Ei maanantai ole kauhea päivä

Noin vuosi sitten perustin oman yrityksen. Olen nauttinut vuosien varrella erilaisista töistä ja työpaikoista, joissa olen työskennellyt. Itsestä oppivana huomasin kuitenkin, että kaipaan muutakin kuin 8-16 työn.

Uskoin, että osaamista ja tekemistä varmaan minulle löytyy, vaikka en olisikaan enää turvallisesti työntekijänä jossain. Ja niin on käynyt. Olen saanut olla monenlaisissa työyhteisöissä mukana vuoden aikana. Seurata, kehittää ja sparrata erilaisia ihmisiä ja työyhteisöjä eri puolilta Suomea.

Ihaninta on kuitenkin on ollut se, että olen pystynyt saavuttamaan yhden toiveistani. Minä määritän milloin ja missä teen työni.

Sen takia tänä aamuna nauroin, kun tajusin:

Näistä aamuhetkistä nautin ennen kuin alan tehdä töitä tai kotihommia. Ja mikä ihaninta, olen löytänyt lisää aikaa lukemiselle ja elämän ihmettelylle myös maanantaiaamuihin.

Ei maanantait ole kauheita. 

Kun Osmo räjähti

Myönnän, minusta ei ole kaktuksia kasvattamaan. Ainakaan, jos tarkastellaan piikikkään ystävämme Osmon kohtaloa kuukausi sitten.

Meillä on useita erilaisia viherkasveja. Kaikki paitsi yksi ovat minun entisestä kodista tänne tuomia, pistokkaista kasvattamia, lähikukkakaupasta hankkiamia tai lahjaksi saamiani. Tämä yksi oli puolisoni varjelema kaktus nimeltä Osmo.

Osmo oli oikein kaunis, pullea kaktus, jossa oli muutaman sentin mittaisia piikkejä riveissä aina tyvästä latvaan. Puolisoni hoiti sitä hellästi, kastellen harvoin ja käännellen sitä valoa kohden, jotta se kasvaisi suoraksi.

Jossain kohtaan yhteiseloamme kaktuksen hoito siirtyi minulle. Osittain ehkä siksi, että huolehdin kaikista muista kasveistammekin. Aluksi Osmo näytti viihtyvän hoidossani. Kastelin sitä harvoin (kerran kuussa) pienellä määrällä vettä. Se innostui kasvamaan. Pyöreä "vartalo" alkoi saada selkeän suipon "pään".

Olohuoneemme on hieman hankala kukkien kasvatuksen kannalta. Meillä ei ole kunnollisia kukkapöytiä. Joskus vuosi sitten siirsin Osmon kirjahyllyn päälle yhdessä kultaköynnöksen kanssa. Paikka on hieman varjoisa, mutta rauhallinen. (Lapset eivät pääse pistämään itseään.) Koska en enää kunnolla nähnyt kukkapurkkiin saattoi Osmo saada hiukan enemmän vettä kuin aiemmin, mutta käsittääkseni se ei kuitenkaan kokenut hukkumiskuolemaa.

Emme tiedä minä päivänä Osmo on päättänyt räjähtää. Tai siis me päättelimme, että se räjäytti itsensä. Löysin noin kuukausi sitten lösähtäneen ja mustuneen Osmo-kaktuksen kirjahyllyn päältä. Nostin kurouttautumalla kukkaruukun alas kirjahyllyn päältä. Silloin emme osanneet vielä epäillä muuta kuin, että se olisi kylmettynyt ja kuollut sen takia. Puolisoani harmitti. Olihan se hänen hellässä hoivassa ollut kasvi, joka oli pitkään ollut hänen ilonaan. Kun kuitenkin viikkoa myöhemmin karu totuus Osmon aiheuttamista tuhoista paljastui, muuttui Osmon muistelu ärtymykseksi.

Olin ottamassa kirjahyllystä erästä kirjaa, kun huomasin kirjahyllyn takaseinässä olevan ruskean vanan. Se kulki pitkin takaseinää kaikkien hyllyjen läpi aina ylhäältä alas. Ihmettelin hetken mistä se johtui ennen kuin tajusin ottaa tuolin ja kiivetä katsomaan kirjahyllyn päälle. Ja sieltä se ongelma palastui. Siinä kohtaan missä Osmon ruukku oli aiemmin ollut oli ruskea lammikko ja seinä oli täynnä ruskeita roiskeita. Roiskeista pystyimme päättelemään, että Osmo oli päättänyt päivänsä räjäyttämällä itsensä. Miten ja miksi se sen teki, olisi vielä mielenkiintoista tietää. Onneksi vahingot jäivät kirjahyllyn takaseinän värivanoihin, eikä tarvitse lähteä seinää maalaamaan tai lattiaa siltä kohdalta uusimaan.

