Haaveiden toteutumista

Elämänkulun voi määritellä monin eri tavoin. Se voi olla päämääriin tähtäämistä ja kaikkensa niiden eteentekemistä. Se voi olla sattuman viemää tai omilla käsillä tehtyä. Minulle elämän kulku on vahvasti haaveisiin ja unelmiin rakentuvaa. Olen haaveilija ja unelmoija, joka uskoo niiden toteutuvan joskus tulevaisuudessa. Kaikkea ei pidä saada nyt, vaan sitten, kun niihin on valmis.

Useimmat asiat, joita teen ovat haaveen synnyttämää. Osa on hyvin arkisia haaveita, kuten päiväkahvi museokierrokseen jälkeen hyvän ystävän kanssa. Osa on haaveita, joiden toteutuminen on paljon enemmästä kiinni kuin vain minusta itsestäni. Kauneinta on yhteisen haaveen toteutuminen. Sellainen oli esimerkiksi viime vuotinen pääsiäismatka Lontooseen Marita-serkun kanssa. 

Kuukauden sisällä on toteutunut sellaisia haaveita, joita en olisi uskonut vielä pitkään aikaan tapahtuvan. Meidän koti ja sinne kerätyt asiat ovat täyttäneet kymmeniä pieniä haaveita. Meidän molempien. Ja vielä niitä tulee täyttymään, kun vähitellen saadaan kaikki paikalleen ja sisään taloon.

Rakastan 1950- ja 1960-luvun huonekaluja ja taloja. Leveät ikkunalaudat, sirot jalat, lasin käyttö, selkeät linjat, maalin ja puun suhde, valon ja varjon leikki... Olen asunut 1950-luvun asunnoissa. Yhdistänyt vuosien varrella perinnöksi saamaani 1950-luvun ruokapöytään ja tuoleihin muita huonekaluja, purkkeja ja astioita. Vaatteissanikin on lähes aina vivahdus noista vuosikymmenistä. 

Kun elää yhdessä toisen ihmisen kanssa ja pohtii yhteenmuuttamista, joituu useimmiten miettimään mitkä omista haaveista voivat toteutua yhteisessä kodissa. Ja mitähän haaveita toinen tuo yhteiseen kotiin. Meillä onneksi 1950-luvun tyyli hiveli molempien silmiä ja makua. Ensimmäinen yhteisen kodin ostos oli sohva, jossa oli juuri sitä henkeä. Se kertoi minulle, että voin hyvin paljastaa muita haaveitani ja hän omiaan. 

Ja missä sitä nyt ollankaan....

Sain enoni poismenon jälkeen mummoni vanhan senkin itselleni.
Siitä on hukkunut vetimiä ja avain, mutta silti se on edelleen
yksi ihanimmista huonekaluista, jonka tiedän.
Sen omistaminen oli aikoinaan haave, jonka en ikinä uskonut täyttyvän.
Nyt se seisoo eteisessämme ottamassa tulijat vastaan
ja säilömässä uumeniinsa lapasia, huiveja...
Ja se on meistä molemmista hieno ja säilyttämisen arvoinen. 

Olin haaveillut jo monta vuotta liinavaatekaapista.
1950-luvun kaapista, johon saisi pöytäliinat, pyyhkeet ja lakanat.
Kerroin toiveestani, kun kävimme ensimmäistä kertaa uudessa kodissamme.
Se sai heti hyväksynnän.
Luulin, että joudun etsimään kauan, mutta lopulta se löytyi muutamassa päivässä.
Haimme liinavaatekaapin eilen kotiini ja asettelin sinne heti pöytäliinat, tabletit, keittiöpyyhkeet ja pyyhkeet.
Se tuli niistä täyteen. Ehkä sille pitää löytää pari, jotta lakanat ja tyynyliinat saisi yhtä kauniiseen paikkaan.  

Olohuoneeseen mahtuu monta haavetta. Uusi sohvamme ja nojatuolit.
 Kauniit Vallilan tyynyt, jotka sattumalta löysin, kun etsin tilaan verhoja. Kirjahyllyt täynnä kirjoja, eikä astioita. Kultaköynnökselle valtaisa rappujen seinä tilana lähteä rönsyilemään.
Kaikki haaveet eivät ole vielä toteutuneet tämän huoneen osalta.
Etsinnässä on 1950-luvun sohvapöytä ja astiakaappi. Verhot tulevat ensiviikolla ja matot joskus. Uudet kaiuttimet saapuvat kuukauden sisään ja kesällä etsitään levysoitinta. 

