Omakotitalon tuomat "harrastukset"

On asioita, joista ei kuvittele innostuvansa. On asioita, joita ei ikinä usko tekevänsä. Ja sitten on niitä asioita, joita on odottanut ja toivonut joskus pääsevänsä tekemään. Muutto omakotitaloon toi kaikkia näitä mukanaan. Aiemmin kirjoitin jo talon lämmittämisestä, joka edelleen on ihana ja innostava asia. Voisi kai sitäkin pitää "harrastuksena", vaikka onkin arjen kannalta välttämätön ja tärkeä asia. Pari kertaa ollaan tultu reissusta kotiin niin, että ulkona pakkanen paukkuu ja sisällä on vain 14 astetta lämmintä. Silti on ollut mukava hakea puita ja sytyttää takat ja aloittaa taas prosessi "alusta".

Piha ensilumen aikaan. 

 Yksi asia, josta en kuvitellut innostuvani on lumenluonti. Varsinkin tammikuussa oli mukava lähteä ulos tekemään polkuja, kulkureittejä ja aukeita alueita lumeen. Lumi oli kevyttä kuin puuteri ja helposti siirreltävää. Sunnuntaina ja tänään on kolan työntäminen ollut raskaampaa, kun lumi on vesisateiden myötä muuttunut tahmeaksi ja painavaksi. Silti molempina päivinä on ollut mukava saada pihaan kulkuväylät polviin upottavien hankien sijaan. Ennen talvea 2017 en ollut koskaan oikeastaan tehnyt lumitöitä. Ei kerrostalossa asuessa tarvinnut. Ja vasta nyt talon myötä olen oikeasti tehnyt lumitöitä. Voihan olla, että tämä talvi vie vielä innostukseni lumenluonnista, mutta ainakin tällä hetkellä se tuntuu yhdeltä parhaimmalta tavalla viettää omaa aikaa. Korvissa kuunnelma, käsissä lumikola ja edessä iso piha hankineen.

Piha, kun lumitöitä on tehty kuukauden verran.
Ei sitä koko nurmikenttää tarvitse kolata. Onneksi.

Yhtenä talon myötä tulleena harrastuksena on kukkien ja kasvien kasvatus. Vaikka hanki onkin maassa, on mukava jo aloitella kevään puutarhan laittoa. Olen pohtinut mitä puita istutetaan, mitä kukkia ja marjapensaita voisi tuoda pihaan lisää, rakennetaanko kasvihuone pihalle ja mitä tehdään nykyiselle pienelle kasvimaalle. Käly toivoi, että kasvatamme parsaa. En ollut edes ajatellut sitä, mutta olisi kyllä mielenkiintoista kokeilla sitä. No saapa nähdä mitä innostukselle ja suunnitelmille käy, kun lumi on sulanut ja olisi oikeasti aika iskeä sormet multaan. Sisäkasvienkin hoitajana olen aika unohteleva ja huolimaton.

Posliinikukka odottaa, että istuttaisin sen ruukkuun.
Sisäkukkia on tullut aiemminkin pistokkaista kasvatettua, mutta ulkokasveille en ole sitä koskaan tehnyt.
Nyt pitäisi käydä ostamassa siemenet, jotta ne ehtisivät itää ja kasvaa hyvin ennen istutusvaihetta keväällä. 

Remontointi ja sisustaminen ovat myös talon mukanaan tuomia harrastuksia, vaikka jälkimmäinen on ollut jo pitkään "harrastuksenani". Olen oikeastaan koko aikuisikäni asunut vuokra-asunnoissa, joissa ei ole vain tehnyt mieli tehdä remonttia. Osassa on ollut jo omaan makuuni sopivat ratkaisut ja osassa remontointi oisi vaatinut poismuuttaessa alkuperäiseen palauttamista, joten maalisutiin tarttuminen ei ole ollut vaihtoehto.

