Kun ihminen muuttuu ja muuttaa

Muistan sen iltapäivän hetken työnohjauksessa keväällä 2011, kun sanoin, ettei minulla tule ikinä olemaan omakotitaloa eikä puutarhaa hoidettavana. Muistan työnohjaajani rauhallisen katseen ja oman vakuutteluni siitä kuinka tunnen itseni ja kuinka kaupunkilainen kerrostaloasukas olen. 

Nyt ollaan siinä pisteessä, että olemme omistaneet lähes kuukaudan omakotitalon "maalla". Muuttoauto toi viikko sitten huonekalut, torstaina kävimme tekemässä loppusiivouksen vanhassa kodissamme ja huomenna taas saan herätä hirsiunelmassamme luonnon keskellä. Kohta saan sytyttää leivinuunin ja leipoa tuoreet riisipiirakat ja hauduttaa karjalanpaistin. Voin istuttaa pihalle omenapuun ja kirsikkapuun. Aloittaa työpäivän tornihuoneestani ja päättää sen illallisella terassille katsellen tähtiä.

Ulko-oven avaaminen ensimmäisen kerran.

Kaupunki on tila, jossa olen asunut suurimman osan elämästäni, tutkinut niitä ja ihmetellyt niiden kehitystä. Olen vaeltanut katuja, kujia, puistoja ja rantabulevardeja. Nyt se kaikki muuttuu turistiseksi elämäksi arjen sijasta. Muuttuuko katseeni? Muuttuuko tapani liikkua, kohdata ne entiset arkeni tilat? 

On ollut hauska huomata millainen muutos omasta ehdottomuudesta pois kasvaminen on ollut. Osa vaikutuksensa on ollut tietenkin puolisolla ja yhteisellä näyllä tulevaisuudestamme, mutta vielä suurempi merkitys on ollut sillä, että olen sallinnut itselleni elää minua todeksi, muiden, saatikka sitten yhteiskunnan, odotuksista huolimatta. Tunnistan nimittäin siinä kevään 2011 puheessa minun puhuvan muiden minuun laittamien kuvitelmien ja ajattelumallien pohjalta. Kyllä, olen kaupunkilainen, mutta se on vain pieni osa minua. Suurempi osa on se, joka nauttii ja voi hyvin omassa elämässään. Siihenkin elämään mahtuu ripaus kaupunkia, vaikka sitä rakkauden kohdetta eli Turkua. 

Työhuoneen ikkuna

On jotenkin helpottavaa, että omasta ehdottomuudesta on päässyt. On helpompi sallia itselle asioita ja tehdä rohkeammin uusia asioita. Oli se sitten vaikka katolle kiipeäminen, vaikka korkeanpaikankammoinen olenkin. Uusia tiloja, uusia näkymiä, yhteinen piha ja yhteinen arki. Näin on hyvä, maalaisserkkuina. 💕

Tornin huipulla. Tiukkaa teki, mutta kunnon valjailla, köysillä ja
puolison tiukalla otteella uskalsi ihan korkeimmalle kohdalle. 

Kuvat: Ida-Maria ja Sakari

Ruokajuhlaa arjessa

Kaupungista löytyy monenlaisia ravintoloita. Voi valita maan, raaka-aineen, valmistusvan, erikoistumisen tai jonkun muun kriteerin perusteella. 

Usein ravintolakäynnit sijoittuvat viikonloppuihin ja juhlahetkiin. Minulle ja serkulleni on tullut tavaksi käydä kerran, pari vuodessa jossakin uudessa ravintolassa aivan tavallisena arki-iltana. Kaupunkitilassa ravintola on arkena hyvin erilainen kuin vilkkaana viikonloppuna. Ruokailuun tulee erilaista rauhallisuutta ja mahdollisuutta. Ei tarvitse kuunnella puolella korvalla naapuripöydän keskusteluja tai juhlintaa. Saa keskittyä nauttimaan ruoasta ja jaetusta arki-illasta. 

Miten erilaiselta Tuomiokirkko näyttä toisesta kerroksesta katsottuna.
Ja samalla kuitenkin niin samalta. Punaiset verhot toivat oman vaikutelmansa. 

Tällä kertaa kävimme ravintola Sunn'issa. Yksinkertainen kattaus ja sama linja myös ruoissa. 

Milloin viimeeksi olet syönyt alkukeiton lasilautaselta? Minä en muista.
Ihanaa punajuurikeittoa. 

Possun poskea. Nam. Suli suuhun ja sopi täydellisesti lisukkeen kanssa yhteen. 

Emme saaneet Tori-menun jälkkäriä allergioiden takia. Vaihtoehtomme oli kuitenkin osuva päätös.
Pieni keksi toi meidän molempien mieleen näkkileivän. Hauska ylläri. 