Mitä hyvää tästä seurasi? Olemme harkitsevaisempia kaktusten hankkimisen ja hoidon suhteen jatkossa. Päädyimme myös sisustamaan ns. ruokailutilamme uusiksi, kun siirtelimme kirjahyllyjä siivotaksemme kaktusvahingot. Nyt meillä on luku- ja neulomisnurkkaus. Ehkä Osmon räjähdys olikin hyvä asia, koska saimme ratkaistua pari sisustuksellista ongelmaa tämän tapauksen myötä. Jatkossa muistelemme Osmoa lämmöllä.

Kirja kirjoistani

Jo viime blogikirjoituksessa minun piti kirjoittaa kirjoista, lukemisesta ja siitä kuinka vaikea minun on ottaa osaa erilaisiin haasteisiin. Yritin osallistua Helmet-lukuhaasteeseen pari vuotta sitten, mutta tuloksena oli vain Facebook-ryhmässä mukana roikkuminen ja muiden kirjavinkkejä ja lukukokemusten seuraaminen. Goodreadsin "Luen tänä vuonna x määrän kirjoja" -haasteeseen olen myöskin laittanut tavoitteen jo useampana vuonna. Lopputoksena... no noin puoleen olen päässyt tavoitteestani. (Viime vuonna luin 17 kirjaa 30:sta.)

Hmm.... Yhden asian olen säilyttänyt omassa lukuharrastuksessani, vaikka kirjojen lukemismäärät ovat pudonneet enkä pysy mukana oman pienen kirjamaailmani ylittävissä haasteissa, merkkaan edelleen jokaisen lukemani kirjan ylös. Tein sitä lapsena isoveljeni innoittamana. Sitä kesti koko kouluiän aina ensimmäisiin opiskeluvuosiin asti. Sitten tuli pitkä tauko. Nyt minulla on ollut "pieni punainen kirja"jo vuodesta 2009.

Se kirja on karu. Se paljastaa millaisia kirjoja olen lukenut, miksi ja muutamalla sanalla jotain lukukokemuksestani. Se kertoo suurin piirtein kauan luen kirjoja ja kuinka pitkiä jaksoja olen lukematta. Se, mitä se ei paljasta, on kesken jääneet kirjat. Harvoin minulla jää kirjoja kesken niin, etten joskus sitä lukisi loppuun. Ikävätkin ja inhottavatkin kirjat yleensä jossain vaiheessa kuitenkin kahlaan läpi.

Toiset kirjat jäävät vain oman tilansa puutteessa kesken. Sitten vain niille tulee sopiva aika ja tila. Sellainen on C.S. Lewisin elämänkerta, jota jatkoin tällä viikolla. Se jäi kesken alkusyksystä 2014. Nyt olen lukenut sitä ahmien Baudelairen Pahan kukkien rinnalla. En voi olla miettimättä millä sanoilla merkkaan sen punaiseen vihkooni. Tämä oli elämänkerta, jossa näkyy ihmisten merkitys yksilön luovalle työlle. Teos, joka jäi kesken, mutta vei lopulta mukanaan, kun olin valmis sen lukemaan. 

Punainen kirja on karu myös numeroiltaan. Pidän nimittäin siitä, että lasken kuinka monta kirjaa olen lukenut ja kuinka monta sivua vuodessa. Oma lukeminen on vähentynyt ja vähentynyt vuosien varrella. Luen edelleenkin pitkiä kirjoja (300-500 sivua), mutta en samallaisella himolla. Kaipaan sitä. Erityisesti sitä  minua, joka luki paljon. Onneksi se alkaa taas kaivautua esiin.

Innostuksen juuria:
* Elämässäni on taas tilaa lukemiselle.
* Oma ajattelu kääntyy lukemisen suuntaan.
* Saan jälleen lahjaksi kirjoja.
* Yli kaksi vuotta lukupiiressä on tuonut jo lukemisenrytmiä takaisin elämään, mutta samalla tehnyt siitä ehkä suorittamista, ei aina nautintoa.

Mitä luen tänä vuonna? Keskeneräisiä, odottaneita ja sovittuja kirjoja. Ennen kaikkea niitä kirjoja, jotka kutsuvat ja haluavat pienen punaisen kirjan sivuille.

