydessä kuin savulohisalaatissa.

Viikon matkan aikana kävin monessa mukavassa kahvilassa. Maistoin kahdessa paikassa omenahyvettä ja molemmat olivat suussasulavia, vaikka hyvin erilaiset. Jyväskylän Torikeskuksessa sijaitsevan De Cafe'n omenahyveessä oli oikein onnistunut omenahillo ja ohut, pehmeä marenki päällä. Naissaaren Kahvihuoneen omenahyveessä oli sisällä omenakuutioita, jotka oli mahdollisesti kiehautettu kanelissa.

Naissaaren ilta-auringossa maistellussa omenahyveessä oli paljon isompi kerros marenkia kuin De Cafe'n versiossa. Kuten kuvasta huomaa palasta riitti loistavasti kahdelle.


Kävimme Jyväskylässä myös Elosella kahvilla. Valitsin tarjolla olleista makeista täytetyn croissantin. Se oli kuitenkin hieman vajavaisen oloinen täytetty croissant. Croissantissa piti olla mansikoita ja kermavaahtoa, mutta minun yksilöni ei ollut nähnyt edes yhtä kokonaista mansikkaa. Mahdollisuus herkutteluun jäi siis hieman puolitiehen tällä kertaa. (Turun Aschan Delin mansikka-croissant on paljon kauniimpi ja herkullisempi valinta.)

Vesilinnassa emme syöneet jälkkäriä, mutta koti-illallista ennakoimme syömällä alkuruoan. Kyllä, välillä on ihana käydä ravintolassa vain syömässä alkuruoka ja juomassa lasin viiniä.

Hiillostettu karitsanfilee oli mitä parhainta herättämään ruokahalua. Kotona sitten söimme tavallisemmin mummon ohjeella tehtyä kanacurry-kastiketta ja riisiä. 

Mäntyharjulla joimme kahtena iltapäivänä kahvit torilla. Aamulla leivottu munkkirinkilä oli todella hyvää. Kardemummaa oli taikinassa juuri sopivasti. Taidekeskus Salmelan ravintolassa emme käyneet sen korkeiden hintojen takia, mutta tein toiselta puolelta löytyvässä paikallisessa Kesäkahvilassa kävin kahdesti. Oli mukava istua pirttipöydän ääressä, kirjoittaa kortteja, syödä lohileipää ja nauttia järvimaisemasta.


Maisemalla on merkitystä myös kahviloissa. Varsinkin lämpimänä kesäpäivänä. Hyttyset kyllä iskivät nopeasti tätä maisemaa ihaillessa.

Palasin Tampereen kautta kotia työasioiden takia. Ihan sattumalta satuin Kahvilasalonkiin. En ollut koskaan aiemmin käynnyt siellä ja lopulta kävin paikassa myös iltapäivällä uudelleen. Kahvilassa oli ihana tunnelma ja tarjolla lapsuuden makeita herkkuja. Valitettavasti unohdin ottaa kuvan aamuteestä ja pienestä, suussa sulavasta "sokerikiharasta". Suosittelen ehdottomasti poikkeamaan, jos jää edes puolituntia junanvaihtoaikaa Tampereella. Juna-asemalta käveli noin viisi minuuttia Tuomiokirkkokadulla olevaan kahvilaan.

Lomaan kuuluu herkuttelu, mutta saa se kuulua arkeenkin. Matkan aikana oli syötyä ihania lounaita, päivällisiä ja aamupaloja. Kaurajauhosta tehdyt letut olivat uusi kokemus perinteisellä ohjeella. Oli ihana valmistaa ihmisten toiveista ruokaa. Ehkä syksyllä saan vuorostani laittaa ystävilleni kotona ruokaa, kun he pääsevät kylään.


Ensimmäisen aamun brunssiin kuului vadelmainen jälkiruokaa. Ystäväni oli koonnut kartio-lasiin kerroksittain turkkilaistayogurttia, hunajaa, vadelmia ja tummaa suklaata. Tällä herkulla oli ihana aloittaa lomapäivä. (Brunssilla oli tarjolla munakasta, pekonia, yogurttia, leipää, kasviksia ja leikkeleitä.)




p.s.
De Cafe'lla ei taida olla nettisivuja, koska niitä ei Google-haulla löytynyt. En myöskään nopealla haulla löytänyt paikkaa FB:stä.
Naissaaren Kahvihuoneen nettisivut olivat hyvin paikan näköiset.
Vesilinnan nettisivuilta löytyy myös lounasmenu.
Jyväskylän keskustassa oleva Elonen on aiemmin ollut positiivinen valinta.
Tampereen Kahvisalonki löytyy FB:stä.

29. heinäkuuta 2012

Taidetta monessa tilassa

Hieman surullisena kirjoitan tätä tekstiä. Surullisena siksi, että Mäntyharjun kulttuuritarjonta on hyvää, mutta sieltä tunnetaan usein vain Taidekeskus Salmela ja tässä tekstissäkin painopiste on kyseisessä yksityisessä yrityksessä. Olisi ihana sivuuttaa koko paikka, mutta en vain voi, koska se omalla tavallaa lumosi. Ei samalla tavalla kuin pappila, jossa oli mahdollista asua. Salmela lumosi taiteella ja massoille rakennetulla muka-kulttuurihistoriallisine-entisöinnillä. Saman aikaisesti sitä itkee ja nauraa itselleen. Miten voi mennä klassiseen ansaan ja ihastua elementteihin, joiden tarkoitus on toinen kuin kulttuurinen säilyminen?

Salmelan alue koostuu useammasta rakennuksesta, jotka ovat osa Mäntyharjun vanhan keskustan historiaa. Vierailijoita taidekeskuksessa oli kymmeniä; yhdessäkään rakennuksessa, huoneessa, ei saanut olla rauhassa katselemassa vaan aina piti väistää tai antaa tilaa. Teoksia oli esillä yli sata, joten aikaa tarvitse jonkin verran.