Arjessa saa olla juhlaa. Sen voi luoda pienillä valinnoilla. Kokeilemalla jotain muuta kuin mihin on tottunut. Käymällä jossain hyvin erilaisessa paikassa. Eikä sen tarvitse olla kallista. Myös ravintoloilla on alennusmyyntinsä, laadukkaat sellaiset. Pitää vain vähän seurata ja olla ajoissa. 

Lupausten äärellä kaupungin keskellä

Uusi vuosi ja yritys olla jälleen parempi ihminen. Niistähän tämä päivä on tehty. Lupauksista ja yrityksistä muuttua.

Lupauksia annetaan joka päivä; osa niistä pysyy ja toteutuu, osa taas unohtuu tai päättyy pettymykseen. Viime vuoden uudenvuodenlupaustani en edes muista. Siksi en ole aivan varma onko tänään järkeä antaa lupausta, joka huuhtoutuu muistista vuoden aikana. Toisaalta, jos lupaus olisi koko ajan esillä, ehkä sen muistaisi paremmin tai sitten katse ei vain kohdistuisi siihen eikä mieli sitä käsittelisi.

Toimistotalon portaikko. Mustan ja valkoisen leikki.
Arkinen näkymä, jota työntekijät eivät enää huomaa. 

Tämän blogin olisi pitänyt olla aktiivinen, vähintään kerran kuukaudessa päivittyvä blogi. Viime vuonna niin ei tapahtunut. (Petetty lupaus numero 1.) Viime syksynä tehtyjen (työhön liittyvien) lupausten pohjalta voinen jo sanoa, että en pystyne parantamaan tapojani tämän blogin osalta.

Luonnon rakentamaa: Imatrankosken uoma.
Jääkauden tuotos on matkailunähtävyys ja osa kansallispuistoa.
(Kuva otettu sillalta blogitekstiä varten, jota ei tullutkaan.)

Kyse ei ole blogin pitämisen viehätyksen katoamisesta. Itseasiassa olen entisestään innostunut kuvaamaan ja löytänyt kaupungeista pieniä sirpaleita, joita jakaa. Olen vain menettänyt tai ehkä paremminkin kadottanut sen ajan, jonka ennen annoin tälle blogille.

Toisaalta asiaan on vaikuttanut myös ne kaikki muutokset, jotka ovat elämässäni tapahtunut viimeiseen reilun puolenvuoden aikana. Muutokset ja menetykset eivät ole kantaneet tänne asti, koska ne eivät kuulu tähän blogiin. Ja kun ne ovat keskiössä elämässä, on vaikea sivuuttaa ne ja katsoa vain ympärille ja kirjoittaa siitä. Suojeluvaisto on ihmeellinen asia.

Reissaaja löytää: Erään kahvilan naistenhuoneen seinät olivat täynnä eri
lehtien kansia ja sivuja. Osa oli teemoitettu.
 Aiemmin olen nähnyt vain ulkohuusseissa saman tapettiratkaisun. 

Viime kesänä ajattelin, että yritän kirjoittaa syksyn aikana kaupunginosista. Eri kaupunkien kaupunginosista, niiden tunnelmista, rakennuksista, ilmapiiristä ja ihmisistä. Lopputulos: ei yhtä ainoata kirjoitusta. (Itselle annetun lupauksen pettäminen, petetty lupaus numero 2.) En lupaa tehdä sitä tänä vuonna, mutta voin yrittää. Yritys on kuitenkin parempi, kuin täyttymätön lupaus. Silloin tiedän ainakin tehneeni jotain asian eteen, enkä vain ohittaneeni sitä.

Kuvan oikeassa reunassa pilkistävään puistoon halutaan rakentaa taloja.
Mitä se tekee 1950-luvun asuinalueelle? Häviääkö tunnelma?

Olisin halunnut olla aktiivisempi liittyen keskusteluun kaupunkien rakentamisesta ja siihen miten olemassa olevaa kaupunkitilaa muutetaan. Lopputulos: ei mitään muutosta verrattuna vuoteen 2013. (Petetty lupaus numero 3.) Todenmukaisesti täytenee sanoa, ettei minulla olisi "lihaksia" edes asiaan. Aihe ja asia ovat kuitenkin hyvin kutkuttavat ja kiinnostavat. Varsinkin yksilön vaikuttamisen ja kaupunkirakentamisen näkökulmasta. Missä menee kasvamisen ja uudistumisen rajat yksilön elinpiirin osalta?

Lupauksia en tee. Toiveita heitän itselleni. Rohkeutta katsoa, tallentaa ja kirjoittaa. Mahdollisuuksia nähdä, kohdata ja tuoda esiin uutta, vanhaa, mennyttä ja menetettyä. Tuntea jälleen kulunut aika ja sen merkit ympärillä. Ei elää hetkessä vaan ajassa.