Jännityksen kasvaminen

Luen sohvalla Mia Kankimäen kirjaa "Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin". Neulon huivia, jonka nimi on Haruni. Odotan pullataikinan nuosemista, jotta voisin paistaa korvapuusteja viemisiksi grillijuhliin. Taikina ei lähde kohoamaan. Laitoinko hiivan liian lämpimään maitoon?

Lumme, riippusilta, nouseva merenpohja, näköala, reittejä, polkuja, taidetta, taloja, peltoja, pysähdyksiä, katseen kohteita... Kesäsateita, nuotion savua, kirkkaita lähteitä, ystäviän tapaamista sovitusti, tuttujen kohtaamista yllättäin, sukulaisten "riepottelua"...

Ja samanaikaisesti kutkutusta vatsanpohjassa, vähitellen kasvavaa jännitystä, puolittaisia lauseita, kysymyksiä, utelua, suunnittelua, varmistelua, ennakkotehtäviä, solmuja, viestejä ja punehtuvia poskia.

Viimeinen kesä näin. Ainoa kesä näin. Piiloutuvia asioita näkee paremmin. Verhottuja kysymyksiä ei ole. Jännitys tuntuu vain kasvavan. Ehkä muiden jännitys enemmän kuin meidän. Ehkä me vain kiipeämme korkeammalle tunteaksemme sen ja katsoaksemme jonnekin tulevaisuuden taakse.

Luettuja maisemia

Kuulun niihin ihmisiin, jotka kantavat kirjan mukanaan kaikkialle ja lukevat aina kuin on mahdollista. En voi lähteä lomamatkallekaan ilmaan kirjaa tai paria. Madeiran lämmössä luin Stephanie Laurensia ja Harper Leen. Lomamatkastaan voi kertoa monella tavalla. Sen voi tallentaa myös kuviin monella tavalla. Näiden perusteella voisi luulla, että minä vain luin koko matkan.

Ehtii sitä lennolla maisemia ihailemaan, vaikka kirjassa on mielenkiintoinen kohta menossa. 

Teetauko keskellä vuorilta valuvaa jokea.
 Tätä ennen oli patikoitu alas rinnettä yli kilometri hyvin koukeroista ja kapeaa polkua.

Lukutauko. Ei ihan korkeimmalla huipulla, mutta pilvien päällä kuitenkin.
Mutkikkaan ajomatkan ja huipulle kävelyn ihana päätös. 

Kun toinen haluaa pysähtyä kuvaamaan uudestaan
samassa paikassa kuin pari päivää aiemmin, kaivan kirjan esiin
ja hujahdan takaisin lasten kesäseikkailuun. 

Kuka voisi vastustaa hetkeä auringossa ja merenrannalla?
Varsinkin kun voi kaivaa kirjan esiin ja lukea pari minuuttia. 

Tunti odotusta ennen ravintolaan pääsyä. Minttuteetä, rantakahvila ja kirja.
Valotusaika oli kaksi sekunttia, minulle kerrottiin jälkikäteen.
Hievahtamatta luin sen ajan, koska en tiennyt asiasta. 

Madeira lumosi. Ihanan vihreä saari, mahtavia maisemia, ihanaa ruokaa ja niin paljon asioita, joihin ei edes ehtinyt viikossa tutustua. Matkan voi kuvittaa monin tavoin. Maisemat ja kohteet paljastuvat tarinoiden kautta. Nämä kuvat näyttävät osan tarinasta. Loput jäävät muiden kuvien ja muistojen kerrottavaksi. Tämä oli tarina Madeiran mahtavista lukumaisemista.


Kuvat: Sakari Tanhua. 

Jotkut päivät vain ovat tehty kirjoista

Luen e-kirjaa. Ensimmäistä sellaista. Minulle tämä on vähän vaikea myöntää, koska useammiten olen verkkoon liittyvissä uusissa asioissa heti mukana. Nyt jäljessä todella pahasti.
Nyt...Olen ihastunut. Ehkä osa siitä kuitenkin johtuu itse kirjasta. Karen Marie Moningia on vaikea määritellä kirjailijana. Hän kirjoittaa aikahypyistä, maailmojen luhistumisesta, Keijuista (Fae), Sidhe-seer'eistä, ulottuvuuksista... Hän kirjoittaa naisten kehitystarinoita maailmassa, joka ei ikinä ole sitä miltä näyttää.