Voisi luulla, että tämä kaikki on vain minun haaveitteni toteutumista. Ne ovat kuitenkin muodustuneet vuoropuheluksi meidän haaveista ja toiveista. Olohuone on mietitty niin, että siellä voi katsoa hyvin elokuvia, mutta kuitenkin viettää aikaa yhdessä. Liinavaatekaappi teki musiikkihuoneesta kokonaisuuden (miten hyvin piano ja liinavaatekaappi voivatkaan sopia yhteen). Eteiseen on hakusessa kokovartalopeili, koska toisen puolikkaan mielestä sinne tarvitaan sellainen senkin rinnalle. Joku voisi sanoa, että tämä on minun näköinen koti, mutta itseasiassa tämä on meidän näköinen. Yllättävää kyllä meidän mauissa on monta yhteistä haavetta. Toteutuvaa sellaista vieläpä. 

j.k. Erikoista on se, että en olisi uskonut muuttavani pois Herttoniemen ihanasta 1950-luvun miljööstä. Sain kuitenkin siitä himpun verran mukaani näissä huonekaluissa. Siirsin tunnelman ulkoa sisälle ja itse asiassa tunnelma on nyt melkein vahvempi. 

Hyasintteja, kirsikankukkia ja vihreitä nurmikoita

Voisiko Lontoossa käydä vierailematta puistossa? En usko. Minä en ainakaan, vaikka Suomessa puistot edustavat minulle välitiloja,  joiden kautta kuljetaan pisteestä A pisteeseen B.

Yksi pienistä puistoista, jonka läpi kuljimme oli St James's Square.
Kaikista puistoista löytyi kyltti, joka kertoi sen historiasta. 

En lopulta laskenut kuinka monessa puistossa kävin. Square-määritelmän omaavia pieniä puistoja tuntui olevan jokaisessa korttelissa. Ja kaikki ne isot puistot... muotopuutarhat, lampeen päättyvät pitkät vihreät nurmikon, rosoiset hiekkakäytävät ja aurinkoa palvovat kasvit ja kukat. Kevät ei ollut vielä kauneimmillaan, muutamaa viikkoa myöhemmin useammat kukat olisivat puhjennet ja puissa olisi ollut silmuja. Nyt kuitenkin ilmassa ollut lupaus, joka toistui puistosta toiseen, sai haikeaksi ja unelmoivaksi.

St James's Square oli yksi niistä puistoista, joka lukitaan yöksi.
 Lähitalon asukkailla on avaimet portteihin ja he voivat käyttää puistoa koska tahansa. 

Ensimmäistä kertaa näin hyasintteja kukkaistutuksissa.
Harmi, että meillä pidetään sitä joulukukkana. 

Kukat eivät olleet vielä kauneimmillaan.
Vastaavanlaisia istutuksia oli lähes kaikissa puistoissa.

Jos aurinko olisi paistanut, olisi voinut jäädä rantatuoliin istumaan ja nauttimaan
vanhoista puista, turisteista ja keväästä.  

Yhtenä toiveena matkan osalta oli mahdollisuus päästä kävelemään Hyde Parkissa ja Regent's Parkissa. Johtuen osittain siitä kuinka paljon olen niistä lukenut. Vaikka hevosvaunut puuttuivat ja sää oli kolea, jotain siitä mistä Laurens ja kumppanit ovat kirjoittaneet oli tavoitettavissa. Miten paljon asioita voi säilyä satoja vuosia, vaikka se olisi vain tausta mielikuvalla. Miten erilaiset näistä puistoista on tullut sosiaalisina tiloina kuin 1800-luvulla, mutta toisaalta kuinka paljon niissä on myös säilynyt samaa. Hiekkakäytävien ja varjoisten piilojen mahdollisuudet.

Ja mitä reittiä sitä kulkisi...

Regent's Parkin nurmikot jatkuivat ja jatkuivat. 

Suurin kirjaimin pieniä tekoja olemassa olevan suojelemiseksi.

Miltä tämäkin idylli näyttää, kun puut ovat vihreät ja rannan kasvit rönsyilevät kesän energiasta...

Tätä maisemaa olisi voinut katsoa pitkään.
Vaikka se oli harmaa talven jäljiltä. 