Tietenkin muutto omaan taloon tuo mukanaan sisustamista ja remontointia. Pintoja haluaa muuttaa oman maun mukaiseksi ja pientä korjaustarvetta edellisten asukkaiden jäljiltä on lähes aina. Minulle remontointi on uusi juttu, enkä voi sanoa, että olisin siihen hurahtanut. "Vähitellen, vähitellen" on ollut mottoni. Mielestäni pitää asua uudessa kodissa, jotta oikeasti varmistuu siitä mitä sinne haluaa ja mikä sinne sopii. Avaimet saatuamme teimme kuitenkin alakerran lattiarempan, koska huonekalujen sisäänkantamisen jälkeen se olisi ollut työläs juttu. Lattian väristä päättäminen oli yllättävän vaikeaa, mutta lopputuloksesta olen tyytyväinen. Hiottu, lipeöity ja vaaleaksi öljytty mäntylattia on valoisa verrattuna alkuperäiseen tummaan. 

Olin päättänyt, että tapetoimme kaksi seinää alakerrasta. Oikean tapetin valitsemisessa meni kuitenkin useampi kuukausi ja lopulta vasta viikkoa ennen joulua revimme vanhat tapetit ja liisteröimme uudet seinille. Vaikka tapetointi ei olekaan vaikea tai isotöinen pintaremonttihomma, oikean tapetin valitseminen kesti pitkään. En halunnut valita sellaista tapettia, joka vaihdettaisiin jo muutaman vuoden sisällä. Lapsuuden kodissani mentiin samoilla väreillä melkein 15 vuotta ja tämä sisustusajattelu on tainnut jäädä minuunkin. No ehkä nyt valitsemani tapetit tulevat vaihtumaan vähän nopeammalla aikataululla, mutta ei todennäköisesti kuitenkaan viiden vuoden sisään.

Vanha tapetti juuri ennen pois repimistä. Moni ystäväni ihmetteli miksi näin kauniin tapetin haluan pois.
Itse en vain kokenut sitä omakseni ja sellaiseksi mitä haluaisin katsella. 

Tapettien repiminen oli kyllä hauskaa. :D

Tilalle tuli vaalenpunainen Emma von Brömssenin tapetti, jossa on Japaninvaahteran lehtiä.
Pienempi kuvio ja miun viime vuosina kodin sisustukseen tuoma vaaleanpunainen
olivat pitkän valinnan jälkeen ne mihin päädyin. 
En uskaltanut valita William Morrisin runsaita kukkia. Ehkä ensi kerralla.

Koska tapetoiduilla huoneilla on eri käyttötarkoitukset (ensimmäinen on seurustelu- ja toinen makuuhuone), halusin niihin erilaiset tapetit. Olin aiemmin syksyllä ostanut Emma von Brömssenin verhot ja lopulta innostuinkin juuri hänen tapeteistaan. Hänen muotokielensä ja kuviointien selkeys sai valitsemaan Japaninvaahteratapetin ja harmaansinertävän pilkullisen taperin. Kotona tehdyt pienet remontointihommat eivät ole saaneet minussa syttymään mitään remontointipaloa tai sisäistä pientä timpuria esiin. Sen sijaan suhtaudun remontteihin "tehdään, koska tämä on tehtävä" -asenteella.

Sisustamisen kanssa on eri tilanne. Kaikenlaisia sisustusratkaisuja on tullut mietittyä ja kehiteltyä. Osa niistä on jo toteutunut ja osa niistä odottaa oikeaa löytöä. Sen voin myöntää harrastuksekseni edelleen.

Talon myötä "harrastukset" varmasti alkavat vielä näistä lisääntyä. Melkein jännityksellä odotan niitä.

Aamiaispöydässä pohdintoja uudesta arjesta

Istun pitkästä aikaa yksin aamiaispöydässä. Takassa rätisee tuli ja lämpömittariin vaihtui juuri lukemaksi 19 celsiusta. Pohdin laittaisinko vielä toisen pesällisen puita takkaan vai sulkisinko pellit ja antaisin takan luovuttaa lämpöään.

Muutto vaikutti monelta tavalla omaan arkeen. En kerrostalossa asuessa tainnut katsoa patterien termostaatteja kuin sinä aamuna syksyllä, kun ensimmäistä kertaa asunto tuntui viileältä kesän aurinkoisten päivien jälkeen. Nyt aloitan aamun laittamalla tulen takkaan ja joinakin aamuina myös leivinuuniin. Sisälämpömittariin ei tarvitse vilkaista, koska lämpötilan on oppinut jo arvioimaan unesta lämpimälle iholle tulevasta viileydestä, kun astuu makuuhuoneesta käytävään.