Paahteessa voi hyvin lukea 14-vuotiaan tytön/naisen taistelua maailmojen sortumisen jälkeisessä Dublinissa. Varsinkin, kun kirjan nimi on Iced ja lähes jokaisessa luvussa jotain jäätyy... Lukemisesta tulee kuin vilvoittava henkäys auringon yrittäessä polttaa ihoani. Teosta on myös mielenkiintoista lukea suhteessa edelliseen lukemaani romaaniin, Lolitaan. Miten nuoresta naisesta kirjoitetaan eri tavoin yli viidenkymmenen vuoden välein, kun osa teemoista on samoja.

Talonvahdin toinen päivä meni monessa eri lukunurkassa. Aamulla päivävarjon alla pihalla, päivällä olohuoneen sohvalla ja illalla yläkerran parvekkeella. Luin koneelta ja puhelimesta. Välillä vaihdoin ihan perinteiseen kirjaan ja jatkoin Lewis'in elämänkertaa (mikä tämän talon kontekstiin olisi se oikea kirja luettavaksi).  

Kun saavuin sunnuntaina toin emännälle kevyempää kesälukemista tuomisena. Kaikista kirjoistani valitsin yhden Nora Robertsin, joka oli kiertoon lähtevien kirjojen laatikossa. Kirjavalintani synnytti paikalla olleissa miehissä keskustelun naisten hömppäkirjoista ja siitä kuinka niissä tapahtuu heti alussa jo tietyt elementit. Keskustelu nauratti minua, minun taustallani se oli kuin alimpaan lukijakastiin luokittelua. Minua nauratti uudestaan eilen monasti, kun muistin kommentit Moningia lukiessa. Moning on ehkä siinä rajalla onko se fantasiakirjallisuutta vai naisten hömppää. Ainakin se on ihanaa kesälukemista. (Ja on yöpöydällä emännän antama Fifty Shades of Grey odottamassa, jos kunnon hömppää tarvitsee.)

Pakkasin mukaan 10 kirjaa. Olen edistynyt vasta ensimmäisessä kirjassa vähän yli puolenvälin. Taidan ottaa pari lukupäivää lisää.

Jokainen lukuhetki ansaitsee eväät. Aamun aloitin mansikkamaidolla.
Kesäparatiisi....

Oikeanlainen antikvariaatti

Pidän lukemisesta, mikä näkyy esimerkiksi kotona olevasta kirjamäärästäni tai jokakesäiseksi lukuhaasteeksi muodostuneesta "kesäkirjapinostani". Kirjojen hankinta on myös tärkeä asia. Osittain tietenkin kirjallisuuden tukemisen kannalta, mutta osittain vain ihan siksi, että pidän kirjojen omistamisesta. Ne ovat kauniita ja kun ne ovat omia, ne voi lukea koska tahansa uudelleen. (Tässä kohtaan on kuitenkin sanottava, että minulla on varmaan noin 50 kirjaa hyllyssä, joita en ole vielä kertaakaan lukenut.)

Kirjojen hankkimisen kannalta itselle kolme merkittävintä paikkaa tavallisten kirjakauppojen lisäksi ovat kirjasto, antikvariaatit ja erilaiset torimyynnit. Viime viikkoina on kiertänyt useammassa antikvariaatissa ja tällä viikolla tuli hetki, joka jäi mieleen. Oikeastaan hetken sijaan pitäisi puhua kysymyksestä. 

Millainen antikvariaatin pitäisi olla? 

Olen tottunut yhdistämään antikvariaattiin seuraavat asiat:

- ahtaus

- kirjapinot

- epäjärjestys

- tiskin takana istuva myyjä, joka vilkaisee hetkellisesti ylös, kun astut sisään, mutta jatkaa sitten omia puuhiaan. 

- korkeat kirjahyllyt

- vieno tunkkainen haju, joka syvenee, kun etenee hyllyjen välissä peremmälle. 

Tälläisia olivat jo lapsuuteeni ja nuoruuteni arjen antikvariaatit. Sananlaskun mukaan "poikkeus vahvistaa sääntöä" ja tällä viikolla koin sen poikkeuksen antikvariaatin kohdalla. Kävin ystäväni kanssa Hiltusen antikvariaatissa Sofiankadulla Helsingissä. Se oli siisti, avara, valoisa, selkeä ja kirjamäärät olivat kaukana siitä mihin yleensä antikvariaattien kohdalla olen tottunut. Kokemus oli hymyilyttävä. Huomasin oman ennakko-oletuksen rapisevan ja antikvariaatti oli pakko määritellä uudestaan. Ainakin poikkeuksen osalta.

Oma kirjapinoni kasvoi Woolfin elämänkerralla. Ei siis mikään pahempi uusi kirjakauppalöytö. 

