28. syyskuuta 2014

Rakkautta, anarkiaa, miekkamiehiä ja legendoja

Tämä blogikirjoitus sisältää spoilereita, joten nyt kannattaa lopettaa lukeminen, jos ei halua tietää enempää.

Rakkautta & Anarkiaa -festivaali kuuluu niihin syksyn tapahtumiin, joihin haluaisin osallistua paremmin joka vuosi. Tänä vuonna ennätin mennä vain neljään elokuvaan. Katalogissa oli useampi elokuva, jotka olisivat kiinnostaneet, esimerkiksi Puolaan sijoittuva "Ida" kuului niihin. Festivaalin valikoima oli niin mielenkiintoinen, että ystäväni jaksoi istua katsomassa yli 20 elokuvaa. Ihailtavaa.



Itse valitsin kolme must see -elokuvaa ja yhden ystävien kanssa katsottavan. Ensimmäisenä kävin katsomassa Studio Ghiblistä tehdyn dokumentin The Kingdom of Dreams and Madness. Ghiblin tuotantoa ja historiaa tuntevalle dokumentti ei mitään kovinkaan suurta ja yllättävää antanut. Se oli kuitenkin hyvin lempeä tapa saatella Miyazaki eläkkeelle. Dokumentin tunnella oli usein hyvin lähellä Ghiblin elokuvien seesteisyyttä. Ehkä katsojana olisin kaivannut enemmän Ghiblin kehityshistoriaa kuin vain kahden suuren ohjaajan viimeisten elokuvien tarkastelua.
Engelin elokuvateatteri, jossa Ghibli-dokkaria näytettiin, on myös oma kokemuksensa. Tunnelmallinen ja pienuudessaan lähes söpö. En ollut aiemmin käynyt katsomassa siellä mitään.

Toisena elokuva kävin katsomassa ranskalaisen Beauty and the Beast -elokuvan, joka oli visuaalisesti kaunis, mutta tarinaltaan yllätyksetön versio Kaunottaresta ja hirviöistä. Katsottava, mutta ei mikään ihmeellinen.



Ehkä kaikista eniten olin odottanut Rurouni Kenshin -elokuvien näkemistä. Vuosi sitten näin trilogian ensimmäisen osan ja nyt istuin katsomassa toisen ja kolmannen peräkkäin. Kenshin kuului minun nuoruuteni sankareihin ja koko animesarjan nähneenä elokuvia ei vain voinut ohittaa. Sato Takeru pääsi lähelle muistikuvaani Kenshinistä, vaikka olisin ehkä kaivannut hämmentyneitä oro-kommentteja enemmän. Hänellä oli sitä muuntautumiskykyä mitä Kenshinin rooli vaatii.

Kokonaisuudessaan molemmat elokuvat toimivat ja noin 50 osaa animesarjasta oli saatu kohtuullisesti typistettyä reiluun neljään tuntiin. Taistelukohtaukset olivat toteutettu sen verran hienosti, ettei tullut toiston kokemusta. Liikkeiden sulavuus ja miekan käsittelyn kauneus sai jälleen arvotamaan japanilaista elokuvaa ja pohtimaan pitäisikö sitä lähteä kendo-kurssille. Vain kahdessa kohtaan tuli epäuskoinen olo suhteessa elokuvien aikakauteen. Molemmat olivat vielä samasta roolihahmosta. Pahiksen Shishion kääret olivat liian paksut suhteessa siihen mitä ne ovat animessa ja mangassa. Näyttivät enemmän pään ympärille kiedotuilta kankaisilta vöiltä koin kääreiltä. Ja hänellä hänellä oli maiharin näköiset kengät, joiden pohjat näyttivät ihan conversen kumipohjilta.




Nauroin toisen elokuvan lopussa, kun Masaharu Fukuyama tuli valkokankaalle. Olin ainoa salissa joka nauroi. Kohtaus oli hyvin eteerinen ja lähes salaperäinen. Mutta se oli Masaharu Fukuyama, joten lähes kikatin. Herra "Galileo" näyttelee Kenshinin mestaria! Niin erilaiset roolit. Olihan hän jo todella loistava Isänsä pojassa, jonka siis kävin kahdesti katsomassa kesällä. Kolmos elokuvassa hän onnistui oikein loistavasti roolissaan. Lähikuvissa hänen taitonsa ilmaista muutosta pelkästään kasvojen ilmeillä tuli esiin hyvinkin dramaattisesti. Elokuvat voisi katsoa uudestaan jo pelkästään hänen onnistuneen näyttelemisen takia. Mielenkiinnolla odotan mitä hän tekee seuraavaksi.

