Jännityksen kasvaminen

Luen sohvalla Mia Kankimäen kirjaa "Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin". Neulon huivia, jonka nimi on Haruni. Odotan pullataikinan nuosemista, jotta voisin paistaa korvapuusteja viemisiksi grillijuhliin. Taikina ei lähde kohoamaan. Laitoinko hiivan liian lämpimään maitoon?

Lumme, riippusilta, nouseva merenpohja, näköala, reittejä, polkuja, taidetta, taloja, peltoja, pysähdyksiä, katseen kohteita... Kesäsateita, nuotion savua, kirkkaita lähteitä, ystäviän tapaamista sovitusti, tuttujen kohtaamista yllättäin, sukulaisten "riepottelua"...

Ja samanaikaisesti kutkutusta vatsanpohjassa, vähitellen kasvavaa jännitystä, puolittaisia lauseita, kysymyksiä, utelua, suunnittelua, varmistelua, ennakkotehtäviä, solmuja, viestejä ja punehtuvia poskia.

Viimeinen kesä näin. Ainoa kesä näin. Piiloutuvia asioita näkee paremmin. Verhottuja kysymyksiä ei ole. Jännitys tuntuu vain kasvavan. Ehkä muiden jännitys enemmän kuin meidän. Ehkä me vain kiipeämme korkeammalle tunteaksemme sen ja katsoaksemme jonnekin tulevaisuuden taakse.

Mitä kesästä jäi...

Tästä kesästä olisi paljon kerrottavaa. Hetkiä ja kokemuksia kaupungeista, maalta, saarista... Ne ovat kuitenkin jääneet pois tästä blogista. Ei siksi, etten olisi niitä halunnut jakaa vaan siksi, että ne eivät ennättäneet tänne asti.

Kesä muodostui lukupiiristä, tanssilavasta, valssista, kahvista, uusista ihmisistä, rakkaista ihmisistä, pelaamisesta, naurusta, löydöistä, ihmetyksestä, työstä, haasteista.... Ja monesta kauniista kesäpäivästä. 

Eikös kesään kuulu ainakin yhdet lavatanssit?

Matkatessa kotimaassa sai nauttia nauruista, hymyistä, auringosta,
pihoista, ystävistä ja kesän herkuista. Vaasassa kaikki yhdistyi yhteen iltaan patiolla.

Croissant briellä ja mansikoilla.
Kun joku toinen tekee aamiaisen, nauttii siitä monin kertaisesti. 

Uiminen jäi vähälle tänä kesänä. Monta kirkasvetistä järveä tuli kuitenkin nähtyä.

Kesän aikana tuli katettua useamman kerran lasikupit pöytään.
Pieniä merkittäviä hetkiä arjessa ja juhlassa.
 Iltoja ihanien ystäviän ja rakkaiden kanssa.  

Kellohelmat ja ystävä. Pyörähdyksiä kesäyössä. Yhteisiä muistoja. 

Lukeminen jäi tänä kesänä. Lukupiirikirja oli ainoa, jonka taidan saada loppuun.
Monta kirjaa on kesken, ehkä saan ne syksyn aikana luettua. 

Kesä oli täynnä syntymiä ja uusia alkuja. Yksi sellainen teki minusta kummin.

Aina on hyvä olla myös uuden opettelua. Tänä kesänä se oli espresson keittäminen. 

Muistaminen. Se voisi kuvata tätä kesää. Niin monia asioita jäi muistinlokeroihin.
Nämäkin Hirosimassa menehtyneiden muistoksi sytytetyt kynttilät. 

Monta hetkeä, muistoa ja muutosta. Kesän tuoksu jäi vaatteisiin ja kesän maku huulille. Ehkä suurin muisto on kuitenkin käsi kädessä kuljetut rannat, kadut, metsäpolut...

Kesäteatteria kotipihalla ja ihmemaassa

"Kesä ja teatteri ne yhteen soppii, huomenna mennään..."
Kesäteatteri on tullut vähitellen osaksi kesiäni ja erityisesti se on luonut yhden toistuvan kesäperinteen, josta kohta lisää. Tänä kesänä olen käynyt katsomassa kaksi erilaista esitystä. Heinäkuussa kävin katsomassa Suomenlinnassa Ryhmäteatterin version Liisa Ihmemaassa -näytelmästä. Viime viikolla kävin katsomassa Kangasniemellä Teatteriosuuskunta EStaten Muistojen kotipiha -musiikkinäytelmän. Suomi on täynnä kesäteattereita. Niiden tarjonta on laajaa ja taso sekalaista.

