11. lokakuuta 2017

Pyörähdys

Sakurajima

Pysähtyneisyys. Siltä tuntuu, kun lentää vasten maapallon pyörimisliikettä.
Paljaus. Siltä tuntuu, kun seisoo sekunnin murto-osan yksin peilin edessä tyhjässä huoneessa.
Ulkopuolisuus. Siltä tuntuu kun kertoo kuplalaisille mitä aikoo tehdä.

Ja sitten tulee pyörähdys, käännös, suunnanmuutos...

Pulppuaminen. Siltä tuntuu läheisten halauksissa ja onnitteluissa.
Ilo. Siltä tuntuu, kun voi toteuttaa haaveensa.
Rakkaus. Siltä tuntuu, kun toinen katsoo hellästi.

Kaikki on muuttunut, mutta samalla kaikki on juuri sinua itseäsi, yhteistä elettyä elämää ja sitä polkua, jota olet koko ajan kulkenut.

Beppu

Astelin ensimmäistä kertaa alttarille isän käsipuolessa. Nukuin ensimmäistä kertaa uuden nimen saaneena. Katselin ensimmäistä kertaa toimivaa tulivuorta. Uin ensimmäistä kertaa Tyynessä valtameressä.

Yhdessä vaiheessa listasin ensimmäisiä kertojani. Sitten se jäi. Nyt se tapa muistui uudelleen mielelleeni. Viime kuukausiin on mahtunut monta ensimmäistä kertaa. Moni niistä on ollut myös elämän ainoita kertoja. Toivottavasti ainakin. Olen ylpeä niistä ensimmäisistä kerroista.

Nämä ensimmäiset kerrat jäävät minuun. Ne näkyvät konkreettisina muutoksina tai piiloutuvat muistoihin. Ne määrittävät, mutta samalla myös vapauttavat, sallivat ja mahdollistavat.

Sen takia en voi olla sanomatta: Jokaisen valinnan teen itse rakkaan katseen suojassa. Perustelen itselleni ja hänelle, en muille. 


Kioto


(Kuvat: S. Tanhua, syyskuu 2017)

24. heinäkuuta 2017

Jännityksen kasvaminen



Luen sohvalla Mia Kankimäen kirjaa "Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin". Neulon huivia, jonka nimi on Haruni. Odotan pullataikinan nuosemista, jotta voisin paistaa korvapuusteja viemisiksi grillijuhliin. Taikina ei lähde kohoamaan. Laitoinko hiivan liian lämpimään maitoon?




Lumme, riippusilta, nouseva merenpohja, näköala, reittejä, polkuja, taidetta, taloja, peltoja, pysähdyksiä, katseen kohteita... Kesäsateita, nuotion savua, kirkkaita lähteitä, ystäviän tapaamista sovitusti, tuttujen kohtaamista yllättäin, sukulaisten "riepottelua"...

Ja samanaikaisesti kutkutusta vatsanpohjassa, vähitellen kasvavaa jännitystä, puolittaisia lauseita, kysymyksiä, utelua, suunnittelua, varmistelua, ennakkotehtäviä, solmuja, viestejä ja punehtuvia poskia.

Viimeinen kesä näin. Ainoa kesä näin. Piiloutuvia asioita näkee paremmin. Verhottuja kysymyksiä ei ole. Jännitys tuntuu vain kasvavan. Ehkä muiden jännitys enemmän kuin meidän. Ehkä me vain kiipeämme korkeammalle tunteaksemme sen ja katsoaksemme jonnekin tulevaisuuden taakse.




26. huhtikuuta 2017

Lunta, on sitä ainakin jossain

Kiipesin puuhun, kävelin lumikengillä, "valloitin" tunturin. 
Loma. Siinä yksinkertaisuudessaan. 
No voisin minä vielä ehkä lisätä verkoilla nostetun kalan, paistetun kalan, graavatun kalan, keitetyn kalan ja savustetun kalan sekä montaa sorttia jälkkäreitä. Poroja näin tunturissa ja "taskussa". Hirviä läheltä ja kaukaa. Linnut lauloivat vilkkaammin ja kirkkaammin kuin täällä etelässä. Tai ehkä se oli vain sen hiljaisuuden ansiota. 


Minä, made ja kalastaja.

Kalahan syö kalaa. Harvoinhan sitä pääsee itse todistamaan.

Olin alunperin nihkeä lähtemään pohjoiseen. Ihan vain hiihtämisen takia. Olen edelleenkin hiihtoa vastaan, mutta nyt voisin lähteä uudelleen tunturien keskelle. Viihdyin ehkä siksi, että olin lähes täysin irti arjesta. Sometustakin sallittiin alle puoli tuntia päivässä ja yllättävää kyllä se riittää. En kyllä ehtinyt lukemaan kirjoja niin paljon kuin toivoin. Ja löysin itsestäni verkoilla kalastajan. 


Mitä kaikkea näille teenkään? 

Menopeli ja matka.
Loma. Siellä missä oli lunta ja jäätä. Todellista talvea. Kyllä etelänkin talvi on todellista talvea, mutta hyvin erilaista. Kaupunkilaista. Kevyttä. Senteissä, ei kymmenissä ja kymmenissä. 


(Kuvat: Sakari Tanhua)

26. maaliskuuta 2017

Mitäänsanomaton

Kaivoin kaapista esiin mekon, jota en ollut koskaan käyttänyt. Se on ollut siellä jo useamman vuoden odottamassa. Eilen sen sitten valitsin. Se suhjahti päälle. Vetoketju toimi kuin unelma. Helma aaltoili pyörähdyksen saattelemana.

Joimme sohvalla kahvit. Tänä viikonloppuna on kulunut tasan vuosi siitä, kun muutimme. Se vuosi ei ole ollut mitäänsanomaton. Se on ollut täynnä sanoja. Nauravia, helkkyviä, ihmetteleviä, epäileviä, totisia, kysyviä, pohtivia, muistelevia... Välillä surusta itkuisia ja ärtymyksestä kireitä, mutta ei koskaan loputtomatonta vaikenemista edeltäviä. Hiljaisuuden jälkeen on löytynyt sanat.

Tämä vuosi ei ole ollut mitäänsanomaton. Se on ollut yhteisen suunnan rakentamista, yhteisen arjen taiteilua, se on ollut rikasta ja lempeää. Se on ollut helppoa. Kaksi aikuista ja ymmärrys. Tanssiaskelia, juoksuaskelia ja paljon portaita.

Joku muu on käyttänyt mekkoani jo aiemmin. Vaalea villakangas on jostain 1960-luvun vuosilta. Jonkun toisen päälle se on sujahtanut aiemmin ja helma on kääntyessä heilahtanut. Joku uskoi sen elämään ja vei sen eteenpäin.

Ei elämä ole mitääsanomaton. Se on asioista, joiden toteutumiseen uskoo.

Kuten olohuoneessa pyörivän vinyylin karhean todellisen soundin lempeys.