Salmelan päärakennus on vanhassa väentuvassa. Alunperin rakennus ei ole tältä näyttänyt vaan on ollut mustaa puuta (tervattu?). Salmelan nettisivujen mukaan rakennus on ollut tämän näköinen 1920-luvulla. Mistäköhän tämä tieto on peräisin?


Salmelaan kuuluu Domanderin näyttelyalue. Harmillista, että sisältä ei löydy huonekaluja lähes ollenkaan. Rakennuksista on karsittu kulttuurihistoriallinen sisältö ja korvattu taiteella. No taidemuseo/keskus ei ole sama asia kuin kulttuurihistoriallinen museo. 


Salmelan alueelle on myös 2000-luvulla rakennuttu vanhojen piirustusten perusteella huvimajoja. Kuvassa vasemmalla on Aino Aallon suunnitelema ja oikealla Engelin huvimaja. Etualalla oleva lahtilampi oli kuulemma tulvinen keväällä aina huvimajoille saakka. 


Vivi Lönn'in huvimaja on avoimempi kuin muut alueelle rakennetut. 

Jokaisessa huvimajassa oli myös tietokilpi, mutta aika lähelle sai mennä ennen kuin tekstistä sai selvää. 


Löysin monta uutta taiteilijaa vieraillessani Salmelassa. Ehdottomaksi suosikikseni nousi Tuula Lehtinen, ja jos lomakassaa olisi ollut vähän enemmän olisi ehkä joku Monrepos-sarjan teoksista lähtenyt mukaani kotiin. Lehtinen oli tavoittanut teoksissaan suomalaisten ihanteellisen muiston Monrepos'ta. Tiina Suikkasen kukka-aiheet olivat myös näyttelyn mieleenpainuvimpia teoksia.
Puistoalueelle oli rakennettu hyvimajojen lisäksi myös veistospuisto, jossa oli esillä sekä vanhempia että uudempia veistoksia.

Veistospuistossa oli Nina Ternon tuotantoa, johon olin tutustunut jo edellisenä päivänä Iso-Pappilan navetassa. 

Salmelassa käynti oli samanaikaisesti täynnä ihmetystä, löytämistä ja surua. Niin paljon olisi alueella annettavaa, mutta siitä oli rakennettu oma saarekkeensa, jonka ulkopuolelle ja menneisyyteen ei kunnolla nähnyt. On kuitenkin hienoa, että suomalaisia nuoria taiteilijoita pääsee näin keskitetysti esiin ja heille annetaan tilaa luoda uutta. Tämän takia Salmelaan voi palata toistekin.


Salmelan museoalueelta löytyy vastaus yhteen ristikoissa yleisesti haettuun sanaan. Kuka tietää millä nimellä tätä rakennusta kutsutaan?






Harjun museolla asuessa

Kesäretkeni toinen osio vei Mäntyharjulle, jossa ystäväni työskentelee PAMU-hankkeessa. Olin koko kesän jo halunnut mennä hänen luokseen kylään, joten ilmiselvästi tähän lomareissuun piti muutamia päiviä varata sinne. Pääsin asumaan ystäväni luokse Iso-Pappilaan, joka on ihana 200 vuotta vanha pappilarakennus. Kyseinen pihapiiri on nykyisin museo ja ystäväni on ollut mukana rakentamassa tämän vuoden näyttelyä ja aloittamassa ensi vuoden vaihtuvaa näyttelyä.

Tämän kesän näyttelyistä voi lukea esimerkiksi ystäväni blogista, josta löytyy hieno kuva päärakennuksesta. Minulla oli kolmen päivän aikana usein kamera kädessä, mutta jostain kumman syystä en ottanut museoalueella kuin yhden kuvan.  

Iso-Pappila kuvattuna pihapiiriin vievältä hiekkatieltä.

On hyvin eri asia asua museolla kuin vain työskennellä tai vierailla siellä. Oli ihana kävellä aamulla yöpuvussa vanhojen salien läpi talon toiselle puolelle keittämään teevettä ja istua ilta-auringossa puutarhan puoleisella verannalla lukemassa kirjaa (kunnes hyttyset hyökkäsivät ja tekivät sääristä selvää). Oli erikoista kuunnella yöllä vintillä kuinka sade piiskaa kattoa ja joutua lepakoiden hyökkäämäksi, kun kulki puolenyön aikaa pihalla. Pappilan narisevia portaita kulkiessa muistui mieleen Jamilahden kartanon sivuportaikko, joita yhden lukuvuoden kuljin kauan sitten. Jotain samaa henkeä vanhoissa kartanoissa ja pappiloissa on; ehkä se pysähtynyt aika, joka leijuu ilmassa kosteutena ja käden alla tuntuvana tapettikerrosten karheutena.

Iso-Pappila on hieno museoalue, jossa on paljon potenttiaalia ja työsarkaa. Valitettavasti se kärsii samasta ongelmasta kuin monet muut kotiseutumuseot; liian vähän rahaa, liian vähän asiakkaita ja liian vähän tekijöitä. Mäntyharjulla on onneksi suunnitelmallisuutta ja halua kehittää museota. Valitettavasti Taidekeskus Salmelan turistivirrat eivät ole sitä löytäneet, vaikka välimatkaa on vain kivenheiton verran (tai oikeastaan yhden mäen). Toivottavasti suunnitteilla olevat puiden kaatamiset avaisivat kauniin päärakennuksen näkymään paremmin tielle, jolloin ehkä satunnaisia turisteja tulisi enemmän. 

