Silmukoita koneessa

Sormet kaipaavat puikkoja. Se tunne tulee aina lentokoneessa. On sitten kyse työ- tai lomamatkasta. Ensimmäisenä omaan penkkiin istuttuani kaivan esiin puikot ja annan bambuun kiertyä uusia silmukoita tasaiseen tahtiin. En välitä edes noususta enää. Kunhan sormissa kohtaa puikon joustavuus ja langan hienoinen karheus. Niin alkaa matka. Uusi seikkailu samalla turvallisella rytmillä. Pelottavaa.

Finnair tarjoaa mustikkamehua neulojalle. 

Tänä vuonna on useammat silmukat luotu yläilmoissa ja ensi vuonna niitä luodaan lisää. Vain pimeä taivas ja valomeri maanpinnalta saavat katseen ikkunaan. Niin jajoskus myös pilvimeri ja auringonlasku.

Taivas ja pilvimeri, moninkertaisuus siiven alla.

Lentomatka on muutakin. Se on siirtymä, jossa aika muuttuu olemattomaksi. Sielu käpertyy onnesta ja odotuksesta. Hymynkare leikkii suunpielessä. Lopulta käsi hakeatuu käteen ja läsnä on toive seikkailusta. Päättymättömästä taivaankannesta. 

Hinauksen hiljaisuudessa

Olen usein kirjoittanut äänistä. Nyt jälleen. Kun moottorikone hinaa purjelentokoneen taivaalle, on moottorin jylyssä jotain niin turvallisen rauhoittavaa, että on vaikea ymmärtää ihmisten pelkoja lentämistä kohtaan. 

Se ääni kuuluu kentän reunassa seisomiseen, niin kuin tuuli ja aurinko taistelemassa poskilla.  Tuntuu oudolta katsoa vintturihinausta. Puuttuu jylinä ja valkoisen koneen joutsenmainen nousu. Sen sijaan tuuli, koneen lähtökuulutus radiosta ja hinausköyden kiristymisestä tuleva kilinä ovat ainoat äänet. Ja kun kone lähtee, ei hitaudesta ole tietoakaan, mutta sama sirous on kohoamisessa jyrkemmässä kulmassa vain.

Tänään on päättynyt Vesivehmaan kisat. Tuttuja nimiä oli voittajissa. Me emme olleet kisoja seuraamassa, vaan Immolan kentällä ilmailutapahtumassa. Sää suosi purjelentämisen kokeilua, mutta simulaattoriin uskalsi lentopelkoisetkin. Ilmailu ei ole suosiossa. Purjelentämisen määrä vähenee, vaikka maassa on hyvää monipuolista kalustoa. Immolan kentällä oli aikoinaan 300-400 lentäjää, nykyään 130, joista aktiivisesti lentää kourallinen. Katoaako harrasteilmailu tästä maasta?

Minäkin olen lentäjän tytär, joka ei lennä. En siltikään halua purjelennon loppuvan. Jokainen kesä on alkanut kentän reunalla seisten ilmaan tähyten. Nyt opettelen vintturihinauksen hiljaista maailmaa. Kentän vaihtaminen voi muuttaa paljon. Saako se minusta lentäjää? Suuresti epäilen.

Immolan ilmailutapahtumassa 16.5.2015

Purjelentosimulaattorissa sai istua koneen puikkoihin.

Meillä oli vain peruslennokki lapsena. Nykyään valikoima on huima ja
ensi lauantaina kuulemma sm-kisat Immolassa.  

Taitolento tuntuu lisääntyneen purjelennon parissa.

Painoraja EKAan on 87 kiloa. Kaunis se on, mutta yksipaikkaisena ulottumattomissani. 

Puolentoistatunnin aikana kaksipaikkasella lennettiin useampi näytöslento.
Mielenkiintoista oli, että vain joka neljäs kokeilija oli mies. Onko ilmailun tulevaisuus naisissa? 

Ensimmäisiä kertoja

Joitain asioita on pohdittava pitkään, vaikka normaalisti toimisi nopealla temmolla. Nopeat päätökset, kuuden asian tekeminen samaan aikaan, muiden juoksuttaminen omaan kävelytahtiin vaativat tasapainokseen hidasta pohdintaa, tarkkailua, teen hauduttamista ja samoilua talojen välissä.

Ensimmäiset kerrat elämässä ovat tärkeitä. Osa niistä tapahtuvat huomaamatta, jättämättä muistijälkeä. Jotkut taas ovat pitkän välttelyn, mutta samanaikaisen odotuksen tulosta. Kaksi tällaista välttelyn ja odotuksen tulosta  saivat ensimmäisen kertansa viimeisen vuorokauden sisällä.

Ensimmäinen välttely liittyy lentämiseen. Purjelentokoneet ovat kauniita. Valkoisia, sulavalinjaisia, kevyitä, mutta samalla hyvin voimakkaita ja eläviä. Purjelentämistä olen seurannut koko elämäni vierestä. Juossut siiven kärjessä hinauksessa, kantanut kuivuneen joen pohjalla painavaa siipeä, istunut kentän reunassa odottamassa tuntikausia... Lentämään en ole kuitenkaan koskaan lähtenyt. Pelkoa? No ehkä jossain vaiheessa korkeanpaikankammon piikkiin lentämättömyyteni laitoin. Ennemmin ehkä ärsyyntymistä ja haluttomuutta. Ensimmäistä kertaa ei kuitenkaan voi ikuisesti vältellä. Ja muutaman vuoden ajan olen jo halunnutkin lähteä kokeilemaan.

Pienessä kapiinissa istuminen ja alla olevan ilman muuttuminen metreistä sadoiksi tuntui yllättävän rauhalliselta. Katse hakeutui enemmän alas kuin ylös. Pilvet eivät kiinnostaneet yhtä lailla kuin alla aukeavat suot, metsät ja järvet. Olisin halunnut nähdä kaupungin, mutta aika ei riittänyt niin kauaksi lentämiseen. Nostossa pyyöriminen, korkeuden pudottaminen ja hiljaisuudessa liukuminen...  Kokemus oli ehdottomasti odottamisen arvoinen. En tiedä olisinko nauttinut siitä samalla lailla viisitoistakesäisenä, jolloin ensimmäistä kertaa olisin voinut päästä kyytiin. Minulle jäi hyvä olo, mutta ei ensimmäinen kerta saa minua vielä lähtemään lentäjäksi.

Toinen ensimmäinen kerta on tämä. Blogin kirjoittaminen tuntuu olevan melkein liikaakin tätä päivää. Julkisen blogin kirjoittaminen varsinkin. Olen jo pitkään ajatellut aloittaa uuden, julkisemman blogin kirjoittamisen, mutta se ei ole alkanut elää kunnolla minussa. Vasta viime viikkoina on yhä enemmän noussut esiin aiheita ja ajatuksia, joista haluaisin kirjoittaa. Olen löytänyt teemoja, joita haluaisin nostaa esiin, mutta saa nähdä tulevatko ne muokkaamaan blogini tyyliä vai ei. Toisaalta tämän kirjoittaminen saattaa olla suurinta välttelyä pitkään aikaan.

Kirjoittaminen itselle ei ole vaikeaa. Kirjoittaminen toisille vaatii jo enemmän. Kirjoittaminen asiasta on jo asia erikseen.
Toisaalta "Ilman aloitusta ei ole lopettamisen mahdollisuutta." (MH)