On meillä patterit, mutta vain makkarin patteri on yöllä päällä ja työhuoneen patterin laitan päälle, kun menen sinne töihin. Eilen työhuoneeni lämpötila oli 17,5 celsiusta aloittaessani töitä ja patteri nosti alta tunnissa lämpötilan yhdeksääntoista. Tavakseni on tullut napsauttaa patteri pois päältä, kun lopetan työnteon. Kukat pärjäävät viileämmässäkin huoneessa yksinään. Ainakin joulukaktus pukkaa jo nuppuja.

Peikonlehti tekee koko ajan suurempia
lehtiä, vaikka työhuoneessa ei ole tasaista lämpöä.

Lämmittämisen opettelu on tullut osaksi arkea. Kun pari kertaa on herännyt kuusitoista asteisessa talossa ja ulkona on lämpötila lähempänä nollaa, pohtii miksi ei voisi pitää pattereita koko ajan päällä. Voisihan niitä pitää, mutta samalla ei opi tuntemaan oman talon käyttäytymistä. Paljon enemmän on oppinut sillä, että lämmittää takassa aamulla pesän tai kaksi ja illalla toisen samanlaisen. Ja villasukkia on mukava neuloa lisää.

Talon lämmön pitäminen siinä yhdeksäntoista ja kahdenkymmenen hujakoilla ei ole tekemisissä ilmastonmuutoksen tai lämmityskustannusten kanssa. Se on sidoksissa omaan oloon. Noilla asteilla meillä pärjää hyvin. Saa jättää villasukat pois, jos haluaa tai pitää ne jalassa, eikä tule hiki. Hankalampaa on yrittää saada lämpö pysymään tuossa välissä useamman päivää putkeen ilman pattereita. Vielä on oppimista.

Uuden villasukat ovat puikoilla tulossa.

Jossain talon lämmittämisen välissä tajusin myös miksi monissa ulkomaisissa tv-sarjoissa ihmiset käyttävät kauniita villapaitoja ja toisinaan myös kynsikkäitä kotonaan. Talot, joissa he asuvat ovat yhtä herkkiä lämmitykselle kuin meidän. Villapaita ei ole päällä sen takia, että siinä näyttäisi hyvältä vaan sen takia, että se oikeasti lämmittää, kun sisällä on kuusitoista tai jopa neljätoista astetta. Olin sivuttanut asian tyysti. Tajusin sen vasta, kun omien villapaitojen käyttö sisällä alkoi lisääntyä.
En ole vielä alkanut neuloa meille kynsikkäitä kotona käytettäväksi. Enkä toivottavasti siihen pisteeseen edes päädy. :D

Rakastan, lämmitysarjesta huolimatta, tätä ihmettelyä ja kotia. Ja laitan jouluvieraille tarvittaessa patterit päälle.

Ehkä käyn hakemassa nyt lisää puita iltaa varten. Siitäkin on tullut yksi uusi arjen asioista.

Kun Osmo räjähti

Myönnän, minusta ei ole kaktuksia kasvattamaan. Ainakaan, jos tarkastellaan piikikkään ystävämme Osmon kohtaloa kuukausi sitten.

Meillä on useita erilaisia viherkasveja. Kaikki paitsi yksi ovat minun entisestä kodista tänne tuomia, pistokkaista kasvattamia, lähikukkakaupasta hankkiamia tai lahjaksi saamiani. Tämä yksi oli puolisoni varjelema kaktus nimeltä Osmo.

Osmo oli oikein kaunis, pullea kaktus, jossa oli muutaman sentin mittaisia piikkejä riveissä aina tyvästä latvaan. Puolisoni hoiti sitä hellästi, kastellen harvoin ja käännellen sitä valoa kohden, jotta se kasvaisi suoraksi.

Jossain kohtaan yhteiseloamme kaktuksen hoito siirtyi minulle. Osittain ehkä siksi, että huolehdin kaikista muista kasveistammekin. Aluksi Osmo näytti viihtyvän hoidossani. Kastelin sitä harvoin (kerran kuussa) pienellä määrällä vettä. Se innostui kasvamaan. Pyöreä "vartalo" alkoi saada selkeän suipon "pään".