Sanoin viimeisenä päivänä ystävälleni toivovani hänen seuraavana kesänä työskentelevän ja asuvan yhtä ihastuttavassa paikassa, jotta samanlainen rentoutuminen kuin nyt, olisi myös ensi vuonna mahdollista. Tai ehkä sitä pitää itse hakea kesäksi taas museoon (maalle) töihin. 

 
Iso-Pappilan näyttelyistä löytyy tietoa myös Mäntyharjun nettisivuilta.
Jamilahden kartanossa toimii nykyään kansaopisto, joka tarjoaa kulttuuripainotteisia kursseja ja opintoja.

27. heinäkuuta 2012

Harjulta kanavan reunaan

Tänä kesänä kotimaan matkailu on jäänyt aika vähään. Heinäkuun lopuksi korjasin tilanteen. Suuntasin ensin Jyväskylään ystäväni huomaan. Ystäväni asuu sopivan matkan päästä kaupungin keskustasta asuinalueella, jota on peltojen päälle aloitettu rakentamaan vasta 1990-luvulla. Rinnetalolta oli kauniit maisemat järvelle. Talon ympärillä oli selkeästi uutta rakennuskantaa, joka onneksi oli osattu rakentaa tuhoamatta alueen puustoa. Männyt ja koivut eivät olleet tällä vuosituhannelle istutetun näköisiä. Teimme aamukävelyn rantaan, ja täytyy nostaa hattua Jyväskylän kaavoittajalle, joka oli saanut hyvin säilytettyä kauniin rantamaiseman, vaikka kolmenkymmenen metrin päässä alkoi hulppeat omakotitalot. Olisi ollut hieno kokemus päästä veneellä katsomaan miltä ranta näyttää järveltä päin.

Olen ollut Jyväskylässä aiemmin ja nähnyt keskustan elämänmenoa, joten oli mukava, kun ystäväni näytti uusia puolia kaupungista. En ollut käynyt kertaakaan aiemmin Vesilinnassa, harjulla sijaitsevassa vesitornissa. Näkymät olivat huikeat ja aurinkokin suosi meitä paistamalla pilvien välistä. Ilta-auringossa olikin ihana istua terassilla, syödä ja ihailla veden ja metsän vuorottelua maisemassa. Samaan iltaan kuului myös ihastuttava puistokävely Naissaaressa, jossa on ollut sahatoimintaa aiemmin ja nyt kanava ja sähkölaitos sekä ihastuttava kahvila. (Matkan kahviloista ja herkuista tulee myöhemmin oma päivityksensä.)

Jyväskylää Vesilinnasta katsottuna. Sattui aika pilvinen päivä, mutta suihkulähde näytti ryöppyävän säässä kuin säässä. 

Vesilinnan torni tuli kuvattua terassilta, muuten rakennus unohtui kuvata.

Naissaaressa oli yksityisiä asuntoja. Tämä näytti todella kauniilta ja tutustumisen arvoiselta lähemminkin. En kehdannut lähteä kyselemään iltasella pääsisikö rakennusta kiertämään lähemmin ja kuulemaan sen historiasta.  Ehkä vielä joskus.

Kanavan täyttöä en ole tainnut nähdä sitten lapsuuden Saimaan aikojen.

Naissaaren puistoalue kiersi ympäri rantaa. Hopeapajut olivat parhaimmillaan. 

Lomareissu jatkui Jyväskylästä Kangasniemelle, jossa näin ihan mukavan kesäteatteriesityksen Olavi Virrasta. Tämä taisi ollakin kesä ainoa kesäteatterireissu. Toisaalta viimeiseen kymmeneen vuoteen on tainnut kuulua lähes joka kesä yksi teatteri-ilta, joten perinne jatkuu sen osalta.

10. heinäkuuta 2012

Kaupunkikävelyllä ilman aurinkoa

Olemme useamman vuoden ajan puhuneet ystäväni kanssa, että tekisimme Naantaliin päiväreissun. Retki on aina vain muka kiireiden keskellä jäänyt, mutta tänä kesänä otimme itseämme niskasta kiinni ja lähdimme käymään naapurikaupungissa.

Naantalin kuuluisasta auringonpaisteesta ei ollut lähes koko päivänä tietoa. Se ei meitä kuitenkaan hidastanut. Kiersimme kirkkoa ulkoa ja sisältä. Hautausmaankin kiviä tuli luettua enemmän kuin vain vilkaisulta, vaikka latinantaidottomalle hienoimmat tekstit eivät auenneet. On harmillista, että hieno perinne hakata kiviin myös ihmisten ammatit ja sukulaissuhteet ovat uusista hautakivistä kadonneet.

Naantalin kirkko harmaana maantaipäivänä.
Kuvan otti Minna Lämsä, koska minun
digikamerani sanoi itsensä irti ensimmäisten kuvien jälkeen.

Naantalissa on vara valita missä käy syömässä ja tällä kertaa päädyimme Valborgiin. Jostain syystä mieleni teki pastaa, vaikka pizzaa oli alunperin tarkoitus syödä. Pinaatti-ricottatortellineja ei ollut pienuudella pilattu; annos oli hyvän kokoinen ja maukas lounas.

Lounaan jälkeen kiersimme vielä lisää vanhan kaupungin kujia ja katuja sekä tutustuimme kaupungin uudempaan puoleenkin. Löysimme kaksi myytävänä ollutta puutaloa ja hetken aikaa oli hauska leikkiä ajatuksella omistaa puutalo merimaisemalla Naantalissa.