Liisan käsiohjelma oli hyvin valoisa ja pirteä.
Esitys itsessään oli paikoin aika tummasävyinen ja oli ihan ymmärrettävää,
ettei sitä suositeltu alle 7-vuotiailla.
Nimiosassa näytellyt Anna-Riikka Rajanen onnistui Liisana vangitsemaan
katsojan jo alkumetreille kiinni tarinaan. 

Liisa Ihmemaassa oli katsomiskokemuksena lähellä edellisenä vuonna näkemääni Robin Hoodin sydäntä. Ihan samaan tasoon esitys ei yltänyt, mutta paikoin nauratti lähes yhtä paljon. Steampunkista oli saatu puvustukseen ja lavastukseen hyvää ulottuvuutta, mutta vielä rohkeammin olisi voinut joillakin ideoilla leikkiä. Muistojen kotipiha oli hyvin erilainen esitys, koska jo käsikirjoitus lähtee eri lähtökohdista. Sota-aikaa ja evakkomatkoja kuvaavan esityksen lavastus ja puvustus tukivat hyvin tarinaa.

Kuten teatteriesityksiä tavallisestikin, ei myöskään Muistojen kotipihaa saanut tallentaa.
Kuva napsattu käsiohjelman sivulta, josta löytyy kaikki (paitsi yksi) esityksen lauluista.
Päärooleissa esiintyivät Marko Maunuksela ja aiemmilta vuosilta tuttu Mimmi Rantala. 

Molemmat kesäteatteriesitykset olivat musiikkikappaleita, mutta Muistojen kotipihassa oli onnistuttu laulun saralla paremmin. Toisaalta, jos päärooliin on valittu tangokuningas ja laulaja, kertoo se oikeasti jo paljon musiikillisesta tasosta. (En osaa sanoa mitään Liisan näyttelijöiden musiikillisesta urasta, mutta samanlaista voimaa ja kantavuutta esityksen kappaleissa ei ollut kuin Muistojen kotipihassa.) Toisaalta sen esityksen painopiste oli enemmän lauluissa kuin Liisassa, jossa taas dialogi oli paikoin kutkuttavaa eri aikakausien ja ilmiöiden yhdistelyä. Muistojen kotipihassa dialogia oli selkeästi vähemmän, mutta ne kantoivat tarinaa hyvin eteenpäin. Harmillista oli, että karjalainen nuotti ja sanasto olivat paikoin kadoksissa. Hidas savolainen oli laitettu puhumaan kuin nopea karjalainen ja kaikki karjalaiset puhuivat kuin hitaat savolaiset. Hups keikkaa ja trallallaa. Toisaalta Muistojen kotipihaa oltiin tultu katsomaan laulujen ja muistojen takia, ainakin kyynelistä ja taputuksista päätellen. Liisaa taas ehkä tutun tarinan uuden version takia.

Syvälahti on tanssilava, mutta sopii myös kesäteatteriksi.
 Ensimmäisen kerran itse olen käynyt Syviksessä muistaakseni kesällä 2004.
Muistojen kotipiha oli kolmas Teatteriosuuskunta EStaten esityksistä Syvälahdessa, jonka olen nähnyt.
  Ja siinä se minun uusi kesäperinteeni onkin: kerran kesässä Kangasniemelle katsomaan
 ystävää lavalla. Mitäköhän ensi kesänä on luvassa...
Toisaalta myös Suokin kesäteatterissa olen nyt käynyt peräkkäisinä vuosina,
 joten ehkä sekin alkaa muodostua perinteeksi.

Ajatuksenani oli käydä katsomassa vielä esimerkiksi Rantasalmella Nummisuutarit, mutta valitettavasti kesä on täyttynyt menoista ja reissuista niin, ettei ole ollut mahdollista. Syksyn teatteriohjelmistosta on jo bongattu Supernaiivi (mainos oli Liisan käsiohjelmassa) ja Logomossa esitettävä Kvartetti.


