24. kesäkuuta 2011

Vapaa kulkemaan

Liikkuminen on itsestäänselvyys. Tai näin ainakin monet minusta tuntuvat kokevan. Saamme itse valita minne kuljemme, matkustamme, muutamme... Voimme itse päättää miten liikumme ja mitä siitä haluamme maksaa. Voimme 'pientä' paperisotaa käytyämme sulkea kotiovemme ja muuttaa toiselle puolelle maapalloa. Voimme tuosta vain pakata laukkumme ja vaihtaa toiselle puolelle maata töihin. Ja jos siltä tuntuu voimme kaivaa rullaluistimet naftaliinista ja lähteä kohti naapurikaupungin musiikkijuhlia.

Laiton siirtolaisuus, valtion määrittelemä työpaikka, maan sisäiset levottomuudet.... kaikki nämä ovat kaukaisia asioita, jotka eivät kosketa meitä. Eivät kosketa meitä suoraan, mutta uutisten, ystävän ystävän ystävän kautta ja pelkopuheissa ne koskettavat meitä kaikkia lähes päivittäin. Luin aamulla Vargasin esseetä laittomasta siirtolaisuudesta. Yhdysvaltojen ongelma laittomien siirtolaisten kanssa on minulle lähes tuntematon asia. Tiedän kyllä, että maassa on paljon laittomia siirtolaisia, joista suurin osa on tullut Meksikon rajan yli. Vargasin essee sai pohtimaan muutamia asioita. Mitä on elää koko elämänsä pelossa, joka rajoittaa sinua toteuttamasta itseäsi? Miksi edelleen uskotaan, että jos menestyt sinua ei koske samat lait ja säädökset kuin muita? Miksi on eri lakeja eri ihmisille?

Vargasin tarina oli liikuttava. Ja se oli varmasti monen laittoman siirtolaisen tarina. Se osaltaan osoitti taas kuinka hyvässä asemassa itse on, kun voi vapaasti lähteä ja kulkea. Toisaalta se sai miettimään tätä yhteiskuntaa, jossa me elämme.

Ympärillämme oleva yhteiskunta vanhenee koko ajan. Syntyvien määrä on suhteessa aivan liian pieni vanhenevaan väestöön. Yhteiskuntamme tarvitsee lisää veronmaksajia ja työtätekeviä. Laiton siirtolaisuus ei näy otsikoissa Suomen ongelmana, mutta siirtolaisten, maahanmuuttajien tarve alkaa näkyä. Jo nyt Suomessa on rakentumassa yhteiskuntaa heikentävää asenneongelmaa maahanmuuttoa kohtaan. En missään tapauksessa sano, että se, maahanmuutto, on ongelmaton asia, mutta se on asia, jota pitäisi lähestyä avoimemmin. Me tarvitsemme tähän maahan lisää työntekijöitä, jokaiselle alalle. Haluammeko me ihmisiä, jotka pelkäävät täällä? Vai haluammeko me ihmisiä, jotka haluavat sitoutua tähän yhteiskuntaan yhtä vahvasti kuin me, jotka jo täällä elämme?

Ymmärrän ihmisten negatiivisen suhtautumisen maahanmuuttoa kohtaan. Mutta minun on vaikea ymmärtää sen ympärille kietoutuvaa rasismia. Ymmärrän huutavan tarpeen säilyttää niitä rippeitä jota "suomalaisuudesta" on jäljellä tässä modernissa länsimaistuneessa yhteiskunnassa. Itsekin haluan säilyttää karjalanpaistin juuri oikeanlaisena (ilman porkkanoita), mutta samalla näen sen rikkauden jota ihmiset tuovat kulttuuriimme sekoittamalla siihen omista kulttuureistaan elementtejä.

Ehkä olen liian 'kaupunkilainen'. Ehkä olen liian vargasmainen eli muutan itseäni sen tarpeen mukaan mikä vie minua eteenpäin tässä maailmassa. Ehkä minä pelkään enemmän tämän yhteiskunnan katoamisen puolesta, jotta voisin antaa sen koteloitua, homogenisoitua. Ehkä minä haluan nähdä maan, joka haluaa säilyä rohkeasti muuttumalla ja kehittymällä.