Tämä punainen tupa ja sisäpihalla oleva päätalo olivat myynnissä.
Talon takaa aukeaa merimaisema. Joku saa ihanan kodin Naantaliin. (Kuva ML)

Ennen kotiinlähtöä halusimme käydä vielä vanhan kaupungin kävelykierroksella. Karvareita ja porvareita - korttelit täynnä tarinoita -kierros ei kyllä täyttänyt omalta kohdalta odotuksia. Itsekin oppaana toimineena olin yllättynyt kuinka sekavasti ja kävelykierroksen teeman ulkopuolelta opas puhui. Olin odottanut sukellusta Naantalin historiaan 1500-luvulta 1800-luvulle, joka olisi auennut vanhan kaupungin historian monikerroksellisuuden ja perinnerikkauksien kautta. Sen sijaan sainkin kuulla himpun historiaa ja paljon retostelua nykypäivän julkkiksilla. Tuntui, että olin historiallisen kaupunkikävelyn sijaan Naantalin markkinointikierroksella, jossa esiteltiin paikoin historiallisia tapahtumia liitettynä nykyisiin paikallisiin ja ei niin paikallisiin julkkiksiin. En sitten tiedä, onko opas vetänyt kierrosta jo liian monta kertaa ja kyllästynyt kertomaan vuosi toisensa jälkeen samoja asioita vai minkä takia hän keskittyi tuomaan opastuksen nykypäivään. Niihin kysymyksiin, joita Naantali -esitteessä esitettiin, jäi kyllä meidän kierrokselta vastaukset saamatta. Toivottavasti jollakulla toisella on ollut positiivisempi kokemus kuin minulla.


1. heinäkuuta 2012

Uuden kuun alussa voi päättää asioita

Olen viime päivinä tehnyt kaikenlaista sellaista, mikä on jäänyt vähemmälle viime vuosina tai jopa kokonaan tekemättä suunnitelmista huolimatta.

Tänään kävin ystäväni kanssa Rantakertun hampurilaispuffetissa ja täytyy todeta ahmimisen olleen kaukana meidän herkuttelusta. Söimme juuri sopivasti ja nautimme terassilla ihanasta auringonpaisteesta ja jokirannan maisemista. Kävelimme lounaan päätteeksi jokirantaa pitkin Teatterisillalle jätskille, mutta emme menneet uudestaan Keskiaikamarkkinoille. Ehdin itse käydä niissä kahdesti; perjantaina ostamassa Rintalan tilan karitsan villalankaa ja lauantaina ystäväni kanssa ihmettelemässä markkinahumua. Keskiaikamarkkinat eivät tunnu muuttuneen paljoa viime vuosina. Ehkä musiikkiesityksiä oli aiempaa enemmän, mutta syynä tunteeseen voi olla osuminen oikeaan paikkaan oikeaan aikaan.

Luin kuluneen viikon aikana muutaman hyllyssä seisoneista kirjoista. Mary Baloghin Mistress-sarja on kevyttä Regenceä. Tarinasisällöllisesti ei yhtä tapahtumarikasta kuin Laurens tai Quick. Ihan mukavaa sunnuntailukemista. Keatsin 99 viimeistä kirjettä on edelleen yöpöytälukemisena. Kääntäjä on mielestäni onnistunut yllättävän hyvin, koska kirjeet eivät ole rytmiltään ja sävyiltään samanlaiset vaan Keatsin ja kirjeen saajan välinen suhde tulee jokaisessa kirjeessä eri tavalla esiin. Kirjeissä on mielenkiintoisia pohdintoja siitä, millaista on elää eri paikkakunnilla. Mielenkiinnolla odotan, mitä Keats kirjoittaa aikansa Lontoosta.

Tein pientä listaa mitä vielä pitäisi tehdä:
  • lukea ystäviltä lainattuja kirjoja ja palauttaa niitä
  • käydä katsomassa Logomon valokuvanäyttely, joka on ollut suunnitelmissa, mutta jäänyt
  • tehdä pyöräreissu Ruissaloon (en ole tätäkään tehnyt, vaikka olen asunut kaupungissa seitsemän vuotta)
  • ostaa marjoja ja tehdä kesän ensimmäinen marjapiirakka (vapuksi tehty ei ollut kesän vaan kevään)
Listaa oli osittain tehtävä sen takia, että enää heinäkuun olen tässä kaupungissa. Syksyllä saan etsiä asuntoa pääkaupungista ja pohtia mikä kaupunginosa siellä vetää puoleensa. En raaskisi muuttaa pois. Sen takia kaiholla kuuntelin aamulla Mikaelin kirkon kelloja ja muistelin Rooman aamuja ja ajan hetkellisyyttä. Tämä kesä on luopumisen tuskan kesä. Gradusta pitää luopua, Turusta pitää irrottaa otteensa ja opiskelijan vapaudesta pitää kasvaa pois. Onneksi syksyyn on vielä hetki ja illan voi viettää pyöräilen toiselle puolelle kaupunkia.
p.s. Villalankaa pitä ostaa sen takia, että torkkupeittoprojektini on kasvanut ja kasvanut.

25. kesäkuuta 2012

Kaupunkijuhannus täynnä naurua ja ihastumista

Olen viettänyt neljä peräkkäistä juhannusta Helsingissä. Kaupunkijuhannukset ovat olleet minulle yhtä hienoja kuin lapsuuden juhannukset asuntovaunulla. Tietenkin hetken aikaa kaipasi lentokentän isoa kokkoa ja vaunukyytiä kokon sytytykseen. Helsingin juhannukset ovat kaikki olleet erilaiset. Viime vuonna olin aattona Vanhankaupungin rannassa kosken lumoissa ja juhannuspäivänä kiertelimme kaupungin rantoja nauttien auringosta.