- - - -

Missä on tullut käytyä:

Ryhmäteatterin Liisa Ihmemaassa
Teatteriosuuskunta EStaten Muistojen kotipiha

Turistista pyöräilyä ja harhailua menneessä

Sosiologi John Urry on turismin tutkimuksessaan kirjoittanut erilaisten opaskirjojen ja oppaiden merkityksestä turistiseen kokemukseen. Ne ovat jopa määrittämässä osaa turistin valitsemista rooleista. Urryn tutkimus tuli eilen mieleeni, kun päätin tutustua polkupyörällä kaupunkiin. Muistelin ensin mitä talonemäntä oli minulle edellisenä iltana ajomatkalla esitellyt ja palasin, suurin piirtein, samaa reittiä juna-asemalle. Sen jälkeen utelias seikkailija minussa sai pyöräilemään omakotitaloalueilla katuja ristiin rastiin. Etsin vanhaa ja näin paljon eri ikäistä rinnakkain.

Ystäväni sanoisivat, että huomaisn tämän talon juuri sen värin takia. Se voi hyvin pitää paikkansa. mutta enemmän minua kiinnosti sen muodot, olemus. Erityisesti minua viehätti se, että se on kunnostettu. Monessa kaupungissa tälläisiä kauniita vanhoja kivitaloja taloja on purettu pois, koska ne ovat vuosikymmenien aikana rapistuneet "häpeänpilkuiksi". 

Ajellessani minulle tuli yllättäin hyvin kotoisa olo. Tuttuuden tunne oli valtava ja samalla hetken tajusin, että ympärillä oli hyvin samannäköistä kuin lapsuuteni Tykissä, Lappeenrannassa. Hiekkatiet, vierekkäin rapattuja taloja ja puutaloja, vihreitä pihoja, kaukana häämöttäviä kerrostaloja, ihmisten olemus ja askel. Tätä tunnetta ei ole tullut vähään aikaan.

Tämän talon kohdalla se tapahtui. Muistijäljet lapsuudesta ottivat vallan. Annin kauppa tuli heti mieleeni, kun näin tämän talon tien varressa. En kehdannut ottaa pihanpuolelta kuvaa. Siltä puolelta se olisi näyttänyt enemmän siltä 80-luvun tykkiläiseltä kulmatalolta. 

Tuttuuden hakeminen kuuluu osaltaan kaupungin kokemiseen. Uudet asiat liitetään olemassa oleviin muistoihin ja tietoihin, ja niitä arvioidaan suhteessa toisiinsa. Talonemäntä yritti sunnuntaina puhua sen puolesta, että tähän kaupunkiin kannattaa muuttaa. Pyörälenkin jälkeen minulla oli samanlainen olo. Ehkä se johtui kuitenkin vain siitä turvallisuuden tunteesta, jota juuri eilen kaipailin.

Jotta olisin oikein kunnon turisti, niin toimin kuten Urrykin on tutkimuksissaan osoittanut, noudatin paikallisen neuvoa iltapäiväkahvipaikan suhteen. Kahvila ja pikkupuoti Pompoti oli ihastuttava. Palvelu todella hyvää ja he auttoivat minua myös pienessä pulassani. (Kynästä loppui muste niin en saanut kirjoitettua kirjettäni).

Pompotin kinuskipiirakka oli niin makeaa, että olisin voinut ottaa toisenkin palan.
Turistiseen kokemukseen kuuluu myös sen jakaminen niille, jotka eivät ole läsnä. En vielä ostanut kortteja, saa jäädä museovierailujen yhteyteen, mutta kirjoitin kirjeen ystävälleni. Jo ensimmäisestä päivästä sain useamman sivun tekstiä. 

Turistipyöräilyn lisäksi päivääni kuului juuri sitä miksi olen täällä eli talonvahtimista. Iltapäivästä oli niin kuuma, etten jaksanut edes istua ulkona vaan päädyin sisälle lukemaan. Illalla grillailin ja kävin kävelemässä juuri auringonlaskun aikaan. Päivä ei olisi voinut olla paremmin kohdallaan.

