Tuhansia vuosia vanhoja sotilaita ja vähän nuorempia kenkiä

Ihan viime hetkellä, mutta vielä ennättäen kävin tänään katsomassa Vapriikissa Terrakottasotilas-näyttelyn. Kaivaushistorian osalta näyttely antoi uutta tietoa minulle, mutta muuten oli aikalailla ennestään tuttua Kiinan historiaa. Näyttelyssä sai kuvata, mutta en kovinkaan montaa kuvaa kuitenkaan ottanut.

Terrakottasotilaiden yksityiskohtaisuus oli ihailtavaa.
 Käsien asento viittasi siihen mitä niissä oli kannettu, mutta arvailun varaan asia jäi.  

Poltettu savi on kestänyt paljon, mutta ei kaikkea. 

Kahdessa eri pienoismallissa oli kuvattu terrakottasotilaiden tekoa vaihekerrallaan.
Olisin halunnut videokuvata sen, mutta näyttelyssä oli todella paljon väkeä ja kuvaaminen oli vaikeaa.

Minulle uutena tietoa olivat kaivauksista löydetyt terrakottalinnut ja -eläimet.
 Tämä kurki oli aivan uskomattoman näköinen ja oikean oloinen.

Terrakottasotilaita enemmän minua kiinnostivat kolmannesta kerroksesta löytyvä kenkänäyttely. Kuvia tuli otettua kolminkertaisesti. Muutama ihanuus tässä:

Monet kengistä oli todella kauniita, mutta samalla niin pieniä, etteivät ne koskaan mahtuisi  minun jalkaani. Suomalaisessa kenkäteollisuuden historiassa ei ole hävettävää ainakin tuotteiden muotoilun ja ulkonäön perusteella.

Kevätsateita, Teemestari ja puhtaus

Kävelin eilen illalla sateessa keskustasta kotiin. Kävelykadulla nahkakenkäni kokivat ikävän yllätyksen, kun astuessa graniittilaatalle se yllättäin painui ja vettä ryöppysi laatan alta vyörynä kengille. Oli pakko ottaa märät sukat jalasta kesken matkan. Vesi oli kuitenkin lämmintä. Kevätsadetta pimeässä yössä.

Sateessa kulkeminen tuntui joten absurdilta päätökseltä illalla ja kuluneille viikoille. Olin ollut ystäväni luona katsomassa Sade kuuluu meille nimistä elokuvaa, joka käsittelee ehkä keskeisiä Etelä-Amerikan ongelmateemoista. Itseäni koskettavimpana teemana tarinasta nousi keskustelu, taistelu siitä kenelle vesi kuuluu, kuka sen omistaa. En ollut oikeastaan pohtinut vedenomistamiskysymyksiä ennen tämän elokuvan katsomista. Jotenkin olen aina pitänyt vettä meille kaikille kuuluvana, mutta vasta elokuvaa katsoessa alkoikin uudelleen miettiä, kuka sen oikeasti omistaa. Onko vesi sittenkään meidän kaikkian yhteistä vai kuuluuko se vesifirmoille, jotka hinnoittelevat sen meille. Elokuvassa näytettiin, mitä vedettömyys voi jo nykyään aiheuttaa; ei voi kuin vain pohtia missä vaiheessa makean veden väheneminen oikeasti on sotien syinä. Kirjoitinkin jo aiemmin vedestä ja sen puutteesta. Sen jälkeen ajatus on kiertänyt lähes kaikessa kohtaamissani asioissa.

Olen aloittanut Emmi Itärannan Teemestarin kirjan. Olen vasta ensimmäiset parikymmentä sivua edennyt, ja jo tuntuu kuin kirja olisi tämän hetkiseen pohdiskeluuni mitä soveltuvin kuvaus. Kulttuurihistorioitsijana en voi kuin ihailla kuinka Itäranta on onnistuneesta maailmanluonnissa, jossa näkyy se tulevaisuus, joka on tämän maailman tuottamaa. Sekä se unohdus, jota ihmisten itsekeskeisyys aiheuttaa. Kirja on myös herättänyt minussa syyllisyyden, johon en pysty vastaamaan.

Olen istunut kahdella kuluneella viikolla Johanna Rolshovenin luennoilla Fennicumissa. Hän on tutkinut kaupunkeja puhtauden, järjestyksen ja turvallisuuden näkökulmasta. Myös hän nosti esiin veden liittyen puhtauteen. Vesi tautien aiheuttajana, lian poistajana ja veden merkitys viemäriverkostojen rakentamisessa kaupungeissa. Hänen luennollaan näkyi myös kysymys siitä, kenelle puhdas vesi kuuluu ja kenelle se on vuosisatoja kuulunut?

Viimeisenä, ehkä kaiken huippuna näin jutun Itämeren suojelemisesta taas yhdellä keinolla. Usein sanotaan, että pienilläkin teolla pystyy vaikuttamaan. Mikä olisi se minun pieni tekoni, jolla minä voisin vaikuttaa siihen, että maailma ei olisi Norian aikaan menettänyt jo kaikkea tätä saavutettua.