Merkitsin katalogista muita elokuvia joita haluaisin nähdä. Toivottavasti edes osa tulisi katsottavaksi talven aikana. Ja ehkä ensi syksynä voisi yrittää saada omalle listallekin vähän enemmän elokuvia.

Nyt kuppi teetä ja Masaharu Fukuyaman Milk tea.

14. syyskuuta 2014

Kirppareilta keräilijäksi

Olen aina ollut huono kirpparikävijä. Saan välillä puuskia, jolloin saatan koluta useammankin kirpparin. Sen sijaan olen aina pitänyt erilaisista antiikkiliikkeistä ja antikvariaateista.
- Sivuhuomiona pitää kertoa, että Porvoossa lopettaa antikvariaatti Lukeva, kun sitä pitänyt Vexi jää eläkkeelle nyt syksyllä. Jos olisi ollut rohkeutta ja takataskussa ylimääräistä, olisi siinä voinut olla seuraava projekti. Yli 20 vuotta Porvoossa kirjoja (ja Magic-kortteja) myynyt liike on kyllä ollut monelle lukijalle (ja ropettajalle) tärkeä osa kaupunkia. Kiitos kaikista kirjojen täyteisistä vuosista. -

Mutta itseasiaan takaisin. Tälle viikonlopulle sattui itseasiassa kaksi kirpparikäyntiä. Toinen oli FB:stä bongaamani Sisustusbloggaajien kirppis Pasilan vanhassa veturitallissa. Minua kiinnosti ehkä enemmän paikka kuin itse tapahtuma, sillä saavuimme tunti tapahtuman alkamisen jälkeen paikalle. Vastaamme käveli ihmisiä kantamusten kanssa ja huomasin ainakin muutaman mielenkiintoisen vanhan laatikon kantamuksista. Paikan päällä odotti jono ja tyhjentyneitä pöytiä. Jos olisi halunnut kortteja, sisustusjulisteita, opetustauluja, koruja tai sekalaisesti erilaisia astioita ja retrosisustuselementtejä, olisi niitä vielä pöydiltä löytynyt. Minun matkaani ei kuitenkaan lähtenyt muuta kuin pieni lasinen korurasia hyväntekeväisyyspöydässä. Monelle innokkaalle sisustajalle ja lastenvaatteita kaivanneille olisi kuitenkin varmasti löytynyt jotakin vielä iltapäivällä.
Tapahtumalla on hauska idea, ja jos olisi jaksanut nousta ajoissa olisi ehkä voinut tehdä kotiin keräilijälöytöjä. Useisiin hyviin ideoihin törmäsin ja aloin jälleen harkita ompelukoneen hankkimista.

Jonoa oli, mutta se eteni nopeasti jatkuen sitten sisällä.
Vartin myöhemmin oli ollut helpompi kulkea sisällä.
Toisaalta mitä löytöjä sitten olisi voinut tehdä?  

Viikonloppuun mahtui toinenkin isompi kirpparitapahtuma. Kattilahallissa oli MyIittalan järjestämä Vintage-tapahtuma sunnuntaina. Myynnissä oli Iittalan, Hackmannin ja Arabian vanhoja tuotteita. Myyjinä oli iso joukko myIittalalaisia. Sinne ryntäsimme heti kahdeltatoista. Ja teimme useamman löydön. Nanny Stillia ja Kaj Franckia, Tuuli-astiastoa, seinälautasia... Jokaiselta pöydältä löytyi ihasteltavaa ja jotain mitä olisi halunnut kotia kantaa. Onneksi olin päättänyt budjetin etukäteen ja neljä eri asiaa mitä etsin. Kolme löysin, yhtä en ja yksi ylläri lähti kotiin mukaan. Mietin kyllä jälkikäteen kuinka uskollisia me suomalaiset olemmekaan kotimaisille tuotteille ja erityisesti Iittalan ja Arabian tuotteille. Miten niistä tulevat meidän keräilykohteet, vaikka maailma on täynnä kauniita asioita ja lasia.


Franckin Sointu-astiat olivat erityisen etsinnän alla tällä kertaa. Halusin tiettyä väriä,
 joten oli ihme, että löysin kuusi pullalautasta ja vielä aivan ihmeelliseen hintaan.
Koko pino 20 eurolla ja vain yksi rikkinäinen lautanen.
Mukaan lähti myös yksi Jar, 4 hot&cool-lasia ja ihastuttava pieni sokerikippo. 



Tätä ei voinut jättää pöytään. Se oli vain niin mahdottoman söpö.
Minulla ei ole Rörstrandin astioista, eikä ehkä vähään aikaan tulekaan muita. 

