Aamiaispöydässä pohdintoja uudesta arjesta

Istun pitkästä aikaa yksin aamiaispöydässä. Takassa rätisee tuli ja lämpömittariin vaihtui juuri lukemaksi 19 celsiusta. Pohdin laittaisinko vielä toisen pesällisen puita takkaan vai sulkisinko pellit ja antaisin takan luovuttaa lämpöään.

Muutto vaikutti monelta tavalla omaan arkeen. En kerrostalossa asuessa tainnut katsoa patterien termostaatteja kuin sinä aamuna syksyllä, kun ensimmäistä kertaa asunto tuntui viileältä kesän aurinkoisten päivien jälkeen. Nyt aloitan aamun laittamalla tulen takkaan ja joinakin aamuina myös leivinuuniin. Sisälämpömittariin ei tarvitse vilkaista, koska lämpötilan on oppinut jo arvioimaan unesta lämpimälle iholle tulevasta viileydestä, kun astuu makuuhuoneesta käytävään.

On meillä patterit, mutta vain makkarin patteri on yöllä päällä ja työhuoneen patterin laitan päälle, kun menen sinne töihin. Eilen työhuoneeni lämpötila oli 17,5 celsiusta aloittaessani töitä ja patteri nosti alta tunnissa lämpötilan yhdeksääntoista. Tavakseni on tullut napsauttaa patteri pois päältä, kun lopetan työnteon. Kukat pärjäävät viileämmässäkin huoneessa yksinään. Ainakin joulukaktus pukkaa jo nuppuja.

Peikonlehti tekee koko ajan suurempia
lehtiä, vaikka työhuoneessa ei ole tasaista lämpöä.

Lämmittämisen opettelu on tullut osaksi arkea. Kun pari kertaa on herännyt kuusitoista asteisessa talossa ja ulkona on lämpötila lähempänä nollaa, pohtii miksi ei voisi pitää pattereita koko ajan päällä. Voisihan niitä pitää, mutta samalla ei opi tuntemaan oman talon käyttäytymistä. Paljon enemmän on oppinut sillä, että lämmittää takassa aamulla pesän tai kaksi ja illalla toisen samanlaisen. Ja villasukkia on mukava neuloa lisää.

Talon lämmön pitäminen siinä yhdeksäntoista ja kahdenkymmenen hujakoilla ei ole tekemisissä ilmastonmuutoksen tai lämmityskustannusten kanssa. Se on sidoksissa omaan oloon. Noilla asteilla meillä pärjää hyvin. Saa jättää villasukat pois, jos haluaa tai pitää ne jalassa, eikä tule hiki. Hankalampaa on yrittää saada lämpö pysymään tuossa välissä useamman päivää putkeen ilman pattereita. Vielä on oppimista.

Uuden villasukat ovat puikoilla tulossa.

Jossain talon lämmittämisen välissä tajusin myös miksi monissa ulkomaisissa tv-sarjoissa ihmiset käyttävät kauniita villapaitoja ja toisinaan myös kynsikkäitä kotonaan. Talot, joissa he asuvat ovat yhtä herkkiä lämmitykselle kuin meidän. Villapaita ei ole päällä sen takia, että siinä näyttäisi hyvältä vaan sen takia, että se oikeasti lämmittää, kun sisällä on kuusitoista tai jopa neljätoista astetta. Olin sivuttanut asian tyysti. Tajusin sen vasta, kun omien villapaitojen käyttö sisällä alkoi lisääntyä.
En ole vielä alkanut neuloa meille kynsikkäitä kotona käytettäväksi. Enkä toivottavasti siihen pisteeseen edes päädy. :D

Rakastan, lämmitysarjesta huolimatta, tätä ihmettelyä ja kotia. Ja laitan jouluvieraille tarvittaessa patterit päälle.

Ehkä käyn hakemassa nyt lisää puita iltaa varten. Siitäkin on tullut yksi uusi arjen asioista.

Neulomisen kaipaus vastaan tilallinen käyttäytymiskoodisto

Vuosi sitten kesällä sain syntymäpäivälahjaksi langat villapaitaan. Valitsin mallin itse, mutta juuri sen mallin lankoja en saanut. Joten piti soveltaa puikkojen, silmukoiden ja kerrosten kanssa. Viime kesänä puikoilla oli kuitenkin muuta; ensin vaalea Haruni-huivi ja sitten vielä toinen vaaleanpunaisena sekä parit lahjaneulomukset.

Tein joululahjaksi villahousut suvun pienimmälle.
Näitä tein esimerkiksi äitini luona, työmatkoilla ja yhdessä kokouksessakin. 