Onnellista uutta vuotta 2015! Olkoon tämä vuosi täynnä pieniä löytöjä ja ihmeellisiä mahdollisuuksia. 

Triennale ja sen seitsemän mäkeä

Lahti, nuori kaupunki. Ennen tunnettiin Hollolan Lahtena. Nyt toriparkkiremontin sekoittamana kaupunkina.

Tämän kesän matkustuskohteista yksi odotetuimmista. Kahdesta syystä: 1) sukulaiset ja 2) Julistetriennali. Lahti on minulle ollut hieman vieras kaupunki, vaikka siellä olen usein käynyt lapsena ja jonkin verran myös työasioissa. Tälläkään matkalla ei vielä kaupungin historiasta saanut kuin raapaisun, mutta aika hyvän sellaisen.

Oppaanani ja seuranani oli paikallinen, joka tiesi erikoisia asioita kaupungista. Hän osasi kertoa missä oli ennen ollut julkinen sauna, mistä Humpulankatu on saanut nimensä ja kuka on lahjoittanut minkäkin patsaan kaupungin puistoihin.

Ensimmäisenä päivänä kävelimme kaupungin toiselle puolelle maauimalaan uimaan.
Ensimmäistä kertaa sain uida hyppyrimäessä. Loistava tilallinen ratkaisu kaupungissa. 

Julistetriennalesta saimme ensimmäisiä vinkkejä päiväkahvilla ollessamme.
Toriparkin rakennustyömään yksi sivu oli peitetty erilaisilla julisteilla. Niitä ehti ihailla
cappuccinoa juodessa. 

Näimme useita patsaita kiertäessämme kaupungin puistoja.
Launeneidot oli mielenkiintoinen suihkulähde.
Sen on kaupungille lahjoittanut aikoinaan panimo, joka toimi mäen alla.

Lahden Julistetriennale on auki maaliskuuhun 2015. Me päädyimme katsomaan ensin Triennale+ -näyttelyn Historialliseen museoon ja sen jälkeen vasta varsinaisen Julistetriennalen.

Yksi Triennale+ -näyttelyn mielenkiintoisimpia julisteita. 

Tapani Aartomaan suunnittelema Opettajain lehden kansi oli osa Aartomaasta kertovaa näyttelyn osaa.
Oli pakko ottaa tästä yksittäisestä lehdestä kuva kaikkien opettajaystävieni nähtäväksi. 

Tämä viehkeä teatterifestivaalin juliste oli yksi niistä, jotka kiinnittivät huomioni. 

Varsinaisesta triennalista en ottanut kuvia, koska kamera unohtui laukkuun. Siellä oli kuitenkin useampi julisti, jotka jäivät mieleen. Varsinkin ympäristökatastrofeja ja kirjatapahtumia kuvaavia julisteet olivat mielenkiintoisia ja hyvin eri tavoin toteutettuja.

Kiersimme ylös ja alas Lahtea. Kaupunki on mäkinen ja jokaisen mäen päällä on jotain uutta, erilaista. Helle hieman harmitti, mutta tarpeeksi aikaisin kun lähti liikenteeseen ja istui useasti puistoissa varjossa jaksoi useankin tunnin. Söimme Hallissa ja Mamma Mariassa, molemmat tunnelmallisia paikkoja.

Ehkä vierailun merkittävistä hetkistä oli kaupungissa 40 vuotta asuneen oppaani toteamus siitä, että kaupungin näkee ihan eri tavalla, kun sitä esittelee toiselle. Paikallinen muuttuu oppaaksi ja opas esittelee kaupunkinsa kuin se olisi enää hänen arjen tilansa vaan kerroksia historiaa.

Nauroimme paljon, ja varsinkin tämän Taidelainaamosta bongaamamme taulun nimelle. 

Kukkien valtakunta

Täällä tuoksuvat pihan kukat, myös sisällä.
Vaihdoin uusia kukkia maljakoihin. Keräsin talonemännän asettelemat kukat yhteen ja poistin kaikki huonot. Kaikki edelleen hyvin kukassa olevat keräsin ja asettelin uudelleen pariin maljakkoon. Sen jälkeen otin sakset käteen ja etsin puutarhasta uusia kukkia tyhjiin vaaseihin.  

Talonemäntä oli tuonut ison kimpun valkoisia valkovuokon näköisiä kukkia,
 joista  muutaman oli vielä pystypäin pienempään maljakkoon laitettavaksi. 

Eteiseen vaihdoin kimpun tilalle yhden yksittäisen jasmiinin oksan. 

En ole pitänyt itseäni ruusuihmisenä, mutta muutaman niitäkin leikkasin sisälle. 