Nämä ihanat jälkkärimaljat bongasin serkulleni, mutta hinta esti synttärilahjaksi ostamisen.
Kaikki kuusi olivat aivan priimaa. Harmitti, ettei voinut ostaa.
Franckin Sointua olen alkanut vähitellen kerätä. Juuri oikean värin ja käyttökelpoisten astioiden löytäminen kohtuu hinnalla on kuitenkin vaikeaa. Etsintä jatkuu niiden osalta. Onneksi jälleen löytyi käyttökelpoisia astioita mukaan. Samalla kyllä mietin mistä pitää kotona luopua, että uudet mahtuvat pikkuruiseen keittiööni. Onneksi Jarsin saa vanhan päälle.

Kirpparitiloina Kattilahalli ja Veturihalli olivat molemmat toimivia. Ehkä Kattilahalli hieman parempi, sillä ei tarvinnut kulkea jonossa vaan hajaantuminen oli mahdollista. Toivottavasti tilat säilyvät jatkossakin tälläisissä käyttötarkoituksissa.

Muumi-mukeja eikä 24h-lautasia tullut ostettua lisää. Yksi muumi taloudessa riittää.
 Niistä kuitenkin nautin nimipäiväpullan ja -teen. Mustikkavaniliapullaa ja karpaloteetä
kaiken keräilyn ja keräilymättömyyden päätteeksi. 

Pitkien kävelyjen varrelta

Kaupungit ovat kävelyistä tehtyjä. Olin ystävieni kanssa viime kuussa Porvoossa. Toinen heistä oli emsimmäistä kertaa siellä ja toinen oli lapsena asunut meidän kulmilla. Kiersimme loppujen lopuksi aika pienellä alueella, koska lauantaipäivä oli hyvin sateinen. Vanhassa kaupungissa ja sen ympäristössä on paljon erilaista nähtää.

Vierailun aloitimme Runebergin kotimuseosta ja Walter Runebergin veistoskokoelmasta, koska ne ovat ehkä keskeisimpiä museoita Porvoossa. Itse olen käynyt viimeisen parin vuoden aikana kotimuseossa useampaan otteeseen, mutta veistoskokoelmassa viimeeksi varmasti 1990-luvulla.

Runebergin kodin puutarha oli vielä paikoin täydessä kukassa.
Puskista sai poimia karviaisia ja viinimarjoja. 

Itse kodissa ei saa sisällä kuvata, mikä on harmi, mutta ihan ymmärrettävää. 

Museoiden lisäksi perjantaihin kuului vanhan kaupungin pikkupuodit ja kahvilla käynti. Cafe Gabriolessa söimme lounaan ja päiväkahvit, ja perinteisessä Cafe Helmessä nautimme iltapäiväteet.


Porvoossa ei käydä piipahtamatta kahville ja kakulle Cafe Gabriolessa.
Me olimme suklaalinjalla:  Sacher, Schwarzwaldin kakkua ja suklaaprinsessa. 


Lauantaina meidät yllätti sade useampaan otteeseen. Olimme alunperin ajatelleet mennä lintutornille tähyilemään merelle ja katsomaan rantaheinikossa kesää viettäviä mullikoita, mutta puolessa välissä matkaa taivas aukesi ja vettä tuli saavista kaatamalla. Palasimme sitten majapaikkaan ja muutimme suunnitelmia.

Päädyimme kävelemään toista reittiä vanhaan kaupunkiin (bulevardi, kirjasto, entinen eläinmuseo) ja vanhalle asemalle. Sadekuurojen takia iltapäivästä tuli rikkonainen, mutta näimme paljon kaikkea läheltä vanhaa kaupunkia.

Lauantaina näimme vanhalla asemalla lättähatun. Se oli juuri lähdössä.
 Jos ei olisi ollut paluulippuja bussiin, olisimme vaihtaneet menopeliä. 


Porvoossa yksi ihanimmista asiosista on metsiköt kaupungissa. Harvemmin kuitenkin
 tulee kuljettua Näsinmäellä. Tällä kertaa kävelimme siellä. Ensi kerralla ehkä
Joonaanmäellä tai Linnamäellä. 

Oli pakko ottaa kirkosta hieman erilainen kuva. Myös jokikin näkyy pilkahduksena.
 (Kuva otettu Näsinmäen näköalapaikalta, siirtolohkaseen vierestä.)


Vanhan kaupungin pikkuputeekkeja kierrellessä teimme monia hauskoja löytöjä. Sisustusideoita ja maalausvinkkejä keräsimme useasta eri paikasta. Cafe Fannysta löydetty tapetti mietitytti: Sopisiko tämä kotiin vai ei?