Tänä vuonna olimme jälleen veljeni luona. Juhannusaattona grillasimme kalliolle rakennetussa grillissä vartaita, makkaraa, paprikoita, sieniä ja paprikoita. Lisäksi tarjolla oli salaatteja ja uusia perunoita. Jälkkäriksi oli ihanaa paistettua juustokakkua marinoitujen mansikoiden kera. Seurana oli sukulaisia ja ystäviä vuosien takaa. Taustalla soi tieni-iän hitit ja välillä vähän uudempaa ja vanhempaakin musiikkia. DJ:nä toimi nuorin vieraista, alakoulua käyvä pikkumies. Oli hauska nähdä hänen innostuksensa etsiä kappaleita youtubesta ja testailla taitojaan levysoittimen ja mikserin kanssa. Illan aikana muisteltiin menneitä, perustettiin uusia yrityksiä, vaihdettiin neuleideoita ja keskusteltiin asuntojen ja mökkien hankkimisesta. Voisi kuvitella, että meno oli aika keski-ikäistä, vaikka ei se sitä kyllä ollut. Naurua ja mukavan rentoa menoa oli myöhään yöhön.

Juhannuspäivä oli sateinen, mutta ei se haitannut. Oli hauska käydä ystävän kolmipäiväisissä tupareissa pyörähtämässä. Kaupunginosa oli minulle uusi, joten tuli taas uusi puoli Helsingistä tutuksi. Toisella puolella katua viiskytluvun kerrostaloja ja toisella puolella suuria omakotitaloja. Oli ihana kävellä pitkää katua sateen ropistessa varjoon ja katsella kuinka erilaisia taloja on rakennettu vierekkäisille tonteille yli viisikymmentä vuotta sitten. Ystäväni asuu kommuunissa ja täytyy sanoa, että hänellä on kadehdittava koti; lämmin, avoin ja mahdollisuuksia täynnä. Olen usein miettinyt, miksi kommuuniasuminen ei ole yleisempää ja ainakaan tästä talosta en löytänyt yhtään syytä, miksi en itsekin voisi sitä joskus kokeilla.

Kaupunkijuhannus Helsingissä oli hauska jo neljättä kertaa peräkkäin. Ehkä ensi vuonna uudestaan.

p.s. Ystäväni kommuunista voi lukea lisää täältä.

18. kesäkuuta 2012

Missäs sinä olet alkukesän viettänyt?

Kesään kuuluu monenlaisia herkkuja. Ihania kasviksia, marjoja ja hedelmiä. Kulttuuritapauksia katujen varsilla, pihoissa, puistoissa ja siltojen alla. Itsellä alkanut kesä on mennyt aikalailla sisällä nyhjöttäessä töiden, opiskelujen ja gradun kirjoittamisen takia.

Vähän kesän aarteita on tullut maisteltua. Viikko sitten nautin ihanan illan ystävien ja sukulaisten seurassa Panimoravintola Koulun historian luokassa. Valitettavasti joukossa oli vain yksi laulava uskalikko. Esitys oli kyllä ihana ja kiitos kummin, se on myös nyt tallennettuna muistitikulle, kovalevylle ja pilvipalveluun.

Kaupungin ravintolatarjontaa piti myös kokeilla brunssin osalta. Roccan ulkoterassilla oleva barbeque-brunssi oli todella maukas yllätys. Sopi porukan kasvissyöjille kuin pelkkään lihaan suuntautuneelle seurueen miesjäsenelle. (Jäimme kaipaamaan grillistä muutakin kasviksia kuin maissia, mutta ihanat salaatit täyttivät vatsamme hyvin.)

Eilen suuntasin ystäväni kanssa Tuomiokirkkoon kuuntelemaan Georgia Boy Choir'in esitystä. Keskiaikaisessa kivikirkossa soi poikien äänet todella kauniisti. Suurin osa kappaleista oli vanhempaa hengellistä musiikkia, joten latinaa osaamattomana ymmärsin vain kohtia sieltä täältä. Uudempaa musiikkia löytyi esityksen loppupuolelta ja kajautti kuoro ihan kohtuu hyvän version Finlandiastakin. Huomasi kyllä, ettei suomea kukaan puhunut äidinkielenään. Poikakuoro oli CCI:n vieraana Turussa. En tiedä oliko mainostus pettänyt vai oliko kaatosade syynä, mutta kirkossa oli hädin tuskin enemmän kuuntelijoita kuin esiintyjiä. Samaan olen törmännyt useissa konserteissa Tuomiokirkossa. Jäin pohtimaan, kuuntelenko jotenkin poikkeuksellista musiikkia vai eikö ihmiset nauti kaupungin sydämessä olevista konserteista? (Joululauluja ei lasketa nyt mukaan; silloin ei tahdo saada paikkaa ellei tule tuntia aiemmin.)

Jos millään ehdin, menen torstaina katsomaan Logomoon Turku valokuvissa -näyttelyn. Jos sieltä saisi ideoita graduun. Tällä hetkellä naiseni kuluttavat korkokenkiään ja säästelevät kukkaron pohjalla pyöriviä shillinkejä. Löysin graduun ja mahdolliseen ensi kevään Lontoo-matkaani varten Suomalaisesta ihastuttavan Lontoo-oppaan, johon on koottu Vintage-kauppoja. En raaskinut sitä vielä hankkia, mutta ehkä se täytyy huomenna hakea kotia.

Edit: Minun piti kirjoittaa Ranskalaisista markkinoista, jotka olivat viikko sitten kirjaston edustan aukiolla. Tarjolla oli kaikenlaisia ihania herkkuja. Jäi harmittamaan, etten ostanut oliiveja, vain juustoja ja kakkuja. Ihana piristys ruiske Turun markkinatarjonnassa. Vaikka neitsytperunafestivaali on kyllä ollut myös positiivinen tapahtuma. Keskiaikamarkkinat varmasti toistavat taas itseään.