Mutta mitä me voimme tehdä? Muutoksen on lähdettävä ihmisistä sisältä. Hyväksymistä ei voi pakottaa toiseen ihmiseen. Miten saamme ihmiset hyväksymään muut ihmiset? Me kun emme elä tällä pallolla yksin.

Me voimme vielä vapaasti kulkea. Miksi emme anna sitä mahdollisuutta myös muille?

 Vargasin essee (in english)
Hesarin juttu Vargasin esseestä.

20. kesäkuuta 2011

Ensimmäisiä kertoja

Joitain asioita on pohdittava pitkään, vaikka normaalisti toimisi nopealla temmolla. Nopeat päätökset, kuuden asian tekeminen samaan aikaan, muiden juoksuttaminen omaan kävelytahtiin vaativat tasapainokseen hidasta pohdintaa, tarkkailua, teen hauduttamista ja samoilua talojen välissä.

Ensimmäiset kerrat elämässä ovat tärkeitä. Osa niistä tapahtuvat huomaamatta, jättämättä muistijälkeä. Jotkut taas ovat pitkän välttelyn, mutta samanaikaisen odotuksen tulosta. Kaksi tällaista välttelyn ja odotuksen tulosta  saivat ensimmäisen kertansa viimeisen vuorokauden sisällä.

Ensimmäinen välttely liittyy lentämiseen. Purjelentokoneet ovat kauniita. Valkoisia, sulavalinjaisia, kevyitä, mutta samalla hyvin voimakkaita ja eläviä. Purjelentämistä olen seurannut koko elämäni vierestä. Juossut siiven kärjessä hinauksessa, kantanut kuivuneen joen pohjalla painavaa siipeä, istunut kentän reunassa odottamassa tuntikausia... Lentämään en ole kuitenkaan koskaan lähtenyt. Pelkoa? No ehkä jossain vaiheessa korkeanpaikankammon piikkiin lentämättömyyteni laitoin. Ennemmin ehkä ärsyyntymistä ja haluttomuutta. Ensimmäistä kertaa ei kuitenkaan voi ikuisesti vältellä. Ja muutaman vuoden ajan olen jo halunnutkin lähteä kokeilemaan.

Pienessä kapiinissa istuminen ja alla olevan ilman muuttuminen metreistä sadoiksi tuntui yllättävän rauhalliselta. Katse hakeutui enemmän alas kuin ylös. Pilvet eivät kiinnostaneet yhtä lailla kuin alla aukeavat suot, metsät ja järvet. Olisin halunnut nähdä kaupungin, mutta aika ei riittänyt niin kauaksi lentämiseen. Nostossa pyyöriminen, korkeuden pudottaminen ja hiljaisuudessa liukuminen...  Kokemus oli ehdottomasti odottamisen arvoinen. En tiedä olisinko nauttinut siitä samalla lailla viisitoistakesäisenä, jolloin ensimmäistä kertaa olisin voinut päästä kyytiin. Minulle jäi hyvä olo, mutta ei ensimmäinen kerta saa minua vielä lähtemään lentäjäksi.

Toinen ensimmäinen kerta on tämä. Blogin kirjoittaminen tuntuu olevan melkein liikaakin tätä päivää. Julkisen blogin kirjoittaminen varsinkin. Olen jo pitkään ajatellut aloittaa uuden, julkisemman blogin kirjoittamisen, mutta se ei ole alkanut elää kunnolla minussa. Vasta viime viikkoina on yhä enemmän noussut esiin aiheita ja ajatuksia, joista haluaisin kirjoittaa. Olen löytänyt teemoja, joita haluaisin nostaa esiin, mutta saa nähdä tulevatko ne muokkaamaan blogini tyyliä vai ei. Toisaalta tämän kirjoittaminen saattaa olla suurinta välttelyä pitkään aikaan.

Kirjoittaminen itselle ei ole vaikeaa. Kirjoittaminen toisille vaatii jo enemmän. Kirjoittaminen asiasta on jo asia erikseen.
Toisaalta "Ilman aloitusta ei ole lopettamisen mahdollisuutta." (MH)