Näsinmäen hautasmaasta tuli osittain sattumalta yksi kohteistamme.
Syynä oli Walter Runebergin veistoskokoelmassa vierailu ja siellä kuullut kertomukset
 hautausmaan patsaista. Yksi sykähdyttävimmistä oli tämä Ville Walgrenin haudan muistomerkki. 

Schaumanin haudalla kävimme myös. Emme mistään isänmaallisesti kunnioitukseta
vaan kiinnostuksesta millaisen muistomerkin ylioppilaat aikoinaan hänelle pystyttivät. 



Ennen kotiin lähtöä oli vielä saatava ruokaa, joten valitsemme yhden kaupungin uusista (siis minulle vanhalle porvoolaiselle uusista) ravintoloista. Vanhasta kaupungista löytyy Gabriel 1763 -ravitnola. Itseasiassa olin jo kerran syönyt siellä tänä vuonna, joten osasin suositella sitä loistavaksi pizzapaikaksi. Vieraani valitsivat Pellingin ja Alvan. Minä punajuuriin ja pinaattiin ihastuneena valitsin Runebergin, mikä sopi myös reissumme kohteisiin hyvin.

Runeberg oli varmasti yksi parhaista pizzoista, jonka olen syönyt. Yksin syötäväksi kyllä ehkä liian iso. 



- - - - - -

Missä kävimme:
Cafe Helmi
Cafe Gabriole
Cafe Fanny
Gabriel 1763
Vanha Porvoo
Runebergin koti
sekä monessa pienessä kaupassa ja vähän muuallakin.

13. elokuuta 2014

Kesäteatteria kotipihalla ja ihmemaassa

"Kesä ja teatteri ne yhteen soppii, huomenna mennään..."
Kesäteatteri on tullut vähitellen osaksi kesiäni ja erityisesti se on luonut yhden toistuvan kesäperinteen, josta kohta lisää. Tänä kesänä olen käynyt katsomassa kaksi erilaista esitystä. Heinäkuussa kävin katsomassa Suomenlinnassa Ryhmäteatterin version Liisa Ihmemaassa -näytelmästä. Viime viikolla kävin katsomassa Kangasniemellä Teatteriosuuskunta EStaten Muistojen kotipiha -musiikkinäytelmän. Suomi on täynnä kesäteattereita. Niiden tarjonta on laajaa ja taso sekalaista.


Liisan käsiohjelma oli hyvin valoisa ja pirteä.
Esitys itsessään oli paikoin aika tummasävyinen ja oli ihan ymmärrettävää,
ettei sitä suositeltu alle 7-vuotiailla.
Nimiosassa näytellyt Anna-Riikka Rajanen onnistui Liisana vangitsemaan
katsojan jo alkumetreille kiinni tarinaan. 

Liisa Ihmemaassa oli katsomiskokemuksena lähellä edellisenä vuonna näkemääni Robin Hoodin sydäntä. Ihan samaan tasoon esitys ei yltänyt, mutta paikoin nauratti lähes yhtä paljon. Steampunkista oli saatu puvustukseen ja lavastukseen hyvää ulottuvuutta, mutta vielä rohkeammin olisi voinut joillakin ideoilla leikkiä. Muistojen kotipiha oli hyvin erilainen esitys, koska jo käsikirjoitus lähtee eri lähtökohdista. Sota-aikaa ja evakkomatkoja kuvaavan esityksen lavastus ja puvustus tukivat hyvin tarinaa.

Kuten teatteriesityksiä tavallisestikin, ei myöskään Muistojen kotipihaa saanut tallentaa.
Kuva napsattu käsiohjelman sivulta, josta löytyy kaikki (paitsi yksi) esityksen lauluista.
Päärooleissa esiintyivät Marko Maunuksela ja aiemmilta vuosilta tuttu Mimmi Rantala. 
Molemmat kesäteatteriesitykset olivat musiikkikappaleita, mutta Muistojen kotipihassa oli onnistuttu laulun saralla paremmin. Toisaalta, jos päärooliin on valittu tangokuningas ja laulaja, kertoo se oikeasti jo paljon musiikillisesta tasosta. (En osaa sanoa mitään Liisan näyttelijöiden musiikillisesta urasta, mutta samanlaista voimaa ja kantavuutta esityksen kappaleissa ei ollut kuin Muistojen kotipihassa.) Toisaalta sen esityksen painopiste oli enemmän lauluissa kuin Liisassa, jossa taas dialogi oli paikoin kutkuttavaa eri aikakausien ja ilmiöiden yhdistelyä. Muistojen kotipihassa dialogia oli selkeästi vähemmän, mutta ne kantoivat tarinaa hyvin eteenpäin. Harmillista oli, että karjalainen nuotti ja sanasto olivat paikoin kadoksissa. Hidas savolainen oli laitettu puhumaan kuin nopea karjalainen ja kaikki karjalaiset puhuivat kuin hitaat savolaiset. Hups keikkaa ja trallallaa. Toisaalta Muistojen kotipihaa oltiin tultu katsomaan laulujen ja muistojen takia, ainakin kyynelistä ja taputuksista päätellen. Liisaa taas ehkä tutun tarinan uuden version takia.