5. kesäkuuta 2012

Keltainen kerros

Toukokuun väri oli ehdottomasti vihreä kirkkaissa sävyissään. Uudet lehdet työntyivät esiin ja lehmuksen vihreä ei ollut enää vain lankakerän väri. Pistaasi näkyi tänä keväänä kynsilakassa ja autonkonepellissä. Vihreää oli kaikkialla.

Hetkellisesti kilpailua syntyi kirsikankukinnan osalta. Turussa kukinta oli kuulemma näyttävä. Tänä keväänä kuljin kai katse maassa ja nenä kirjassa, koska kukinta jäi näkemättä. Harmittaa todella paljon. Onneksi Saint Paulia kukkii työpöydällä liikakastelusta huolimatta.

Siitepöly peitti kaiken jälleen keltaiseen kerrokseen. Aamutroppien lisäksi piti muistaa ottaa kosteita paperipyyhkeitä, kun lähti pyöräilemään. Joka aamuinen pyörän puhdistus vie hetken, mutta helpotti elämää. Tietenkin sisälle jääminen helpottaisi vielä enemmän, mutta kuka sitä kauniilla ilmalla nyhjöttää haluaa. Siitepölyn harmeista huolimatta, surullisena katselin, kun pihapuuta leikattiin. Naismetsuri sanoi, ettei hän leikkaa puusta torsoa, vaikka sitä oli tilattu. Puu oli kuulemma liian kaunis siihen. Onneksi kauneuden vaalijoita löytyy erikoisistakin hetkistä.

26. huhtikuuta 2012

Keväistä rummutusta ja Unohdettu Elämä

Olen tänä keväänä käynyt katsomassa vähemmän elokuvia kuin normaalisti. Eilen näin Kilimanjaron lumet, joka hyvin kuvaa kuinka erilaisessa tilanteissa olevia ihmisiä asuu samassa kaupungissa ja käy samassa työpaikassa. Ehdottomasti yksi tämän kevään sykähdyttävistä (ranskalaisista) elokuvista.

Ensi viikolla on Unohdettu Elämä -elokuvafestivaali Turussa. Vielä ei ole elokuvien nimiä julkaistu, mutta pikkulinnut lauloivat valikoiman olevan laaja.

Vappu tulee ja sen jälkeen partiolaisten marssi. Yksi keväänmerkeistä itselleni on Mannerheimin puistossa olevat partiolaisten marssiharjoitukset. En tiedä mistä lippukunnasta on kyse, mutta on ollut hauska karpalomehua juodessa seurata nuorten tyttöjen marssiharjoituksia. Kaupungin puistotilaa hyödynnetään erinomaisesti koordinaatioharjoituksiin.

p.s. Kilimanjaron lumet sai kaipaamaan takaisin etelä-Ranskaan kuuntelemaan kaskaiden soitantoa.

10. huhtikuuta 2012

Kevään ensimmäisiä aamiaisia...

Jostain syystä kevääseeni kuuluvat ulkona syödyt aamiaiset. Picnic-kauden odottamisesta se ehkä johtuu. Varhainen herätys ja cappuccinokuppi croissantin kera heti töiden perään saa toivomaan, että elämä voisi muodostua näin yksinkertaisista asioista. Kahvikupin ääressä istumisesta, vapaudesta ja kaupungin vilkkaudesta taustalla, pöydällä auki olevasta lehdestä ja naapuriseurueen iloisesta puheensorinasta. Todellisuus kuitenkin odottaa kotona; lukemattomat kirjat ja paperipinot, keskeneräiset katukuvaukset ja analyysipätkät. Unohtamatta tietenkään töiden pinoa. Voisiko kodin muuttaa aamukahvilaksi?

Pääsiäistä vietin yhdessä kotikaupungeistani. Vaikka tällä kertaa vanhankaupungin kadut jäivät kulkematta tuli iltapäiväkävelyillä kierrettyä lähimetsiä ja lähiön matalien talojen välistä. Taas huomasi kuinka erilaisista kaupungeissa olen asunut ja miten erilaiset asiat näissä kaupungeissa vetävät puoleensa. Ehkä joskus vielä löydät tästä kaupungista samanlaiset metsätiet.

Luin vihdoin Itämeren kirjan loppuun. Sen lopputulos tuntui jo etukäteen niin tuskalliselta, etten saanut kirjaa luettua aiemmin. Onko kaikki kiinni vain vapaudesta? Miten minä voisin muuttaa tulevaa, mutta samalla saada sen aamuisen hetken, jolloin tuntui kaiken olevan mahdollista?

25. maaliskuuta 2012

Kevätsateita, Teemestari ja puhtaus

Kävelin eilen illalla sateessa keskustasta kotiin. Kävelykadulla nahkakenkäni kokivat ikävän yllätyksen, kun astuessa graniittilaatalle se yllättäin painui ja vettä ryöppysi laatan alta vyörynä kengille. Oli pakko ottaa märät sukat jalasta kesken matkan. Vesi oli kuitenkin lämmintä. Kevätsadetta pimeässä yössä.

Sateessa kulkeminen tuntui joten absurdilta päätökseltä illalla ja kuluneille viikoille. Olin ollut ystäväni luona katsomassa Sade kuuluu meille nimistä elokuvaa, joka käsittelee ehkä keskeisiä Etelä-Amerikan ongelmateemoista. Itseäni koskettavimpana teemana tarinasta nousi keskustelu, taistelu siitä kenelle vesi kuuluu, kuka sen omistaa. En ollut oikeastaan pohtinut vedenomistamiskysymyksiä ennen tämän elokuvan katsomista. Jotenkin olen aina pitänyt vettä meille kaikille kuuluvana, mutta vasta elokuvaa katsoessa alkoikin uudelleen miettiä, kuka sen oikeasti omistaa. Onko vesi sittenkään meidän kaikkian yhteistä vai kuuluuko se vesifirmoille, jotka hinnoittelevat sen meille. Elokuvassa näytettiin, mitä vedettömyys voi jo nykyään aiheuttaa; ei voi kuin vain pohtia missä vaiheessa makean veden väheneminen oikeasti on sotien syinä. Kirjoitinkin jo aiemmin vedestä ja sen puutteesta. Sen jälkeen ajatus on kiertänyt lähes kaikessa kohtaamissani asioissa.