 Lopulta aloitin villapaidan vasta tänä keväänä.  En ole koskaan aiemmin neulonut villapaitaa; saatikka sitten raglan-hihalla. Purkuhommiksihan ensimmäinen yritys meni. Onneksi tein itselleni, niin pystyin sovittamaan usein. Paitaa tehdessä huomasin kuinka paljon yksinkertaisista malleista ja "kevyistä" töistä. Kun paita alkoi edetä, en jaksanut enää kantaa sitä mukana matkoilla ja se jäi kotiin odottamaan. Yleensä minulla on aina jokin keskeneräinen neulomus mukana, joten käsilaukussa kulkikin sitten pari kuukautta virkkaus, josta tuli Rocketille uusi tiskirätti.

Keskeneräinen raglan-hihallinen villapaita kulki työmatkoilla mukana, kunnes se alkoi painaa liikaan.
Pitkillä junamatkoilla ehti hyvin katsoa Areenasta poliisisarjoja ja neuloa uusia kerroksia.

Neulominen sisältää tilallisen kokemuksen. Kaikki paikat eivät ole mukavia neulomiselle. Kotonamme on selkeästi muutama tietty paikka, joissa neulon. Liikennevälineet ovat myös helppoja tiloja neulomiselle. Elokuvateatterin aula tuntui vieraalta samoin kuin kirjasto, kun olin yksin liikenteessä. Kahviloissa neulon yleensä seurassa. Jos olen yksin, kahvin kanssa valitsen mieluummin kirjan. Neulominen sulkee ihmisen samalla tavalla omaan hiljaiseen rauhallisuuden kuplaan kuin kirja. Saat ehkä katseita osaksesi, mutta harvoin ihmiset tulevat kysymään mitä neulon. Poikkeuksena tilanteet, joissa lanka on katsojan silmään mieleinen tai malli on erikoisempi. Kevättalvella tekemäni kettusukat saivat esimerkiksi huomiota junassa. Olen neulonut myös kokouksissa, illanistujaisissa, odottaessani hammaslääkärille pääsyä ja anopin luona. Toisinaan tila on rajoittanut neulomista, mutta yleensä halu edetä on vahvempi kuin paikkaan tai hetkeen liittyvä käyttäytymiskoodisto.

Mallilla on merkitystä miten ihmiset suhtautuvat neulomiseen julkisessa tilassa. 

Villapaidat kuuluvat talveen. Tai sitten näin Suomen kylmään juhannukseen. Tätä paitaa on tehty kotisohvalla, vuoteessa, äidin sohvalla, junassa, kahvilassa ja pelkääjänpaikalla. Seuraavaa neulomus vie toivottavasti uusiin tiloihin ja ehkä taas rikkomaan käyttäytymiskoodistoa.

Villapaidan alkuperäinen malli on River, mutta
sovelsin siihen pitkät hihat. 

Neuleiden ohjeet: 

Haruni-huivi on hauska, mutta vaatii ohjeen seuraamista. Ohje on ilmainen.

Kettu-sukista ensimmäisen pään tein väärin, mutta lopulta pidin siitä enemmän kuin ohjeen mukaan tehdystä. Ohje on ilmainen.

River-villapaidan alkuperäinen lanka on ohuempi ja malli 3/4-osa hihallinen. Ohje on maksullinen. 

Kun Osmo räjähti

Myönnän, minusta ei ole kaktuksia kasvattamaan. Ainakaan, jos tarkastellaan piikikkään ystävämme Osmon kohtaloa kuukausi sitten.

Meillä on useita erilaisia viherkasveja. Kaikki paitsi yksi ovat minun entisestä kodista tänne tuomia, pistokkaista kasvattamia, lähikukkakaupasta hankkiamia tai lahjaksi saamiani. Tämä yksi oli puolisoni varjelema kaktus nimeltä Osmo.

Osmo oli oikein kaunis, pullea kaktus, jossa oli muutaman sentin mittaisia piikkejä riveissä aina tyvästä latvaan. Puolisoni hoiti sitä hellästi, kastellen harvoin ja käännellen sitä valoa kohden, jotta se kasvaisi suoraksi.

Jossain kohtaan yhteiseloamme kaktuksen hoito siirtyi minulle. Osittain ehkä siksi, että huolehdin kaikista muista kasveistammekin. Aluksi Osmo näytti viihtyvän hoidossani. Kastelin sitä harvoin (kerran kuussa) pienellä määrällä vettä. Se innostui kasvamaan. Pyöreä "vartalo" alkoi saada selkeän suipon "pään".

Olohuoneemme on hieman hankala kukkien kasvatuksen kannalta. Meillä ei ole kunnollisia kukkapöytiä. Joskus vuosi sitten siirsin Osmon kirjahyllyn päälle yhdessä kultaköynnöksen kanssa. Paikka on hieman varjoisa, mutta rauhallinen. (Lapset eivät pääse pistämään itseään.) Koska en enää kunnolla nähnyt kukkapurkkiin saattoi Osmo saada hiukan enemmän vettä kuin aiemmin, mutta käsittääkseni se ei kuitenkaan kokenut hukkumiskuolemaa.