Olohuoneemme on hieman hankala kukkien kasvatuksen kannalta. Meillä ei ole kunnollisia kukkapöytiä. Joskus vuosi sitten siirsin Osmon kirjahyllyn päälle yhdessä kultaköynnöksen kanssa. Paikka on hieman varjoisa, mutta rauhallinen. (Lapset eivät pääse pistämään itseään.) Koska en enää kunnolla nähnyt kukkapurkkiin saattoi Osmo saada hiukan enemmän vettä kuin aiemmin, mutta käsittääkseni se ei kuitenkaan kokenut hukkumiskuolemaa.

Emme tiedä minä päivänä Osmo on päättänyt räjähtää. Tai siis me päättelimme, että se räjäytti itsensä. Löysin noin kuukausi sitten lösähtäneen ja mustuneen Osmo-kaktuksen kirjahyllyn päältä. Nostin kurouttautumalla kukkaruukun alas kirjahyllyn päältä. Silloin emme osanneet vielä epäillä muuta kuin, että se olisi kylmettynyt ja kuollut sen takia. Puolisoani harmitti. Olihan se hänen hellässä hoivassa ollut kasvi, joka oli pitkään ollut hänen ilonaan. Kun kuitenkin viikkoa myöhemmin karu totuus Osmon aiheuttamista tuhoista paljastui, muuttui Osmon muistelu ärtymykseksi.

Olin ottamassa kirjahyllystä erästä kirjaa, kun huomasin kirjahyllyn takaseinässä olevan ruskean vanan. Se kulki pitkin takaseinää kaikkien hyllyjen läpi aina ylhäältä alas. Ihmettelin hetken mistä se johtui ennen kuin tajusin ottaa tuolin ja kiivetä katsomaan kirjahyllyn päälle. Ja sieltä se ongelma palastui. Siinä kohtaan missä Osmon ruukku oli aiemmin ollut oli ruskea lammikko ja seinä oli täynnä ruskeita roiskeita. Roiskeista pystyimme päättelemään, että Osmo oli päättänyt päivänsä räjäyttämällä itsensä. Miten ja miksi se sen teki, olisi vielä mielenkiintoista tietää. Onneksi vahingot jäivät kirjahyllyn takaseinän värivanoihin, eikä tarvitse lähteä seinää maalaamaan tai lattiaa siltä kohdalta uusimaan.

Mitä hyvää tästä seurasi? Olemme harkitsevaisempia kaktusten hankkimisen ja hoidon suhteen jatkossa. Päädyimme myös sisustamaan ns. ruokailutilamme uusiksi, kun siirtelimme kirjahyllyjä siivotaksemme kaktusvahingot. Nyt meillä on luku- ja neulomisnurkkaus. Ehkä Osmon räjähdys olikin hyvä asia, koska saimme ratkaistua pari sisustuksellista ongelmaa tämän tapauksen myötä. Jatkossa muistelemme Osmoa lämmöllä.

Mitäänsanomaton

Kaivoin kaapista esiin mekon, jota en ollut koskaan käyttänyt. Se on ollut siellä jo useamman vuoden odottamassa. Eilen sen sitten valitsin. Se suhjahti päälle. Vetoketju toimi kuin unelma. Helma aaltoili pyörähdyksen saattelemana.

Joimme sohvalla kahvit. Tänä viikonloppuna on kulunut tasan vuosi siitä, kun muutimme. Se vuosi ei ole ollut mitäänsanomaton. Se on ollut täynnä sanoja. Nauravia, helkkyviä, ihmetteleviä, epäileviä, totisia, kysyviä, pohtivia, muistelevia... Välillä surusta itkuisia ja ärtymyksestä kireitä, mutta ei koskaan loputtomatonta vaikenemista edeltäviä. Hiljaisuuden jälkeen on löytynyt sanat.

Tämä vuosi ei ole ollut mitäänsanomaton. Se on ollut yhteisen suunnan rakentamista, yhteisen arjen taiteilua, se on ollut rikasta ja lempeää. Se on ollut helppoa. Kaksi aikuista ja ymmärrys. Tanssiaskelia, juoksuaskelia ja paljon portaita.

