Kiitos....

Tämä on viimeinen postaus talonvahtiviikolta. Tämä on myös kiitoskirje. Tätä viikkoa ei olisi ollut ilman aivan ihanaa emäntää ja isäntää sekä heidän uskomatonta taloaan.

Viime vuosina elämässäni on tapahtunut paljon muutoksia. Olen saanut paljon uusia, ihania ystävyyssuhteita ja osa vanhoista ystävyyssuhteista ovat löytäneet aivan uuden rytmin. Yhden uuden ystävyyden saattelemana olen viettänyt kuluneen viikon ihanassa vanhassa talossa keskellä Riihimäkeä. Kulttuurihistorioitsijana lumouduin talosta ja sen emännän pienistä yksityiskohtaisista ajatuksista mistä koti voi muodostua. Paikallisen ja perheen historian helposta rinnakkaiselosta.

Missä sitten oikeasti olin? Minä sain viettää viikkoni 49 Shades of White -blogin valkoisessa keltaisessa talossa. Harvoin elämässä tulee tälläisiä tilanteita.

Mietin koko viikon mitä voisin antaa.
Pohdin mansikkapiirakan leipomista, mutta kun en ollut aivan varma talon
pienen herran allergioista päätin jättää leipomisen sikseen.
 Sen sijaan virkkasin taloon sopivan tiskirätin.
Se on valkoinen, niin kuin moni muu asia talossa.
Toivottavasti sille on käyttöä, jos ei muuten niin
kahvikoneen maidonvaahdottimen putsauksessa. :) 

Miten elää toisen ihmisen kodissa? Millaista on elää talossa, jonka on suurella rakkaudella ja vielä suuremmalla päättäväisyydellä luotu omaksi? Se on aluksi varomista. Se on pohdintaa voinko, mitäs jos, entäs... Se on varmistamista. Kunnes jossain kohtaa portaita juoksee alas ajattelematta, tiputtaako vauhdissa vahingossa yhden kehystetyistä kuvista. Se on parempien Arabian kuppien käyttöä, koska ne vain sopivat iltapäiväkahville. Se on saunomista puolenyön aikaan ja hiljaisia hetkiä parvekkeella. Se on ruusujen leikkaamista puutarhasta.

Se on myös valkoisen lattian imuroinnin jälkeisiä "aiheutinko minä tuon punaisen naarmun?" -pelkotiloja. Se on moneksi tunniksi hävinneestä kissasta huolestumista. Se on outojen pakettiautojen kyttäämistä varkaiden pelossa.

Kaiken kaikkiaan pikkukaupungeissa on paratiisejä. Niihin kannattaa rohkeasti lähteä. Ne ovat joidenkin koteja, mutta myös samalla muille mahdollisuus nähdä itseensä, pysähtyä ja nauttia. Ne ovat hetkiä, joissa saa haaveilla muustakin elämästä.

Kiitos ihana Salla. Kuten jo aiemmin kirjeessä kirjoitin, tarvitsin tätä enemmän kuin osasin olettaa. Ehkä minusta jälleen tulee pikkukaupunkilainen.

Sinun....

Minä kesäparaatiisin portailla hieman totisena. (Kuva: J. Hatara)

Kaupunki kasvaa

Itsensä tuntee kovin pieneksi maailman muutosten keskellä. Tapahtumat, joihin emme voi itse vaikuttaa, mutta jotka vaikuttavat omaan elämäämme oman elinpiirimme ulkopuolelta, ovat jokaisen kohdalla varmasti usein hyvin erilaisia mittasuhteiltaan ja vaikutukseltaan. Viime viikon tapahtumat hetkähdyttävät varmasti kaikkia, mutta kuinka moneen se jättää jälkensä, kun tapahtumat ovat kaukana omasta kotipihasta, kaupungista, ystäväpiiristä.... Me suremme kaikki omalla tavallamme niitä kymmeniä ja taas kymmeniä nuoria, jotka kuolivat aivan ilman järjellistä syytä. Toisille on tarpeen näyttää se kaikille, he jopa ehkä vellovat asiassa. Toiset pitävät hiljaisen hetken ja jatkavat eteenpäin. Jokaisella on oma tapansa. Jokaisella on surunsa, pelkonsa, ilonsa, helpotuksen tunteensa... Niin saa sitä olla helpottunut. Helpottunut siitä, etten se ollut minä tai minun lapseni, joka ampujan eteen joutui. Se helpotus ei yhtään vähennä sitä osanottoa, arvostusta, jota vainia, heidän perheitään, ystäviään, koko yhteiskuntaa kohtaan tunnemme. Se helpotus pitäisi kuitenkin osata muuttaa toiminnaksi. Se pitäisi osata jakaa ymmärrykseksi maailman moninaisuutta kohtaan. Se pitäisi osata muuttaa mahdollisuudeksi puhua ongelmista, hakea apua, auttaa toisia, kuunnella, olla läsnä. Sen helpotuksen pitäisi olla keino ehkäistä kaikenlaista pahaa, jota ympärillä tapahtuu.

Kaupunki kasvaa ympärilläni. Uusia ihmisiä muuttaa naapuriin. Uusia taloja rakennetaan takapihoille. Olen viime päivinä nauttinut siitä muutoksesta, jota tässä kaupungissa on ollut viime aikoina menossa. Rakastan toria ja tuoreutta. On ihana, että meillä on mahdollisuus saada läheltä, eikä välttämättä tarvitse mennä kauas. Yksinkertaisuus on mahdollista. Nämä kaikki kolme elementtiä yhdistyi tämän päivän kauppareissulla, kun kävin ihmettelemässä uuden lähiruokakaupan tarjontaa. Vaikka kauppa ei notkunutkaan suurten supermarkettien tyyliin tuhansista ja tuhansista vaihtoehdoista, oli kuin pieneen paratiisiin olisi saapunut. Lähiruokaa, luomua, tuoretta, yksinkertaista... Edessä avautui mahdollisuus tehdä itselle hyvää, lähiseudulle hyvää ja ehkä vielä laajemminkin.

Kaupunki kasvaa myös verkossa. Olen huomannut olevani todella hidas ottamaan käyttöön sosiaalisen median uusimpia ilmiöitä. Keväällä tutustuin Pinterestiin, mutta en jäänyt siihen vielä koukkuun, minkä syynä on varmaan se, että en itse ole kovinkaan aktiivinen kuvaaja, kuten tämän blogin lukijat ovat varmasti huomanneet. (Lupaan seuraavaan päivitykseen kuvia.) Hitaasti olen myös lähtenyt Google+:saan mukaan. Vanhana irkkaajana FB tuntui ensin vieraalta. Nyt ties kuinka monennen päivityksen jälkeen se tuntuu jo tylsältä. Google+:saan tarttuminen oli oikeastaan uuden etsimistä. Saapa nähdä tarjoaako se jotain uutta ja luovaa, jotta siihen jäisi koukkuun. Sitähän sosiaalinen media on, koukkuun jäämistä.