Syvälahti on tanssilava, mutta sopii myös kesäteatteriksi.
 Ensimmäisen kerran itse olen käynyt Syviksessä muistaakseni kesällä 2004.
Muistojen kotipiha oli kolmas Teatteriosuuskunta EStaten esityksistä Syvälahdessa, jonka olen nähnyt.
  Ja siinä se minun uusi kesäperinteeni onkin: kerran kesässä Kangasniemelle katsomaan
 ystävää lavalla. Mitäköhän ensi kesänä on luvassa...
Toisaalta myös Suokin kesäteatterissa olen nyt käynyt peräkkäisinä vuosina,
 joten ehkä sekin alkaa muodostua perinteeksi.

Ajatuksenani oli käydä katsomassa vielä esimerkiksi Rantasalmella Nummisuutarit, mutta valitettavasti kesä on täyttynyt menoista ja reissuista niin, ettei ole ollut mahdollista. Syksyn teatteriohjelmistosta on jo bongattu Supernaiivi (mainos oli Liisan käsiohjelmassa) ja Logomossa esitettävä Kvartetti.


- - - -

Missä on tullut käytyä:

Ryhmäteatterin Liisa Ihmemaassa
Teatteriosuuskunta EStaten Muistojen kotipiha

30. heinäkuuta 2014

Triennale ja sen seitsemän mäkeä

Lahti, nuori kaupunki. Ennen tunnettiin Hollolan Lahtena. Nyt toriparkkiremontin sekoittamana kaupunkina.

Tämän kesän matkustuskohteista yksi odotetuimmista. Kahdesta syystä: 1) sukulaiset ja 2) Julistetriennali. Lahti on minulle ollut hieman vieras kaupunki, vaikka siellä olen usein käynyt lapsena ja jonkin verran myös työasioissa. Tälläkään matkalla ei vielä kaupungin historiasta saanut kuin raapaisun, mutta aika hyvän sellaisen.

Oppaanani ja seuranani oli paikallinen, joka tiesi erikoisia asioita kaupungista. Hän osasi kertoa missä oli ennen ollut julkinen sauna, mistä Humpulankatu on saanut nimensä ja kuka on lahjoittanut minkäkin patsaan kaupungin puistoihin.


Ensimmäisenä päivänä kävelimme kaupungin toiselle puolelle maauimalaan uimaan.
Ensimmäistä kertaa sain uida hyppyrimäessä. Loistava tilallinen ratkaisu kaupungissa. 

Julistetriennalesta saimme ensimmäisiä vinkkejä päiväkahvilla ollessamme.
Toriparkin rakennustyömään yksi sivu oli peitetty erilaisilla julisteilla. Niitä ehti ihailla
cappuccinoa juodessa. 

Näimme useita patsaita kiertäessämme kaupungin puistoja.
Launeneidot oli mielenkiintoinen suihkulähde.
Sen on kaupungille lahjoittanut aikoinaan panimo, joka toimi mäen alla.


Lahden Julistetriennale on auki maaliskuuhun 2015. Me päädyimme katsomaan ensin Triennale+ -näyttelyn Historialliseen museoon ja sen jälkeen vasta varsinaisen Julistetriennalen.


Yksi Triennale+ -näyttelyn mielenkiintoisimpia julisteita. 


Tapani Aartomaan suunnittelema Opettajain lehden kansi oli osa Aartomaasta kertovaa näyttelyn osaa.
Oli pakko ottaa tästä yksittäisestä lehdestä kuva kaikkien opettajaystävieni nähtäväksi. 

Tämä viehkeä teatterifestivaalin juliste oli yksi niistä, jotka kiinnittivät huomioni. 

Varsinaisesta triennalista en ottanut kuvia, koska kamera unohtui laukkuun. Siellä oli kuitenkin useampi julisti, jotka jäivät mieleen. Varsinkin ympäristökatastrofeja ja kirjatapahtumia kuvaavia julisteet olivat mielenkiintoisia ja hyvin eri tavoin toteutettuja.