Keittiönikkunan näkymä kymmenen jälkeen.

Talonvahtina paahteessa

Tästä se alkaa. Elämäni ensimmäinen talonvahtiviikko. Luvassa on aurinkoista säätä, kävelylenkkejä, uimista, lukemista, grillausta... Vihdoin on kesän paahde alkanut.

Aamiaisen hiljaisuus.
Valkoisessa keittiössä talonemännän poimimia kukkia ihastellessa.

Tästä se alkaa. Pikkukaupunkilaisuus, ainakin vähäksi aikaa taas. Hiekkateitä, lasihyttejä, italialaista jäätelöä, aikaan kadonnutta kokemushistoriaa.

Viikon turvapaikoista ensimmäinen. Vihreä varjoni. 

Tästä se matka alkaa, kohti erilaista syksyä; ruusujen tuoksusta ja teen mausta.

Kesä ja kirjapino

Kuten viime kesänä keräsin jälleen yhteen kaikki ne kirjat, jotka olisi ihana lukea tämän kesän aikana. Osa on samoja kuin viime vuoden pinossa, koska en ennättänyt niitä lukea edes talvella,  ja osa on uusia. Mukana on muutama lahjakirja ja muutamaan sarjaan kuuluvia teoksia.

Melkein 30 kirjaa tällä hetkellä odottamassa lukemista.
Saisikohan edes neljänneksen luettua kesän aikana?

Tänä kesänä pinossa on vähemmän mangaa ja sarjakuvia. Johtuen osittain siitä, etten ole lainannut niitä vähään aikaan ystäviltä tai sukulaisilta. Kaikki omat on luettu jo useampaan otteeseen. Tänä kesänä joukossa on monta lainattua kirjaa ystäviltä. Erityisen mielenkiintoisia niistä ovat Lewisin elämänkerta,  Tammetin Born on a Blue Day ja Vainio-Korhosen Sophie Creutzin aika. Uusin lahjakirja, Iida Rauman Katoamisten kirja, ja molemmat Murakamit ovat myös erityisesti kiinnostavien kirjojen listalla. Jos edes osan noista ennättäisi lukea.

Riippukeinua ei löydy, mutta picnicpeitto on jo kaivettu esiin kesän lukuhetkiä varten.

Lukemattomia katuja

Kesän kirjapinoni on hitaasti vähentynyt. Niistä kolme kirjaa ovat erityisesti koskettaneet.

Osamu Tezukan Swallowing the Earth -manga on aikansa tuote, mutta samalla niin tätä päivää. Teosta lukiessa huomasin kuinka heikko oma tietämykseni on Japanin yhteiskunnallisesta kehityksestä 1950-1970-luvuilla. Mielenkiintoisen kirjasta tekee sen alkuperäinen ilmestyminen luku kerrallaan. Tarina tuntuu välillä katoavan, mutta kuitenkin se etenee ja lopulta kaikki kuroutuu umpeen. Tezukan maailma ei ole vain kaupunkeja, mutta ne ovat keskeinen kulissi tapahtumille. Kaupunkien eri osien erilaisuus tuli hyvin yksinkertaisilla valinnoilla esiin kuvista. Rakennusten muodolla, kunnolla ja korkeudella luotiin lukijalle mielikuvaa henkilöistä. Samalla ne kuitenkin paljastavat paljon siitä millaisia kaupunginosia tuohon aikaan oli Japanissa. Piirrostustyyli oli hyvin aikansa tuotetta. Pidin kuitenkin sen rosoisuudesta.

Luin kesällä myös irlantilaisen kirjailijan teoksen Poika raidallisessa pyjamassa. En sano juonesta mitään, koska se paljastaisi kirjasta liikaa. Kirja herätti paljon pohdintaa juuri siitä kuinka eri ikäiset ihmiset näkevät asiat kuinka he niitä sanoittavat tai kuvaavat. Yhdeksän vuotias Bruno kuvaa Berliiniä hyvin eläväisesti, mutta oman katseensa ja tunteiden tasolta. Toisen maailmansodanaikainen kaupunki on kuin nykykaupungista, jossa yritetään uudelleen luoda yhteisöllisyyttä ja saada elämää kaduille.