Joku muu on käyttänyt mekkoani jo aiemmin. Vaalea villakangas on jostain 1960-luvun vuosilta. Jonkun toisen päälle se on sujahtanut aiemmin ja helma on kääntyessä heilahtanut. Joku uskoi sen elämään ja vei sen eteenpäin.

Ei elämä ole mitääsanomaton. Se on asioista, joiden toteutumiseen uskoo.

Kuten olohuoneessa pyörivän vinyylin karhean todellisen soundin lempeys.

Kun omena putosi päähän

Myönnän. Olin tänään ensimmäistä kertaa yli kahteenkymmeneen vuoteen poimimassa omenia. Oli hauska kiivetä tikkaille noukkimaan hedelmiä mahdollisimman korkealta. Olisin halunnut kiivetä puuhun, mutta Sakari kielsi. Oli kuulemma liian vanha puu, oksat olisivat voineet katketa.

Saimme kerättyä seitsemän paperikassillista omenia kahdesta puusta. Aivan mieletön määrä jäi vielä jäljelle puihin ja maastakin löytyi jo kymmeniä hedelmiä. Äsken saimme ensimmäisestä pussillisesta tehtyä hilloksi. 10 litrasta omenalohkoja tuli noin 5,5 litraa hilloa. Olimme laiskoja emmekä kuorineet omenia. Saadaan vielä muutama ilta urakoida omenakassien kanssa, ennen kuin kaikki on säilötty. 

Välillä oli tikkailla kurottauduttava aika korkealla saadakseen kypsiä omenia. 

Poiminnan jälkeen Sakari sahasi polttopuita. (Yritti se saada miutkin moottorisalla huristelemaan, mutta en kokenut sitä ollenkaan omaksi jutukseni.) Minä kuljeskelin pihalla ja yllättäin muistin erään keskustelun lähes kuuden vuoden takaa. Olin työnohjauksessa silloin esimiesasemani takia. Jostain kumman syystä sillä kertaa työnohjauksessa hyvin painokkaasti sanoin siitä, ettei minusta koskaan tule ihmistä, jolla on omakotitalo. Työnohjaajaani nauratti. Se hetki kaivautui jostain mielensyövereistä esiin nyt, kun anoppilan pihalla kuljin syysauringon valossa ja nautin tehdystä työstä.

En ole muuttamassa omakotitaloon. Ainakaan vielä. Mutta ne kerrostalotytön ajatukset, jotka silloin minulla olivat, alkavat vähitellen väistyä. Ehkä taustalla on Sakarin puhe omakotitalosta tai sitten minun oma haluni saada lisää tilaa ympärilleni. Ihan kuin nykyinen neliömäärä ei riittäisi. Tai sitten kyse oli vain täydellisestä rentoutumisen hetkestä ja onnesta, jossa aivan kaikki tuntuu mahdolliselta. Jopa oma kasvu joksikin muuksi, kuin mitä on aiemmin kuvitellut. Tänään oli aika täydellinen syyspäivä. Kirpeän lämmin ilma, omenoiden tuoksu ja leppoisa tuulenvire. 

Palaten vielä tämän blogipostauksen nimeen.... Minulla putosi useampikin omena päähän, kun ravistelimme omenia oksista. Se ei ollut ollenkaan kiva tunne. 

Haaveiden toteutumista

Elämänkulun voi määritellä monin eri tavoin. Se voi olla päämääriin tähtäämistä ja kaikkensa niiden eteentekemistä. Se voi olla sattuman viemää tai omilla käsillä tehtyä. Minulle elämän kulku on vahvasti haaveisiin ja unelmiin rakentuvaa. Olen haaveilija ja unelmoija, joka uskoo niiden toteutuvan joskus tulevaisuudessa. Kaikkea ei pidä saada nyt, vaan sitten, kun niihin on valmis.

Useimmat asiat, joita teen ovat haaveen synnyttämää. Osa on hyvin arkisia haaveita, kuten päiväkahvi museokierrokseen jälkeen hyvän ystävän kanssa. Osa on haaveita, joiden toteutuminen on paljon enemmästä kiinni kuin vain minusta itsestäni. Kauneinta on yhteisen haaveen toteutuminen. Sellainen oli esimerkiksi viime vuotinen pääsiäismatka Lontooseen Marita-serkun kanssa. 