Lintuja ja kirsikankukkia. Niitä oli paljon. Varsinkin puluja, joutsenia ja sorsia.
Kirsikankukat olivat kauneimmillaan ja tuoksu ihana. 

Lontoon puistot olivat muistutus siitä, että lähelläkin on kauniita puistoja, joissa viettää aikaa. Ne lupailivat kesää, tarjosivat lepoa ja pitkistä kävelyistä väsyneet jalat. Vaikka päivät olivat harmaita, kylmä tuulii tunkeitui talvitakin sisään ja välillä ympärillä oli enemmän turisteja kuin olisi kaivannut, olivat puistot ehdottomasti yksi tärkein osa tätä matkaa. Ja erittäin iso syy palata; ehkä ensi kerralla kesällä ja sitten syksyllä....

Juosten en olisi perillä, haaveillen...ehkä.

Luin Murakamin kirjan juoksemisesta. Ja näin sen Havaijin, joka jäi tasaisten askelten alle. Haaveita paikoista syntyy sattumalta, hetkistä, toistoilla, kasvamalla... Jokainen haave omalla tavallaan.

Kirjoitin puolitoista vuotta sitten Haavekaupungeista. Vieläkään en ole varannut lippuja. Haavekaupunkien määrä on kuitenkin kasvanut. Ne ovat tulleet kirjojen sivuilta, lyrikoista, kuvista, maininnoista. Nyt niitä on useampi elämän varrelle. Jokaisessa kaupungissa on jotain houkuttelevaa, jotain historian muovaamaa tätä päivää, jonka haluaa nähdä, elää. Haaveista käsinkosketeltavaksi.

Omasta kotikaupungista voi tulla haavekaupunki. Kun vain avaa silmänsä ja alkaa katsoa ympärille. Siitä voi löytää monta sellaista paikkaa, hetkeä ja katua, jotka muuttavat haaveilijaa. Lähellekin voi haaveilla. Niitäkin haaveita on tullut jo useampi. Sellaisia haaveita, jotka ehkä juostenkin toteutuvat.

Murakamin juoksemisesta vielä. Siinä on haave ja samalla tehty työ. Hänen päämäärätietoinen eteneminen juoksun ja kirjoittamisen parissa on ihailtavaa. Toisaalta kaikki ei mene tasaisesti. Vaihtelua, epätasaisuutta, yritystä, kompastuksia... Jos uskaltaisi juosta, saavuttaisiko haavekaupungit nopeammin?


- - - - - -

Mihin nyt haaveilen? 

Painamaan pään tyynyyn,

näkemään unia maailman ääristä

ja jostain aivan läheltä. Sellaisesta hetkestä,

jossa käden alka karhea seinä muistuttaa menneestä ja tulevasta

jalkojen alla tuhansien kävelemät kadut, nurmikko, pelto...

Katseessa kadonnutta ja pysyvää, korvissa kakofoniaa ja 

yhteisiä sanoja. 

Ei vain määränpäitä vaan pakopaikkoja, välietappeja, 

matkareitteje, kohtaamispaikkoja. 

Mihin nyt haaveilisikaan, kuin hetkiin kaiken rajalla. 

Haavekaupunkeja

Kaikilla on haaveita tilojen suhteen. Lomamatkaa suunnitellaan tarkasti ja kohteeksi valitaan usein haaveena ollut kohde tai jo tutuksi tullut paikka, josta tiedetään jo lähes kaikki, jopa sivukujien kulkijat.

Minä olen päässyt joihinkin haaveitteni paikkoihin, kaupunkeihin. Useimmat kaupungit ovat olleet kuitenkin sattumakohteita. Pitkäaikaiset haavekaupungit ovat edelleen kokematta. Ehkä joskus vielä, ehkä.

Casablanca ja Fes eivät ole ikinä edes käväisseet mielessäni mahdollisina matkustuskohteina. Katsoin Areenalta ensimmäisen osan Marokko arkkitehdin silmin ja ihastuin. Kahden kaupungin vastakohtaisuus houkuttelee yllättävästi. Sisäpihojen mosaiikit jäivät kaihertamaan mielenperukoille. Casablancan kerrostalojen moninainen muotokieli on jotain muuta kuin suomalaiset talot.

Dokumentissa mainittiin Jean Louis Cohen'in ja  Monique Eleb'in teos Casablancasta. Se on hankintalistalla seuraavaksi. Matkaliput on vielä ostamatta, mutta ehkä marraskuun pimeinä iltoina ne tulee hankittua.