Kolmantena kirjana on Ian McEwanin Makeannälkä, joka on tänä vuonna käännetty. Sen lukeminen oli gradun jälkeen hauskaa. 1970-luvun Lontoo on täynnä edellisten vuosikymmenten kaupunkilaisten viittauksia, muistoja, kadunkulmia... Se oli kuin jatkumo maailmalle, kaupungille, jonka sisällä olen ollut muutaman vuoden ihmisten muistojen kautta. Ajan kuvauksen lisäksi teoksessa onnistuneesti lukija saatetaan naisvakoojien maailmaan. (Juonipaljatus seuraavaksi.) Vielä viime hetkillä kaikki kääntyy ylösalaisin ja herättää kysymyksen siitä, mitä oikeastaan 1970-luvulla tapahtui.

Kliseisesti sanottuna kirja on matka, mutta sillä matkalla kokija näkee niitä asioita, joissa hän elää. Minä näin kaupungit ja niiden kokijat. Ne menneet kaupungit, jotka jäivät taustaksi, tarinan todistajiksi. Ne kadut, jotka olivat jo muualta tutut, mutta samalla kuitenkin ihan uudet.

Mitä näen ja luenkaan kesällä

Kävin viime kuussa katsomassa Kultahatun. Kaunista. Teatterisalin viileys ja puvustuksen yksityiskohtaisuus tuntuivat lähes mahdottomilta maailmoilta.

Kävin eilen katsomassa Lone Rangerin. Tapahtumarikasta naurua. Tuli suru mennyttä maailmaa kohtaan. Kaikkea sitä ymmärtämättömyyttä.

Miten paljon mahtuukaan liikkuvaan kuvaan. Miten paljon totuutta ja vääryyttä. Miten paljon mahdottomuutta ja todellisuutta.

Miten paljon mahtuu kirjojen kansien väliin. Kävin tänään läpi kesälukemiseni. En uskaltanut laittaa pinoon liian pohtivia teoksia. Ne jäivät pinoon, jota en uskaltanut kuvata. Etten joutuisi lukemaan niitä nyt. Ne odottavat hyllyssä, kunnes uskaltaisin ajatella.

Vasen pino on mangaa. Oikea pino koostuu reilun vuoden sisällä kertyneistä kirjoista.
Osa kirjoista on omia, osa lainassa. Vähän syvällisyyttä, paljon keveyttä. 

Kysymyshän on, miksi lomalla pitää kääriytyä pumpuliin?

Paljain jaloin

Kartan mukaan matka ei ollut pitkä. Kellon mukaan meni vain vartti. Runeberginkadun käveleminen päästä päähän oli pienten löytöjen aikaa ja väärän kenkävalinnan todellisuutta. Päkiät eivät pitäneet enää kesäsandaaleista, joten kenkien riisuminen oli ainoa vaihtoehto. Asfaltti ei polttanut kuumana jalkojen alla. Ilta-aurinko lämmitti vain poskia ja olkapäitä. Varpaat nauttivat viileästä kadusta.

En muista koska viimeeksi olisin kävellyt paljain jaloin kaupungilla. Jostain syystä paljaat jalat liittyvät minulla enemmän metsään, nurmikkoon ja rantahiekkaan kuin kuumaan asfalttiin. Havunneulaset ja kävyt ovat tutumpia pistelemässä holvikaarta kuin kivimurska ja uusi, tahmea, musta asfaltti.

Viileä, kuiva asfaltti rauhoitti jalkoja. Katu ei tuntunut enää pitkältä. Viimeiset kulmat jaksoi taas kengät jalassa. Kotona punaiset kengät palasivat laatikkoon odottamaan suutaria ja ensi kesää.

Harjulta kanavan reunaan

Tänä kesänä kotimaan matkailu on jäänyt aika vähään. Heinäkuun lopuksi korjasin tilanteen. Suuntasin ensin Jyväskylään ystäväni huomaan. Ystäväni asuu sopivan matkan päästä kaupungin keskustasta asuinalueella, jota on peltojen päälle aloitettu rakentamaan vasta 1990-luvulla. Rinnetalolta oli kauniit maisemat järvelle. Talon ympärillä oli selkeästi uutta rakennuskantaa, joka onneksi oli osattu rakentaa tuhoamatta alueen puustoa. Männyt ja koivut eivät olleet tällä vuosituhannelle istutetun näköisiä. Teimme aamukävelyn rantaan, ja täytyy nostaa hattua Jyväskylän kaavoittajalle, joka oli saanut hyvin säilytettyä kauniin rantamaiseman, vaikka kolmenkymmenen metrin päässä alkoi hulppeat omakotitalot. Olisi ollut hieno kokemus päästä veneellä katsomaan miltä ranta näyttää järveltä päin.