Olen aloittanut Emmi Itärannan Teemestarin kirjan. Olen vasta ensimmäiset parikymmentä sivua edennyt, ja jo tuntuu kuin kirja olisi tämän hetkiseen pohdiskeluuni mitä soveltuvin kuvaus. Kulttuurihistorioitsijana en voi kuin ihailla kuinka Itäranta on onnistuneesta maailmanluonnissa, jossa näkyy se tulevaisuus, joka on tämän maailman tuottamaa. Sekä se unohdus, jota ihmisten itsekeskeisyys aiheuttaa. Kirja on myös herättänyt minussa syyllisyyden, johon en pysty vastaamaan.

Olen istunut kahdella kuluneella viikolla Johanna Rolshovenin luennoilla Fennicumissa. Hän on tutkinut kaupunkeja puhtauden, järjestyksen ja turvallisuuden näkökulmasta. Myös hän nosti esiin veden liittyen puhtauteen. Vesi tautien aiheuttajana, lian poistajana ja veden merkitys viemäriverkostojen rakentamisessa kaupungeissa. Hänen luennollaan näkyi myös kysymys siitä, kenelle puhdas vesi kuuluu ja kenelle se on vuosisatoja kuulunut?

Viimeisenä, ehkä kaiken huippuna näin jutun Itämeren suojelemisesta taas yhdellä keinolla. Usein sanotaan, että pienilläkin teolla pystyy vaikuttamaan. Mikä olisi se minun pieni tekoni, jolla minä voisin vaikuttaa siihen, että maailma ei olisi Norian aikaan menettänyt jo kaikkea tätä saavutettua.

1. maaliskuuta 2012

Uusi aika ja kevät

Tänään Suomi on astunut uuteen aikaan; presidentti on vaihtunut. Televisiossa painotettiin vahvasti tätä päivää historiallisen muutoksen päivänä. Aivan uudenlainen maailma alkoi tänään. Ehkä muutaman vuoden päästä voimme sanoa, että uusi presidentti aloitti uudenlaisen ajan. Itse en johtajiin ja valtion päämiehiin painottuvasta historiankirjoituksesta välitä, joten uskallan pienellä äänelläni sanoa: me kansalaiset teemme presidentin. Me olemme hänet valinneet, meidän toimintaamme hän ottaa kantaa ja meitä hän edustaa. Jos tämä päivä on muutoksen päivä, niin toivottavasti se muutos tapahtuu myös jokaisessa meissä, eikä vain presidentin linnassa. Jokainen varmasti joutuu pohtimaan: Mikä on se muutos, jonka olen valmis tekemään muita varten?

Ja sitten sitä arjen uutta aikaa... kevät ainakin yrittää tulla. Kumisaapaskauppa oli kiinni tänään, joten huomenna täytyy yrittää uudestaan. Vesilätäköiden määrä alkaa lähennellä lumikasojen tilastollista huippua tältä talvelta. Olen taas liikkunut eri puolella kaupunkia kuin normaalisti. On ollut hauska palata maisemiin, joissa kulki lähes päivittäin vielä kolme, neljä vuotta sitten. Mikään ei ole tuntunut muuttuneen. Keskustassa tapahtuu muutoksia koko ajan, mutta onko yli 30 vuotta vanhat lähiöt hitaita muuttujia? Vai onko saneerauskausi vasta tulossa niihin? Tiedän, tiedän... jokaisessa lähiössä rakennetaan koko ajan myös uutta. Kyse onkin nyt vanhan rakennetun tilan uudistamisesta. Tai ehkä minä vain satuin olemaan lähiössä, jossa kaikki on vasta suunnitteilla.

Henkilökohtaisesti olen joutunut miettimään uutta aikaa aika paljon viime aikoina. Omaa suuntaa hakiessa ja pohtiessa, erilaisia ratkaisuja ja mahdollisuuksia tuntuu virtaavan monesta suunnasta. Ehkä joitakin vastauksia pohdintoihini tulee myös täällä näkymään tämän kuukauden aikana. Tai sitten pysyn poterossani, enkä edes kurkista ulos.

13. helmikuuta 2012

Lumesta, vedestä ja mahdollisuudesta

Katselin eilen ravintolan ikkunasta, kun 150 vuotta täyttävän Stockmannin katolta lumi valui pehmeästi katon reunalle ja pöllähti ilmaan hennoksi pilveksi hajoten kohta tuulen mukaan. Lumesta nauttiminen käy monella tapaa. Itse en ole hiihtäjäsorttia, mutta ymmärrän hyvin kuinka lumisista metsämaisemista nauttiminen voi rentouttaa hitaasti lykkiessä eteenpäin. On hauskaa seurata lapsia ensimmäisillä luistimilla ja heidän muksahduksia lumikasaan.

Itselle lumi merkitsee kaupungin muuttumista. Lumi tuo mukanaan rauhallisuutta, hiljaisuutta ja peittyviä kattoja. Kattojen tarkastelu on rauhoittavaa, rentouttavaa. Varsinkin viime aikoina, kun lumi ja tuuli ovat tuonneet niihin uusia muotoja, kuvioita ja elementtejä. Tietenkin samalla tulee tarkasteltua koko taloa, mutta katot puhuvat hyvin omaa kieltänsä, jota en ole vielä edes tavoittanut kunnolla. Lumi ei tee kaikesta samanlaista, vaikka peittääkin ne valkoiseen vaippaansa.