Kiersimme ylös ja alas Lahtea. Kaupunki on mäkinen ja jokaisen mäen päällä on jotain uutta, erilaista. Helle hieman harmitti, mutta tarpeeksi aikaisin kun lähti liikenteeseen ja istui useasti puistoissa varjossa jaksoi useankin tunnin. Söimme Hallissa ja Mamma Mariassa, molemmat tunnelmallisia paikkoja.

Ehkä vierailun merkittävistä hetkistä oli kaupungissa 40 vuotta asuneen oppaani toteamus siitä, että kaupungin näkee ihan eri tavalla, kun sitä esittelee toiselle. Paikallinen muuttuu oppaaksi ja opas esittelee kaupunkinsa kuin se olisi enää hänen arjen tilansa vaan kerroksia historiaa.



Nauroimme paljon, ja varsinkin tämän Taidelainaamosta bongaamamme taulun nimelle. 

14. heinäkuuta 2014

Kiitos....

Tämä on viimeinen postaus talonvahtiviikolta. Tämä on myös kiitoskirje. Tätä viikkoa ei olisi ollut ilman aivan ihanaa emäntää ja isäntää sekä heidän uskomatonta taloaan.

Viime vuosina elämässäni on tapahtunut paljon muutoksia. Olen saanut paljon uusia, ihania ystävyyssuhteita ja osa vanhoista ystävyyssuhteista ovat löytäneet aivan uuden rytmin. Yhden uuden ystävyyden saattelemana olen viettänyt kuluneen viikon ihanassa vanhassa talossa keskellä Riihimäkeä. Kulttuurihistorioitsijana lumouduin talosta ja sen emännän pienistä yksityiskohtaisista ajatuksista mistä koti voi muodostua. Paikallisen ja perheen historian helposta rinnakkaiselosta.

Missä sitten oikeasti olin? Minä sain viettää viikkoni 49 Shades of White -blogin valkoisessa keltaisessa talossa. Harvoin elämässä tulee tälläisiä tilanteita.

Mietin koko viikon mitä voisin antaa.
Pohdin mansikkapiirakan leipomista, mutta kun en ollut aivan varma talon
pienen herran allergioista päätin jättää leipomisen sikseen.
 Sen sijaan virkkasin taloon sopivan tiskirätin.
Se on valkoinen, niin kuin moni muu asia talossa.
Toivottavasti sille on käyttöä, jos ei muuten niin
kahvikoneen maidonvaahdottimen putsauksessa. :) 

Miten elää toisen ihmisen kodissa? Millaista on elää talossa, jonka on suurella rakkaudella ja vielä suuremmalla päättäväisyydellä luotu omaksi? Se on aluksi varomista. Se on pohdintaa voinko, mitäs jos, entäs... Se on varmistamista. Kunnes jossain kohtaa portaita juoksee alas ajattelematta, tiputtaako vauhdissa vahingossa yhden kehystetyistä kuvista. Se on parempien Arabian kuppien käyttöä, koska ne vain sopivat iltapäiväkahville. Se on saunomista puolenyön aikaan ja hiljaisia hetkiä parvekkeella. Se on ruusujen leikkaamista puutarhasta.

Se on myös valkoisen lattian imuroinnin jälkeisiä "aiheutinko minä tuon punaisen naarmun?" -pelkotiloja. Se on moneksi tunniksi hävinneestä kissasta huolestumista. Se on outojen pakettiautojen kyttäämistä varkaiden pelossa.

Kaiken kaikkiaan pikkukaupungeissa on paratiisejä. Niihin kannattaa rohkeasti lähteä. Ne ovat joidenkin koteja, mutta myös samalla muille mahdollisuus nähdä itseensä, pysähtyä ja nauttia. Ne ovat hetkiä, joissa saa haaveilla muustakin elämästä.

Kiitos ihana Salla. Kuten jo aiemmin kirjeessä kirjoitin, tarvitsin tätä enemmän kuin osasin olettaa. Ehkä minusta jälleen tulee pikkukaupunkilainen.

Sinun....

Minä kesäparaatiisin portailla hieman totisena. (Kuva: J. Hatara)





13. heinäkuuta 2014

Päiväkävelyjä ja yölenkkejä

Talonvahtiviikkooni on kuulunut myös kävelyä. Olen lähes joka ilta/yö kävellyt saman lenkin, joka lähtee talon takaa ja tulee takaisin talolle, eikä tarvitse edes kääntyä takaisin. Vielä metsä on rauhoittanut hyvin helteisen päivän jälkeen.