Kuukauden sisällä on toteutunut sellaisia haaveita, joita en olisi uskonut vielä pitkään aikaan tapahtuvan. Meidän koti ja sinne kerätyt asiat ovat täyttäneet kymmeniä pieniä haaveita. Meidän molempien. Ja vielä niitä tulee täyttymään, kun vähitellen saadaan kaikki paikalleen ja sisään taloon.

Rakastan 1950- ja 1960-luvun huonekaluja ja taloja. Leveät ikkunalaudat, sirot jalat, lasin käyttö, selkeät linjat, maalin ja puun suhde, valon ja varjon leikki... Olen asunut 1950-luvun asunnoissa. Yhdistänyt vuosien varrella perinnöksi saamaani 1950-luvun ruokapöytään ja tuoleihin muita huonekaluja, purkkeja ja astioita. Vaatteissanikin on lähes aina vivahdus noista vuosikymmenistä. 

Kun elää yhdessä toisen ihmisen kanssa ja pohtii yhteenmuuttamista, joituu useimmiten miettimään mitkä omista haaveista voivat toteutua yhteisessä kodissa. Ja mitähän haaveita toinen tuo yhteiseen kotiin. Meillä onneksi 1950-luvun tyyli hiveli molempien silmiä ja makua. Ensimmäinen yhteisen kodin ostos oli sohva, jossa oli juuri sitä henkeä. Se kertoi minulle, että voin hyvin paljastaa muita haaveitani ja hän omiaan. 

Ja missä sitä nyt ollankaan....

Sain enoni poismenon jälkeen mummoni vanhan senkin itselleni.
Siitä on hukkunut vetimiä ja avain, mutta silti se on edelleen
yksi ihanimmista huonekaluista, jonka tiedän.
Sen omistaminen oli aikoinaan haave, jonka en ikinä uskonut täyttyvän.
Nyt se seisoo eteisessämme ottamassa tulijat vastaan
ja säilömässä uumeniinsa lapasia, huiveja...
Ja se on meistä molemmista hieno ja säilyttämisen arvoinen. 

Olin haaveillut jo monta vuotta liinavaatekaapista.
1950-luvun kaapista, johon saisi pöytäliinat, pyyhkeet ja lakanat.
Kerroin toiveestani, kun kävimme ensimmäistä kertaa uudessa kodissamme.
Se sai heti hyväksynnän.
Luulin, että joudun etsimään kauan, mutta lopulta se löytyi muutamassa päivässä.
Haimme liinavaatekaapin eilen kotiini ja asettelin sinne heti pöytäliinat, tabletit, keittiöpyyhkeet ja pyyhkeet.
Se tuli niistä täyteen. Ehkä sille pitää löytää pari, jotta lakanat ja tyynyliinat saisi yhtä kauniiseen paikkaan.  

Olohuoneeseen mahtuu monta haavetta. Uusi sohvamme ja nojatuolit.
 Kauniit Vallilan tyynyt, jotka sattumalta löysin, kun etsin tilaan verhoja. Kirjahyllyt täynnä kirjoja, eikä astioita. Kultaköynnökselle valtaisa rappujen seinä tilana lähteä rönsyilemään.
Kaikki haaveet eivät ole vielä toteutuneet tämän huoneen osalta.
Etsinnässä on 1950-luvun sohvapöytä ja astiakaappi. Verhot tulevat ensiviikolla ja matot joskus. Uudet kaiuttimet saapuvat kuukauden sisään ja kesällä etsitään levysoitinta. 