Ja kun lumi sulaa on jäljellä vettä, paljon vettä. Kevään hankintalistassa on saappaat. Vettä olen joutunut pohtimaan uudelle tavalla viime aikoina. Kaupungissa vesi on sekä näkyvää että piilossa. Viemäreissä kulkee vesimääriä, joita ei voi ymmärtää. Suihkulähteet, lammet, joet... Näkyvää ja rakennettua vettä on ympärillä loppumattomalta tuntuva määrä. Siksi tuntuu oudolta miettiä veden loppumista. Puhtaan veden katoamista tai sen kuljettamista pitkästäkin matkasta. Mielenkiintoisen aspektin aiheeseen antaa Designmuseon näyttely. Omaa läträilyä voi aina hillitä, mutta myös kehityksen tukeminen on tarpeellista.

3. helmikuuta 2012

Talojen välissä kaikuu

Oletteko huomanneet kuinka kirkkaana korviin käy mattojen tamppaamisesta nouseva ääni, joka kiertää korkeiden kerrostalojen seinissä? Talveen kuuluu ehdottomasti mattojen vieminen hankeen, mattopiiskalla mätkiminen niin, että hikivaluu, vaikka pakkasta on -20 astetta ja puhtaille lattioille levitetyt kylmät matonkuteet sukkien läpi. Ja se tuoksu.

Keskellä kaupunkia asuessa hävettää viedä matot ulos ja hakata kuin viimeistä päivää. Varsinkin, kun minulla on vielä mummon minulle yli 20 vuotta sitten tekemät punaiset räsymatot. Pohdin tänään mistä ihmeestä tuo häpeän tunne oikein nousee. Keksin kaksi vastausta: 1) En ole nähnyt kertaakaan kuluneen kahden vuoden aikana kenenkään naapureistani vievän mattoja ulos. (Toisaalta olen ollut aika paljon pois päiväsaikaan, jolloin ehkä normaalit ihmiset siivoavat.) 2) Ääni joka mattojen tamppauksesta syntyy kiertää ihan eritavalla korkeiden kerrostalojen välissä kuin lähiöiden matalien rivareiden pihoissa. Tuntuu kuin pimeisiin ikkunoihin syttyisi valoja ja tarkistavia kurkkauksia näkyisi paukkeen johdosta.

En kuitenkaan luovu mattojen viemisestä pakkaseen. Jo talven tuoksun tuleminen sisään puhdistuneiden mattojen raidoissa riittää korvaamaan hetkellisen häpeän tunteen. Ja enhän minä voi heittää nurkkaan äitini ja mummojeni oppeja.

Tänään mummoni olisi täyttänyt 93 vuotta, jos hän olisi vielä keskellämme. Sen kunniaksi oli aivan pakko tehdä munapaistia, rotisevia ja keitettyjä perunoita. Ehkä aamiaiseksi riisivelliä. Kaupunkilaisnaisten kannattaa muistaa kaupunkilaismummojen opit, koska silloin hetkessä on läsnä enemmän kuin yksi sukupolvi (kaupunkilaisverta).

--

Muistan kätesi keinutuolin nojalla.
Muistan kaikki ne parsitut sukat,
bingohallin tuoksun, puolisoiden haudat,
ja Hakalissa on sota.

Muistan Tykin hiekkatiet, kangaskassit ja kumilenkit.
Muistan koivun oksat, saunavihdat,
kuluneet pelikortit, valokuvat piirongin päällä
ja ne roikkuposket, jotka äidillä alkavat näkyä.

(Maria Hatara)

10. tammikuuta 2012

Pieniä huomioita kirjoista

Olen viime aikoina lukenut 1900-luvun alkupuolelle sijoittuvia kirjoja. Aino Kallaan Langatonta sähköä oli sattuma löytö syksyn kirjamessuilta. Loppiaisen kunniaksi aloitin sen ja yllätyin. Teos sisältää lyhyitä kuvauksia Ainon tuttavapiirissä olleista ihmisistä Lontoon ajoilta. Kaupunki itse saa myös osansa kirjassa pieninä sykähdyttävinä huomioina. Aino Kallas esimerkiksi määrittelee lontoolaisimmaksi Lontooksi Piccadilly Circuksen alueen. Teos on aikansa kuuluisuuksien kuvaus, jota Aino Kallaan monivivahteinen kieli tuo ytimekkäästi, mutta kaukana pintariipaisusta esille.

Tuomiojan Häivähdys punaista on toinen teos, jonka olen lukenut aivan äskettäin. Hella Wuolijoen ja hänen sisarensa Salme Pekkalan elämää käsittelevä teos on hyvä kuvaus siitä kuinka paljon ja samalla niin vähän tutkija voi tavoittaa, kun ihmisistä on arkistoja muuallakin kuin kotimaassa. Vaikka teos on kahden naisen henkilöhistoriaa tarkasteleva, löytyy siitä mielenkiintoisia kohtia kaupungeista Helsingistä, Viipurista, Lontoosta, Tukholmasta, Moskovasta... Kaupunkitutkimuksellisesti kirja ei paljoa anna, mutta avaa kyllä pohtimaan tiettyjen kaupunkien roolia turvapaikkana, muutoksen tilanta, mahdollisuutena selvitä hengissä...

En ole vielä lukenut, mutta tv-sarjan ja elokuvan nähtyäni joudun vakavasti pohtimaan Kjell Westön Missä kuljimme kerran -kirjan lukemista. Odotan mielenkiinnolla minkälainen kaupunki avautuu kirjassa verrattuna elokuvaan ja tv-sarjaan.