Olen ollut Jyväskylässä aiemmin ja nähnyt keskustan elämänmenoa, joten oli mukava, kun ystäväni näytti uusia puolia kaupungista. En ollut käynyt kertaakaan aiemmin Vesilinnassa, harjulla sijaitsevassa vesitornissa. Näkymät olivat huikeat ja aurinkokin suosi meitä paistamalla pilvien välistä. Ilta-auringossa olikin ihana istua terassilla, syödä ja ihailla veden ja metsän vuorottelua maisemassa. Samaan iltaan kuului myös ihastuttava puistokävely Naissaaressa, jossa on ollut sahatoimintaa aiemmin ja nyt kanava ja sähkölaitos sekä ihastuttava kahvila. (Matkan kahviloista ja herkuista tulee myöhemmin oma päivityksensä.)

Jyväskylää Vesilinnasta katsottuna. Sattui aika pilvinen päivä, mutta suihkulähde näytti ryöppyävän säässä kuin säässä. 

Vesilinnan torni tuli kuvattua terassilta, muuten rakennus unohtui kuvata.

Naissaaressa oli yksityisiä asuntoja. Tämä näytti todella kauniilta ja tutustumisen arvoiselta lähemminkin. En kehdannut lähteä kyselemään iltasella pääsisikö rakennusta kiertämään lähemmin ja kuulemaan sen historiasta.  Ehkä vielä joskus.

Kanavan täyttöä en ole tainnut nähdä sitten lapsuuden Saimaan aikojen.

Naissaaren puistoalue kiersi ympäri rantaa. Hopeapajut olivat parhaimmillaan. 

Lomareissu jatkui Jyväskylästä Kangasniemelle, jossa näin ihan mukavan kesäteatteriesityksen Olavi Virrasta. Tämä taisi ollakin kesä ainoa kesäteatterireissu. Toisaalta viimeiseen kymmeneen vuoteen on tainnut kuulua lähes joka kesä yksi teatteri-ilta, joten perinne jatkuu sen osalta.

Missäs sinä olet alkukesän viettänyt?

Kesään kuuluu monenlaisia herkkuja. Ihania kasviksia, marjoja ja hedelmiä. Kulttuuritapauksia katujen varsilla, pihoissa, puistoissa ja siltojen alla. Itsellä alkanut kesä on mennyt aikalailla sisällä nyhjöttäessä töiden, opiskelujen ja gradun kirjoittamisen takia.

Vähän kesän aarteita on tullut maisteltua. Viikko sitten nautin ihanan illan ystävien ja sukulaisten seurassa Panimoravintola Koulun historian luokassa. Valitettavasti joukossa oli vain yksi laulava uskalikko. Esitys oli kyllä ihana ja kiitos kummin, se on myös nyt tallennettuna muistitikulle, kovalevylle ja pilvipalveluun.

Kaupungin ravintolatarjontaa piti myös kokeilla brunssin osalta. Roccan ulkoterassilla oleva barbeque-brunssi oli todella maukas yllätys. Sopi porukan kasvissyöjille kuin pelkkään lihaan suuntautuneelle seurueen miesjäsenelle. (Jäimme kaipaamaan grillistä muutakin kasviksia kuin maissia, mutta ihanat salaatit täyttivät vatsamme hyvin.)