Voisi luulla, että tämä kaikki on vain minun haaveitteni toteutumista. Ne ovat kuitenkin muodustuneet vuoropuheluksi meidän haaveista ja toiveista. Olohuone on mietitty niin, että siellä voi katsoa hyvin elokuvia, mutta kuitenkin viettää aikaa yhdessä. Liinavaatekaappi teki musiikkihuoneesta kokonaisuuden (miten hyvin piano ja liinavaatekaappi voivatkaan sopia yhteen). Eteiseen on hakusessa kokovartalopeili, koska toisen puolikkaan mielestä sinne tarvitaan sellainen senkin rinnalle. Joku voisi sanoa, että tämä on minun näköinen koti, mutta itseasiassa tämä on meidän näköinen. Yllättävää kyllä meidän mauissa on monta yhteistä haavetta. Toteutuvaa sellaista vieläpä. 

j.k. Erikoista on se, että en olisi uskonut muuttavani pois Herttoniemen ihanasta 1950-luvun miljööstä. Sain kuitenkin siitä himpun verran mukaani näissä huonekaluissa. Siirsin tunnelman ulkoa sisälle ja itse asiassa tunnelma on nyt melkein vahvempi. 

Kiitos....

Tämä on viimeinen postaus talonvahtiviikolta. Tämä on myös kiitoskirje. Tätä viikkoa ei olisi ollut ilman aivan ihanaa emäntää ja isäntää sekä heidän uskomatonta taloaan.

Viime vuosina elämässäni on tapahtunut paljon muutoksia. Olen saanut paljon uusia, ihania ystävyyssuhteita ja osa vanhoista ystävyyssuhteista ovat löytäneet aivan uuden rytmin. Yhden uuden ystävyyden saattelemana olen viettänyt kuluneen viikon ihanassa vanhassa talossa keskellä Riihimäkeä. Kulttuurihistorioitsijana lumouduin talosta ja sen emännän pienistä yksityiskohtaisista ajatuksista mistä koti voi muodostua. Paikallisen ja perheen historian helposta rinnakkaiselosta.

Missä sitten oikeasti olin? Minä sain viettää viikkoni 49 Shades of White -blogin valkoisessa keltaisessa talossa. Harvoin elämässä tulee tälläisiä tilanteita.

Mietin koko viikon mitä voisin antaa.
Pohdin mansikkapiirakan leipomista, mutta kun en ollut aivan varma talon
pienen herran allergioista päätin jättää leipomisen sikseen.
 Sen sijaan virkkasin taloon sopivan tiskirätin.
Se on valkoinen, niin kuin moni muu asia talossa.
Toivottavasti sille on käyttöä, jos ei muuten niin
kahvikoneen maidonvaahdottimen putsauksessa. :) 

Miten elää toisen ihmisen kodissa? Millaista on elää talossa, jonka on suurella rakkaudella ja vielä suuremmalla päättäväisyydellä luotu omaksi? Se on aluksi varomista. Se on pohdintaa voinko, mitäs jos, entäs... Se on varmistamista. Kunnes jossain kohtaa portaita juoksee alas ajattelematta, tiputtaako vauhdissa vahingossa yhden kehystetyistä kuvista. Se on parempien Arabian kuppien käyttöä, koska ne vain sopivat iltapäiväkahville. Se on saunomista puolenyön aikaan ja hiljaisia hetkiä parvekkeella. Se on ruusujen leikkaamista puutarhasta.

Se on myös valkoisen lattian imuroinnin jälkeisiä "aiheutinko minä tuon punaisen naarmun?" -pelkotiloja. Se on moneksi tunniksi hävinneestä kissasta huolestumista. Se on outojen pakettiautojen kyttäämistä varkaiden pelossa.

Kaiken kaikkiaan pikkukaupungeissa on paratiisejä. Niihin kannattaa rohkeasti lähteä. Ne ovat joidenkin koteja, mutta myös samalla muille mahdollisuus nähdä itseensä, pysähtyä ja nauttia. Ne ovat hetkiä, joissa saa haaveilla muustakin elämästä.

Kiitos ihana Salla. Kuten jo aiemmin kirjeessä kirjoitin, tarvitsin tätä enemmän kuin osasin olettaa. Ehkä minusta jälleen tulee pikkukaupunkilainen.

Sinun....

Minä kesäparaatiisin portailla hieman totisena. (Kuva: J. Hatara)

Kaupunkiasunto täynnä tavaroita

Jossain vaiheessa elämää vanhat sukulaiset kuolevat ja perinnöksi saa kaikenlaista tavaraa ja huonekaluja. Osasta luopuminen on hyvin vaikeaa, osa taas jää nurkkiin kulkemaan, kun ei tiedä mitä niille tekisi. Sitten on kaikki se tavara mitä eri vaiheissa omaa elämää on jäänyt osaksi kotia. Asuntoa täyttää näiden lisäksi kaikki ihana uusi, mitä löytyy matkoilta, ostoskierroksilta ja sisustuspuuskassa. 

