Rakkautta & Anarkiaa -festivaali kuuluu niihin syksyn tapahtumiin, joihin haluaisin osallistua paremmin joka vuosi. Tänä vuonna ennätin mennä vain neljään elokuvaan. Katalogissa oli useampi elokuva, jotka olisivat kiinnostaneet, esimerkiksi Puolaan sijoittuva "Ida" kuului niihin. Festivaalin valikoima oli niin mielenkiintoinen, että ystäväni jaksoi istua katsomassa yli 20 elokuvaa. Ihailtavaa.
Itse valitsin kolme must see -elokuvaa ja yhden ystävien kanssa katsottavan. Ensimmäisenä kävin katsomassa Studio Ghiblistä tehdyn dokumentin The Kingdom of Dreams and Madness. Ghiblin tuotantoa ja historiaa tuntevalle dokumentti ei mitään kovinkaan suurta ja yllättävää antanut. Se oli kuitenkin hyvin lempeä tapa saatella Miyazaki eläkkeelle. Dokumentin tunnella oli usein hyvin lähellä Ghiblin elokuvien seesteisyyttä. Ehkä katsojana olisin kaivannut enemmän Ghiblin kehityshistoriaa kuin vain kahden suuren ohjaajan viimeisten elokuvien tarkastelua.
Engelin elokuvateatteri, jossa Ghibli-dokkaria näytettiin, on myös oma kokemuksensa. Tunnelmallinen ja pienuudessaan lähes söpö. En ollut aiemmin käynyt katsomassa siellä mitään.
Toisena elokuva kävin katsomassa ranskalaisen Beauty and the Beast -elokuvan, joka oli visuaalisesti kaunis, mutta tarinaltaan yllätyksetön versio Kaunottaresta ja hirviöistä. Katsottava, mutta ei mikään ihmeellinen.
Ehkä kaikista eniten olin odottanut Rurouni Kenshin -elokuvien näkemistä. Vuosi sitten näin trilogian ensimmäisen osan ja nyt istuin katsomassa toisen ja kolmannen peräkkäin. Kenshin kuului minun nuoruuteni sankareihin ja koko animesarjan nähneenä elokuvia ei vain voinut ohittaa. Sato Takeru pääsi lähelle muistikuvaani Kenshinistä, vaikka olisin ehkä kaivannut hämmentyneitä oro-kommentteja enemmän. Hänellä oli sitä muuntautumiskykyä mitä Kenshinin rooli vaatii.
Kokonaisuudessaan molemmat elokuvat toimivat ja noin 50 osaa animesarjasta oli saatu kohtuullisesti typistettyä reiluun neljään tuntiin. Taistelukohtaukset olivat toteutettu sen verran hienosti, ettei tullut toiston kokemusta. Liikkeiden sulavuus ja miekan käsittelyn kauneus sai jälleen arvotamaan japanilaista elokuvaa ja pohtimaan pitäisikö sitä lähteä kendo-kurssille. Vain kahdessa kohtaan tuli epäuskoinen olo suhteessa elokuvien aikakauteen. Molemmat olivat vielä samasta roolihahmosta. Pahiksen Shishion kääret olivat liian paksut suhteessa siihen mitä ne ovat animessa ja mangassa. Näyttivät enemmän pään ympärille kiedotuilta kankaisilta vöiltä koin kääreiltä. Ja hänellä hänellä oli maiharin näköiset kengät, joiden pohjat näyttivät ihan conversen kumipohjilta.
Nauroin toisen elokuvan lopussa, kun Masaharu Fukuyama tuli valkokankaalle. Olin ainoa salissa joka nauroi. Kohtaus oli hyvin eteerinen ja lähes salaperäinen. Mutta se oli Masaharu Fukuyama, joten lähes kikatin. Herra "Galileo" näyttelee Kenshinin mestaria! Niin erilaiset roolit. Olihan hän jo todella loistava Isänsä pojassa, jonka siis kävin kahdesti katsomassa kesällä. Kolmos elokuvassa hän onnistui oikein loistavasti roolissaan. Lähikuvissa hänen taitonsa ilmaista muutosta pelkästään kasvojen ilmeillä tuli esiin hyvinkin dramaattisesti. Elokuvat voisi katsoa uudestaan jo pelkästään hänen onnistuneen näyttelemisen takia. Mielenkiinnolla odotan mitä hän tekee seuraavaksi.
Merkitsin katalogista muita elokuvia joita haluaisin nähdä. Toivottavasti edes osa tulisi katsottavaksi talven aikana. Ja ehkä ensi syksynä voisi yrittää saada omalle listallekin vähän enemmän elokuvia.
Nyt kuppi teetä ja Masaharu Fukuyaman Milk tea.
