Näytetään tekstit, joissa on tunniste pelko. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste pelko. Näytä kaikki tekstit

14. heinäkuuta 2014

Kiitos....

Tämä on viimeinen postaus talonvahtiviikolta. Tämä on myös kiitoskirje. Tätä viikkoa ei olisi ollut ilman aivan ihanaa emäntää ja isäntää sekä heidän uskomatonta taloaan.

Viime vuosina elämässäni on tapahtunut paljon muutoksia. Olen saanut paljon uusia, ihania ystävyyssuhteita ja osa vanhoista ystävyyssuhteista ovat löytäneet aivan uuden rytmin. Yhden uuden ystävyyden saattelemana olen viettänyt kuluneen viikon ihanassa vanhassa talossa keskellä Riihimäkeä. Kulttuurihistorioitsijana lumouduin talosta ja sen emännän pienistä yksityiskohtaisista ajatuksista mistä koti voi muodostua. Paikallisen ja perheen historian helposta rinnakkaiselosta.

Missä sitten oikeasti olin? Minä sain viettää viikkoni 49 Shades of White -blogin valkoisessa keltaisessa talossa. Harvoin elämässä tulee tälläisiä tilanteita.

Mietin koko viikon mitä voisin antaa.
Pohdin mansikkapiirakan leipomista, mutta kun en ollut aivan varma talon
pienen herran allergioista päätin jättää leipomisen sikseen.
 Sen sijaan virkkasin taloon sopivan tiskirätin.
Se on valkoinen, niin kuin moni muu asia talossa.
Toivottavasti sille on käyttöä, jos ei muuten niin
kahvikoneen maidonvaahdottimen putsauksessa. :) 

Miten elää toisen ihmisen kodissa? Millaista on elää talossa, jonka on suurella rakkaudella ja vielä suuremmalla päättäväisyydellä luotu omaksi? Se on aluksi varomista. Se on pohdintaa voinko, mitäs jos, entäs... Se on varmistamista. Kunnes jossain kohtaa portaita juoksee alas ajattelematta, tiputtaako vauhdissa vahingossa yhden kehystetyistä kuvista. Se on parempien Arabian kuppien käyttöä, koska ne vain sopivat iltapäiväkahville. Se on saunomista puolenyön aikaan ja hiljaisia hetkiä parvekkeella. Se on ruusujen leikkaamista puutarhasta.

Se on myös valkoisen lattian imuroinnin jälkeisiä "aiheutinko minä tuon punaisen naarmun?" -pelkotiloja. Se on moneksi tunniksi hävinneestä kissasta huolestumista. Se on outojen pakettiautojen kyttäämistä varkaiden pelossa.

Kaiken kaikkiaan pikkukaupungeissa on paratiisejä. Niihin kannattaa rohkeasti lähteä. Ne ovat joidenkin koteja, mutta myös samalla muille mahdollisuus nähdä itseensä, pysähtyä ja nauttia. Ne ovat hetkiä, joissa saa haaveilla muustakin elämästä.

Kiitos ihana Salla. Kuten jo aiemmin kirjeessä kirjoitin, tarvitsin tätä enemmän kuin osasin olettaa. Ehkä minusta jälleen tulee pikkukaupunkilainen.

Sinun....

Minä kesäparaatiisin portailla hieman totisena. (Kuva: J. Hatara)





24. kesäkuuta 2011

Vapaa kulkemaan

Liikkuminen on itsestäänselvyys. Tai näin ainakin monet minusta tuntuvat kokevan. Saamme itse valita minne kuljemme, matkustamme, muutamme... Voimme itse päättää miten liikumme ja mitä siitä haluamme maksaa. Voimme 'pientä' paperisotaa käytyämme sulkea kotiovemme ja muuttaa toiselle puolelle maapalloa. Voimme tuosta vain pakata laukkumme ja vaihtaa toiselle puolelle maata töihin. Ja jos siltä tuntuu voimme kaivaa rullaluistimet naftaliinista ja lähteä kohti naapurikaupungin musiikkijuhlia.