Katsoin joululomalla äitini kanssa Tavarataivas-dokumentin. Heitin piruuttani äidille, että hänen pitäisi yrittää laittaa joka päivä vuoden ajan pois yksi tavara. Äiti oli kauhuissaan. Kuinka hän voisi? Osaalta tietenkin voisin auttaa häntä asiassa ja viedä omia lapsuuden tavaroita pois ja antaa samalla hänelle kaappitilaa. Tällä kertaa en kuitenkaan ottanut mitään. Ehkä ensi kerralla. 

Ajatus jäi kuitenkin mieleen ja olen nyt kahtena sunnuntaina käynyt läpi laatikoita, jotka ovat olleet täynnä sekalaista tavaraa. Olen näköjään kova säästämään erilaisia lippuja, lappuja, kortteja... Sain lopulta yhden kokonaisen tyhjän laatikon vain järjestelemällä uusiksi tavaroita ja laittamalla roskiin sen mikä sinne kuului. 

Ja sitten luin tästä ajatuksesta sunnuntain Hesarista. Pohdin miten pikkulapsiperheelle tilanne tavaroiden säilyttämisessä voi olla jopa katastrofaalista. Uuden tavaran määrä on huimaa. Kiertoon laittaminen on tarpeellista, mutta samalla pohtii mitä pikkulapsiajasta jättää talteen itselle ja sille tulevalle aikuiselle. Rajalliset säilytystilat tekevät tehtävänsä, mutta varmasti myös ihmisten käsitys siitä millainen koti on. Minulle on tärkeätä saada asioita esille, varsinkin kirjoja. Laatikoissa ja kaapeissa on kuitenkin paljon sellaista piilossa, joka saisi ehkä näkyäkin. Toisaalta minulla on vielä osa tavarasta muualla. Ehkä nyt kun yksi laatikko on jo tyhjänä, voisin auttaa äitiä ja hakea vaikka lapsuuteni barbit kotiin, vaikka ne joutuisivatkin kaappiin piiloon. 

Kuka tässä asuikaan

Aloitan sanomalla Helsingin Sanomien onnistuneen pyhäinpäivän lehdessä. Artikkeli Runon ja surun kodista oli hieno. Annu Karuvuori osoitti asiantuntemusta; ei vain Saima Harmajan osalta vaan myös tilan ymmärtämisen osalta. Artikkeli jätti kysymyksen siitä kuka on asunut minun kodissani? Vähän samaan tyyliin kuin kolme karhua sadussa kysyvät.

Erityisesti teksti sykähdytti minua Harmajan elämän avaamisella hänen kotinsa, hänen elätyn tilansa kautta. Oli myös hienoa nähdä  kuinka hänen kotinsa oli säilynyt suvussa, mutta saanut muuttua ja rakentua asunnossa eläneiden ihmisten mukaan. Asioita oli säilynyt ja säilytetty, mutta silti läsnä oli asukkaiden elämä. Ei eletty pyhäkössä.

Kun asuu vanhassa talossa, sellaisessa, jota ovat asuttaneet useat ihmiset ennen minua, herää uteliaisuus siitä kuka, miksi ja milloin on ollut näiden samojen seinien ympäröimänä. Millaisista asioista muodostuivat heidän kotinsa? Olivatko seinät valkoiset, kuten minulla nyt? Milloin on purettu se seinä, josta hieman kohoileva parketti kertoo?

Saima Harmajaa löytyy kirjahyllystäni. Hän ei ole yksin hyllyssäni. Vieressä on Edithiä, Tilmaa, Hiljaa, Ailaa, Einoa... He kaikki asuivat jossain ja joku asuu ehkä heidän kodeissaan.

Pyhäinpäivän hautausmaakävelyllä näin Harmajan haudan, koska samassa rivissä
 oli ystäväni isovanhempien hauta. Sattumaa, osittain.
Aamun ja illan kohtaamiset täydensivät toisiaan.