Ylämäki, alamäki, ylämäki, alamäki.... 

Auringonlaskun kävin katsomassa useampana iltana harjun korkeimmalla kohdalla. 


Näistä puista sain voimaa viikon aikana.
Ne muistuttivat, että hyvin karuissakin oloissa voi selvitä. 

Paratiisini tien päässä. 



Serkkuni oli yökylässä. Valvoimme myöhään saunoen ja grillaten. Heräsimme lauantaina myöhään ja vietimme rennon aamiaisen ja pelihetken, ennen kuin lähden saattamaan häntä junalle. Saattoreissuumme kuului piipahdus Pompotissa (oli pakko päästä sinne uudelleen). Molemmat löysimme pieniä asioita, jotka oli pakko hankkia. Kun olin saanut serkkuni junaan suuntasin kävelylle Rautatienpuistoon. 


Kävelylenkkini loistava aloitus.
Kulutin varmaan viisi minuuttia kyltin luona ennen varsinaiseen alueeseen tutustumista.
Kehitysidea: Rautatienpuistosta saisi hyvän selostetun kävelylenkin, jos
 esim. qr-koodeja hyödyntämällä omasta puhelimesta voisi kuulla talojen historian.  

Talojen väritys kiinnitti huomioni ja jäin pohtimaan onko niitä säännelty jotenkin?
 Ainakin Porvoossa tiettyjen vanhojen talojen maalaminen on sallittua vain tietyillä väreillä ja sävyillä. 

Jälleen tuli mieleen hetkellisesti lapsuuden Lappeenranta. Jopa pihassa oleva auto kutkutti muistia. 

Millä vuosisadalla sitä olinkaan?
On hienoa, että historiallisesti säilytetyissä kortteleissa on
 huomioitu katulamppujen ulkonäköä myöten aika.

Rautatienpuiston jälkeen kiipesin vielä uimalan torniin. Oli nähtävä kaupunki vielä ylhäältä. 

Hieman erilaiset näkymät kuin Puijosta vuosi sitten. Joka suuntaan oli metsää ja taloja.
Onko Suomi tosiaankin tuhansien järvien maa?

Kurkkasin alas portaikkoon. Uskomaton näkymä lasiseinästä, mutta
samalla piti astua taaksepäin. Liian korkealla minulle. 


Tornin seinässä ollut lause kiteytti tämän viikon, vaikka en aivan tekemättömänä ollutkaan.
Kävelyn jälkeen hetken oleilu sopi hyvin. 


12. heinäkuuta 2014

Paikallista historiaa ja valtakunnallista lasia

Talonvahdin tehtäviltä ennätin viikolla myös museoihin. Kävin jo keskiviikkona katsomassa kaupunginmuseossa paikallishistoriaa ja häänäyttelyä. Eilen suuntasin Suomen lasimuseoon. Siellä olen käynyt viimeeksi joskus 10-vuotiaana. En ole vielä tottunut kuvaamaan näyttelyissä. Otin kuvia hyvin vähän ja enemmän kokonaisuuksista kuin erikoisuuksista tai historiallisesti merkittävistä asioista. Lasimuseossa ohitin lähes kokonaan taidelasin. 

Riihimäen kaupunginmuseo oli hyvin tavallinen. Paikallishistoriaa tuotiin eri tavoin esiin, mutta vieraspaikkakuntalaiselle jäi paljon tyhjiä aukkoja, koska talojen nimet ja paikalliset kuuluisuudet eivät nimenä sanoneet mitään. Kokonaista tarinaa ei saanut. Paljon oli  myös esineistöä, jota ei ollut millään tavalla selitetty. Ihastuttavia esineitä ja hauskoja yksityiskohtia kuitenkin löytyi ja näyttelyssä oli keksitty hyviä ratkaisuja interiööreissä. Kannattaa vierailla, mutta ehkä jonkun paikallisen kanssa. 

Museon eteisessä oli iso taulu täynnä vanhoja mainoksia. Niitä olisi voinut lukea pitempääkin.
Mainonnan historiassa näillä on oma paikkansa ja paikallishistoriassa ne
kertovat hyvin paljon kaupungin kasvusta ja kehityksestä. 



Vaikka pastilliautomaatti ei ole maailman käyttökelpoisin esine
tämän päivän kodissa, olisi ihana saada kotiin tälläinen. 

Ehkä yksi kauneimmista ja erikoisimmista maljakoista, jonka olen nähnyt.
Vaikka maljakon tekijästä/valmistajasta ei ollut tietoja esillä, sen tarina oli
kerrottu ytimekkäästi vieressä olleessa kortissa.
Tarina kertoi myös maljakon muuttuneen arvon. 