Emme tiedä minä päivänä Osmo on päättänyt räjähtää. Tai siis me päättelimme, että se räjäytti itsensä. Löysin noin kuukausi sitten lösähtäneen ja mustuneen Osmo-kaktuksen kirjahyllyn päältä. Nostin kurouttautumalla kukkaruukun alas kirjahyllyn päältä. Silloin emme osanneet vielä epäillä muuta kuin, että se olisi kylmettynyt ja kuollut sen takia. Puolisoani harmitti. Olihan se hänen hellässä hoivassa ollut kasvi, joka oli pitkään ollut hänen ilonaan. Kun kuitenkin viikkoa myöhemmin karu totuus Osmon aiheuttamista tuhoista paljastui, muuttui Osmon muistelu ärtymykseksi.

Olin ottamassa kirjahyllystä erästä kirjaa, kun huomasin kirjahyllyn takaseinässä olevan ruskean vanan. Se kulki pitkin takaseinää kaikkien hyllyjen läpi aina ylhäältä alas. Ihmettelin hetken mistä se johtui ennen kuin tajusin ottaa tuolin ja kiivetä katsomaan kirjahyllyn päälle. Ja sieltä se ongelma palastui. Siinä kohtaan missä Osmon ruukku oli aiemmin ollut oli ruskea lammikko ja seinä oli täynnä ruskeita roiskeita. Roiskeista pystyimme päättelemään, että Osmo oli päättänyt päivänsä räjäyttämällä itsensä. Miten ja miksi se sen teki, olisi vielä mielenkiintoista tietää. Onneksi vahingot jäivät kirjahyllyn takaseinän värivanoihin, eikä tarvitse lähteä seinää maalaamaan tai lattiaa siltä kohdalta uusimaan.

Mitä hyvää tästä seurasi? Olemme harkitsevaisempia kaktusten hankkimisen ja hoidon suhteen jatkossa. Päädyimme myös sisustamaan ns. ruokailutilamme uusiksi, kun siirtelimme kirjahyllyjä siivotaksemme kaktusvahingot. Nyt meillä on luku- ja neulomisnurkkaus. Ehkä Osmon räjähdys olikin hyvä asia, koska saimme ratkaistua pari sisustuksellista ongelmaa tämän tapauksen myötä. Jatkossa muistelemme Osmoa lämmöllä.

Silmukoita koneessa

Sormet kaipaavat puikkoja. Se tunne tulee aina lentokoneessa. On sitten kyse työ- tai lomamatkasta. Ensimmäisenä omaan penkkiin istuttuani kaivan esiin puikot ja annan bambuun kiertyä uusia silmukoita tasaiseen tahtiin. En välitä edes noususta enää. Kunhan sormissa kohtaa puikon joustavuus ja langan hienoinen karheus. Niin alkaa matka. Uusi seikkailu samalla turvallisella rytmillä. Pelottavaa.

Finnair tarjoaa mustikkamehua neulojalle. 

Tänä vuonna on useammat silmukat luotu yläilmoissa ja ensi vuonna niitä luodaan lisää. Vain pimeä taivas ja valomeri maanpinnalta saavat katseen ikkunaan. Niin jajoskus myös pilvimeri ja auringonlasku.

Taivas ja pilvimeri, moninkertaisuus siiven alla.

Lentomatka on muutakin. Se on siirtymä, jossa aika muuttuu olemattomaksi. Sielu käpertyy onnesta ja odotuksesta. Hymynkare leikkii suunpielessä. Lopulta käsi hakeatuu käteen ja läsnä on toive seikkailusta. Päättymättömästä taivaankannesta. 

Uusia alkuja pimeyden keskellä

Tänään on pyhäinpäivä. Omien läheisteni haudat ovat toisella puolella maata, joten kynttilöitä olen sytyttänyt vain kotona. Sen sijaan, että olisin muistellut suuressa surussa mummoja ja pappojani, olen ihmetellyt uutta elämää.

En ole oikeastaan viherpeukalo ja teen oikeastaan lähes kaiken väärin liittyen kasveihin. Jos minulla olisi piha, se varmasti eläisi aivan omaa elämäänsä. Sen takia on ihmeellistä, kuinka näin pimeänä vuodenaikana huonekasvini villiintyvät uuteen elämään.

Saint Paulia on puskenut itsensä multakerroksen alta näkyviin marraskuun lyhyeen auringonpaisteeseen.

Peikonlehden uusin lehti on vasta avautumassa rullalta. Tätä vaihetta on kestänyt noin viikko. 

Onkohan nyt oikea aika lopettaa ravinteiden antaminen? Mullat ainakin vaihdoin ruukkuihin ihan vääränä kuukautena, syyskuussa nimittäin. Ympärillä alkava uusi elämä on ollut myös puikoilla. Taas tänä syksynä on saanut neuloa töppösiä pieniä jalkoja varten. Uskoisin mummojeni vain olevan hyvillään, että ympärilläni on uutta elämää, uusia alkuja.