Kesä ja kirjapino

Kuten viime kesänä keräsin jälleen yhteen kaikki ne kirjat, jotka olisi ihana lukea tämän kesän aikana. Osa on samoja kuin viime vuoden pinossa, koska en ennättänyt niitä lukea edes talvella,  ja osa on uusia. Mukana on muutama lahjakirja ja muutamaan sarjaan kuuluvia teoksia.

Melkein 30 kirjaa tällä hetkellä odottamassa lukemista.
Saisikohan edes neljänneksen luettua kesän aikana?

Tänä kesänä pinossa on vähemmän mangaa ja sarjakuvia. Johtuen osittain siitä, etten ole lainannut niitä vähään aikaan ystäviltä tai sukulaisilta. Kaikki omat on luettu jo useampaan otteeseen. Tänä kesänä joukossa on monta lainattua kirjaa ystäviltä. Erityisen mielenkiintoisia niistä ovat Lewisin elämänkerta,  Tammetin Born on a Blue Day ja Vainio-Korhosen Sophie Creutzin aika. Uusin lahjakirja, Iida Rauman Katoamisten kirja, ja molemmat Murakamit ovat myös erityisesti kiinnostavien kirjojen listalla. Jos edes osan noista ennättäisi lukea.

Riippukeinua ei löydy, mutta picnicpeitto on jo kaivettu esiin kesän lukuhetkiä varten.

Lukemattomia katuja

Kesän kirjapinoni on hitaasti vähentynyt. Niistä kolme kirjaa ovat erityisesti koskettaneet.

Osamu Tezukan Swallowing the Earth -manga on aikansa tuote, mutta samalla niin tätä päivää. Teosta lukiessa huomasin kuinka heikko oma tietämykseni on Japanin yhteiskunnallisesta kehityksestä 1950-1970-luvuilla. Mielenkiintoisen kirjasta tekee sen alkuperäinen ilmestyminen luku kerrallaan. Tarina tuntuu välillä katoavan, mutta kuitenkin se etenee ja lopulta kaikki kuroutuu umpeen. Tezukan maailma ei ole vain kaupunkeja, mutta ne ovat keskeinen kulissi tapahtumille. Kaupunkien eri osien erilaisuus tuli hyvin yksinkertaisilla valinnoilla esiin kuvista. Rakennusten muodolla, kunnolla ja korkeudella luotiin lukijalle mielikuvaa henkilöistä. Samalla ne kuitenkin paljastavat paljon siitä millaisia kaupunginosia tuohon aikaan oli Japanissa. Piirrostustyyli oli hyvin aikansa tuotetta. Pidin kuitenkin sen rosoisuudesta.

Luin kesällä myös irlantilaisen kirjailijan teoksen Poika raidallisessa pyjamassa. En sano juonesta mitään, koska se paljastaisi kirjasta liikaa. Kirja herätti paljon pohdintaa juuri siitä kuinka eri ikäiset ihmiset näkevät asiat kuinka he niitä sanoittavat tai kuvaavat. Yhdeksän vuotias Bruno kuvaa Berliiniä hyvin eläväisesti, mutta oman katseensa ja tunteiden tasolta. Toisen maailmansodanaikainen kaupunki on kuin nykykaupungista, jossa yritetään uudelleen luoda yhteisöllisyyttä ja saada elämää kaduille.

Kolmantena kirjana on Ian McEwanin Makeannälkä, joka on tänä vuonna käännetty. Sen lukeminen oli gradun jälkeen hauskaa. 1970-luvun Lontoo on täynnä edellisten vuosikymmenten kaupunkilaisten viittauksia, muistoja, kadunkulmia... Se oli kuin jatkumo maailmalle, kaupungille, jonka sisällä olen ollut muutaman vuoden ihmisten muistojen kautta. Ajan kuvauksen lisäksi teoksessa onnistuneesti lukija saatetaan naisvakoojien maailmaan. (Juonipaljatus seuraavaksi.) Vielä viime hetkillä kaikki kääntyy ylösalaisin ja herättää kysymyksen siitä, mitä oikeastaan 1970-luvulla tapahtui.

Kliseisesti sanottuna kirja on matka, mutta sillä matkalla kokija näkee niitä asioita, joissa hän elää. Minä näin kaupungit ja niiden kokijat. Ne menneet kaupungit, jotka jäivät taustaksi, tarinan todistajiksi. Ne kadut, jotka olivat jo muualta tutut, mutta samalla kuitenkin ihan uudet.