Laiton siirtolaisuus, valtion määrittelemä työpaikka, maan sisäiset levottomuudet.... kaikki nämä ovat kaukaisia asioita, jotka eivät kosketa meitä. Eivät kosketa meitä suoraan, mutta uutisten, ystävän ystävän ystävän kautta ja pelkopuheissa ne koskettavat meitä kaikkia lähes päivittäin. Luin aamulla Vargasin esseetä laittomasta siirtolaisuudesta. Yhdysvaltojen ongelma laittomien siirtolaisten kanssa on minulle lähes tuntematon asia. Tiedän kyllä, että maassa on paljon laittomia siirtolaisia, joista suurin osa on tullut Meksikon rajan yli. Vargasin essee sai pohtimaan muutamia asioita. Mitä on elää koko elämänsä pelossa, joka rajoittaa sinua toteuttamasta itseäsi? Miksi edelleen uskotaan, että jos menestyt sinua ei koske samat lait ja säädökset kuin muita? Miksi on eri lakeja eri ihmisille?

Vargasin tarina oli liikuttava. Ja se oli varmasti monen laittoman siirtolaisen tarina. Se osaltaan osoitti taas kuinka hyvässä asemassa itse on, kun voi vapaasti lähteä ja kulkea. Toisaalta se sai miettimään tätä yhteiskuntaa, jossa me elämme.

Ympärillämme oleva yhteiskunta vanhenee koko ajan. Syntyvien määrä on suhteessa aivan liian pieni vanhenevaan väestöön. Yhteiskuntamme tarvitsee lisää veronmaksajia ja työtätekeviä. Laiton siirtolaisuus ei näy otsikoissa Suomen ongelmana, mutta siirtolaisten, maahanmuuttajien tarve alkaa näkyä. Jo nyt Suomessa on rakentumassa yhteiskuntaa heikentävää asenneongelmaa maahanmuuttoa kohtaan. En missään tapauksessa sano, että se, maahanmuutto, on ongelmaton asia, mutta se on asia, jota pitäisi lähestyä avoimemmin. Me tarvitsemme tähän maahan lisää työntekijöitä, jokaiselle alalle. Haluammeko me ihmisiä, jotka pelkäävät täällä? Vai haluammeko me ihmisiä, jotka haluavat sitoutua tähän yhteiskuntaan yhtä vahvasti kuin me, jotka jo täällä elämme?

Ymmärrän ihmisten negatiivisen suhtautumisen maahanmuuttoa kohtaan. Mutta minun on vaikea ymmärtää sen ympärille kietoutuvaa rasismia. Ymmärrän huutavan tarpeen säilyttää niitä rippeitä jota "suomalaisuudesta" on jäljellä tässä modernissa länsimaistuneessa yhteiskunnassa. Itsekin haluan säilyttää karjalanpaistin juuri oikeanlaisena (ilman porkkanoita), mutta samalla näen sen rikkauden jota ihmiset tuovat kulttuuriimme sekoittamalla siihen omista kulttuureistaan elementtejä.

Ehkä olen liian 'kaupunkilainen'. Ehkä olen liian vargasmainen eli muutan itseäni sen tarpeen mukaan mikä vie minua eteenpäin tässä maailmassa. Ehkä minä pelkään enemmän tämän yhteiskunnan katoamisen puolesta, jotta voisin antaa sen koteloitua, homogenisoitua. Ehkä minä haluan nähdä maan, joka haluaa säilyä rohkeasti muuttumalla ja kehittymällä.

Mutta mitä me voimme tehdä? Muutoksen on lähdettävä ihmisistä sisältä. Hyväksymistä ei voi pakottaa toiseen ihmiseen. Miten saamme ihmiset hyväksymään muut ihmiset? Me kun emme elä tällä pallolla yksin.

Me voimme vielä vapaasti kulkea. Miksi emme anna sitä mahdollisuutta myös muille?

 Vargasin essee (in english)
Hesarin juttu Vargasin esseestä.