Eilen suuntasin ystäväni kanssa Tuomiokirkkoon kuuntelemaan Georgia Boy Choir'in esitystä. Keskiaikaisessa kivikirkossa soi poikien äänet todella kauniisti. Suurin osa kappaleista oli vanhempaa hengellistä musiikkia, joten latinaa osaamattomana ymmärsin vain kohtia sieltä täältä. Uudempaa musiikkia löytyi esityksen loppupuolelta ja kajautti kuoro ihan kohtuu hyvän version Finlandiastakin. Huomasi kyllä, ettei suomea kukaan puhunut äidinkielenään. Poikakuoro oli CCI:n vieraana Turussa. En tiedä oliko mainostus pettänyt vai oliko kaatosade syynä, mutta kirkossa oli hädin tuskin enemmän kuuntelijoita kuin esiintyjiä. Samaan olen törmännyt useissa konserteissa Tuomiokirkossa. Jäin pohtimaan, kuuntelenko jotenkin poikkeuksellista musiikkia vai eikö ihmiset nauti kaupungin sydämessä olevista konserteista? (Joululauluja ei lasketa nyt mukaan; silloin ei tahdo saada paikkaa ellei tule tuntia aiemmin.)

Jos millään ehdin, menen torstaina katsomaan Logomoon Turku valokuvissa -näyttelyn. Jos sieltä saisi ideoita graduun. Tällä hetkellä naiseni kuluttavat korkokenkiään ja säästelevät kukkaron pohjalla pyöriviä shillinkejä. Löysin graduun ja mahdolliseen ensi kevään Lontoo-matkaani varten Suomalaisesta ihastuttavan Lontoo-oppaan, johon on koottu Vintage-kauppoja. En raaskinut sitä vielä hankkia, mutta ehkä se täytyy huomenna hakea kotia.

Edit: Minun piti kirjoittaa Ranskalaisista markkinoista, jotka olivat viikko sitten kirjaston edustan aukiolla. Tarjolla oli kaikenlaisia ihania herkkuja. Jäi harmittamaan, etten ostanut oliiveja, vain juustoja ja kakkuja. Ihana piristys ruiske Turun markkinatarjonnassa. Vaikka neitsytperunafestivaali on kyllä ollut myös positiivinen tapahtuma. Keskiaikamarkkinat varmasti toistavat taas itseään.

Pimeneviä iltoja kerrostalojen välissä

Kesän kosteat illat ovat loppuneet. Iltakävelylle pitää vetää päälle jo villatakki. Nyt ilma tuoksuu sammaleelta, sieniltä ja maatuvalta puulta, jopa keskikaupungilla. Ehkä homesienet elävät kerrostalojen keskellä.

Elokuu on osoittautunut todella rauhoittavaksi, uudistavaksi ja lähes täydelliseksi kaupunkikuukaudeksi. Vilpoisa tuuli kiertää talojen välissä, varjot ovat pitempiä muuallakin kuin kymmenen kerroksisten asuntokompleksien kyljessä, vesisade huuhtelee katuja puhtaiksi kesän hiestä ja puiden syljestä. Liikennettä on tasaista virtaansa; edelleen sen välissä pystyy puikkelehtimaan.

Hellekesä on päättynyt. Kaupunki elää ihan eri rytmillä taas. Sen kuulee hätäajoneuvojen ujelluksesta, liikennevalojen merkkiäänistä, yöajelijoiden jättämästä hiljaisuudesta ja lasten hyppivistä askelista aamukahdeksalta.

Sen huomaa myös itsestä ja kaikista niistä löydöistä mitä tekee elokuussa. Elokuu muotoutui yllättäen itsetutkimuksen täyttämäksi kuukaudeksi. Ja toisaalta se on myös kuukausi jolloin piti hyväksyä monta asiaa. Ihme ja kumma elokuu on rakastumisen aikaa. Ja kun se tapahtuu monta kertaa... ei voi kuin nauraa ja ihmetellä miksi näin ei ole jo tapahtunut aiemmin.


your life is your life
don’t let it be clubbed into dank submission.
be on the watch.
there are ways out.
there is a light somewhere.
it may not be much light but
it beats the darkness.
be on the watch.
the gods will offer you chances.
know them.
take them.
you can’t beat death but
you can beat death in life, sometimes.
and the more often you learn to do it,
the more light there will be.
your life is your life.
know it while you have it.
you are marvelous
the gods wait to delight
in you.

(Charles Bukowski The Laughing Heart
Löytyy myös mielenkiintoisena videona, jota pidetään yhtenä syynä Lontoon mellakoihin.)