Olohuoneinteriööri oli yksi näyttelyn osista. ERityisesti tv-kaappi ja
 heksagonin mallinen pöytä kiinnittivät huomioni. Vieressä oli keittiöinteriööri, jossa oli
vanha pöytäkokoinen tiskipesukone. Se oli aika makea kanssa. 


Häänäettelyssä oli kymmeniä vanhoja häävalokuvia 1800-luvulta nykypäivään.
Häämuodin muutosta oli mielenkiintoista tarkastella niiden kautta.
Harmi, että tietoihin oli päätetty laittaa vain hääpäivä ja parin nimet.
Olisi ollut kiinnostavaa tietää enemmän vaatteista,
valokuvauspaikoista tai kuvaajista. Näyttelyssä oli myös muutamia säilyneitä pukuja. 



Lasimuseossa jätin kuvaamatta kokonaan ensimmäisen kerroksen näyttelyn, jossa oli lasinteon historiaa Suomessa. Muutamaa uutta videopätkää lukuunottamatta vaikutti siltä, ettei näyttelyssä ollut muuttunut mikään sitten 1990-luvun. :) Kai se kertoo hyvästä perusnäyttelystä.


Toisessa kerroksessa oli Nuutajärven historiasta kertova näyttely.
Värit ja muodot saivat minua lumoihinsa ja löysin mielenkiintoisia uusia esineitä
ja opin paljon suomalaisesta lasintekemisestä. 



Näyttelyn toisesta kerroksesta löysin isoja lasipulloja, joiden merkitystä en ole tiennyt/muistanut.
Ihana oppia uutta sekä esineistä että historiasta.



Näistä etiketeistä vain keskellä oleva soda water oli ennestään tuttu.
Onko Step ollut Jaffaa ennen vai sen rinnalla ollut tuote?


Kolmannessa kerroksessa oli vaihtuva näyttely uudemmasta lasituotannosta nimellä "Lasimiehet Jake and Jones".
Tämän vadin teosta oli näyttelyssä video, joka sai ihailemaan lasinpuhaltajien ammattitaitoa. 


Lasimuseo on myös rakennuksena kiinnostava nähdä. Kahvilassa oli täysin mennyt maailma. Sitä ei voi kuvata edes retroksi, koska vaikuttaa siltä, että se  on alkuperäinen sisustus eikä uusinta mennestää. Kannattaa käydä.


- - - -

Missä tuli käytyä?
Riihimäen kaupunginmuseo
Suomen lasimuseo

Ja se metsästysmuseo löytyy aivan lasimuseon vierestä, jos se sattuu kiinnostamaan.


11. heinäkuuta 2014

Kukkien valtakunta

Täällä tuoksuvat pihan kukat, myös sisällä.
Vaihdoin uusia kukkia maljakoihin. Keräsin talonemännän asettelemat kukat yhteen ja poistin kaikki huonot. Kaikki edelleen hyvin kukassa olevat keräsin ja asettelin uudelleen pariin maljakkoon. Sen jälkeen otin sakset käteen ja etsin puutarhasta uusia kukkia tyhjiin vaaseihin.  


Talonemäntä oli tuonut ison kimpun valkoisia valkovuokon näköisiä kukkia,
 joista  muutaman oli vielä pystypäin pienempään maljakkoon laitettavaksi. 

Eteiseen vaihdoin kimpun tilalle yhden yksittäisen jasmiinin oksan. 

En ole pitänyt itseäni ruusuihmisenä, mutta muutaman niitäkin leikkasin sisälle. 

Emännän asetelmasta sain vielä orvokkimaljakon keittiön pöydälle. 

Viimeeksi olen sitotunut kukkakimppuja keväällä 2011 työpaikan kevätretkellä Turussa.
Muistin sen kimpun ja yhteisen tunnin ihanien työkaverien kanssa tätä kootessa.
Harmi, ettei minulle ole jäänyt kuvaa siitä kimpusta tai päivästä. 

Lisäsin pitkiä kukkia emännän jo olemassa olevaan asetelmaan.
Muutaman oksan sijasta tuli runsautta, värienkin. 


Puutarha... En tiedä olisiko minusta ikinä hoitamaan tai kasvattamaan sellaista. Ihailen muiden tarmokkuutta ja kättenjälkeä. Pidän kuitenkin kukkien asettelusta. Ne tuovat sisälle tuoksuna koko kesän, väreinä ja muotona koko elämän mahdollisuudet. Toivottavasti en tänä talonvahtiaikana tee pahaa jälkeä puutarhassa.