Emännän asetelmasta sain vielä orvokkimaljakon keittiön pöydälle. 

Viimeeksi olen sitotunut kukkakimppuja keväällä 2011 työpaikan kevätretkellä Turussa.
Muistin sen kimpun ja yhteisen tunnin ihanien työkaverien kanssa tätä kootessa.
Harmi, ettei minulle ole jäänyt kuvaa siitä kimpusta tai päivästä. 

Lisäsin pitkiä kukkia emännän jo olemassa olevaan asetelmaan.
Muutaman oksan sijasta tuli runsautta, värienkin. 

Puutarha... En tiedä olisiko minusta ikinä hoitamaan tai kasvattamaan sellaista. Ihailen muiden tarmokkuutta ja kättenjälkeä. Pidän kuitenkin kukkien asettelusta. Ne tuovat sisälle tuoksuna koko kesän, väreinä ja muotona koko elämän mahdollisuudet. Toivottavasti en tänä talonvahtiaikana tee pahaa jälkeä puutarhassa. 

Oikeanlainen antikvariaatti

Pidän lukemisesta, mikä näkyy esimerkiksi kotona olevasta kirjamäärästäni tai jokakesäiseksi lukuhaasteeksi muodostuneesta "kesäkirjapinostani". Kirjojen hankinta on myös tärkeä asia. Osittain tietenkin kirjallisuuden tukemisen kannalta, mutta osittain vain ihan siksi, että pidän kirjojen omistamisesta. Ne ovat kauniita ja kun ne ovat omia, ne voi lukea koska tahansa uudelleen. (Tässä kohtaan on kuitenkin sanottava, että minulla on varmaan noin 50 kirjaa hyllyssä, joita en ole vielä kertaakaan lukenut.)

Kirjojen hankkimisen kannalta itselle kolme merkittävintä paikkaa tavallisten kirjakauppojen lisäksi ovat kirjasto, antikvariaatit ja erilaiset torimyynnit. Viime viikkoina on kiertänyt useammassa antikvariaatissa ja tällä viikolla tuli hetki, joka jäi mieleen. Oikeastaan hetken sijaan pitäisi puhua kysymyksestä. 

Millainen antikvariaatin pitäisi olla? 

Olen tottunut yhdistämään antikvariaattiin seuraavat asiat:

- ahtaus

- kirjapinot

- epäjärjestys

- tiskin takana istuva myyjä, joka vilkaisee hetkellisesti ylös, kun astut sisään, mutta jatkaa sitten omia puuhiaan. 

- korkeat kirjahyllyt

- vieno tunkkainen haju, joka syvenee, kun etenee hyllyjen välissä peremmälle. 

Tälläisia olivat jo lapsuuteeni ja nuoruuteni arjen antikvariaatit. Sananlaskun mukaan "poikkeus vahvistaa sääntöä" ja tällä viikolla koin sen poikkeuksen antikvariaatin kohdalla. Kävin ystäväni kanssa Hiltusen antikvariaatissa Sofiankadulla Helsingissä. Se oli siisti, avara, valoisa, selkeä ja kirjamäärät olivat kaukana siitä mihin yleensä antikvariaattien kohdalla olen tottunut. Kokemus oli hymyilyttävä. Huomasin oman ennakko-oletuksen rapisevan ja antikvariaatti oli pakko määritellä uudestaan. Ainakin poikkeuksen osalta.

Oma kirjapinoni kasvoi Woolfin elämänkerralla. Ei siis mikään pahempi uusi kirjakauppalöytö. 

Kuvien kertomaa (rakkautta ja) kaupunkia

Vierailin tänään ystävieni kanssa Kaapelitehtaalla Valokuvataiteenmuseossa. Itseäni kiinnosti alunperin enemmän Tuija Lindströmin näyttely, mutta lopulta Dorothée Smithin teoksista Septiéme Promenade oli se, joka tempaisi mukaansa. Ehkä yhdistelmä Kafkaa ja liikkuvaa lumista maisemaa vain säväyttävät enemmän kuin lihansyöjäkasvit.

Smithin lyhytelokuva vangitsi. Kertojan viittaukset Kafkan Kirjeitä Milenalle -teokseen synnyttivät omia muistoja ja ajatuksia siitä, miten oikeastaan olemme paljon jättänyt sanomatta, kirjoittamatta, lähettämättä, jakamatta. Jakaneet vain aaveille, eikä todellisille ihmisille. Kuitenkin nykypäivänä levittelemme itsestämme ehkä enemmän kuin tajuammekaan. Missä menee todellisen asian raja?

Suosittelen molempia näyttelyitä. Lindströmin teoksista Helsingin kulttuuripääkaupunki-hakemusta varten tehty esite, kertoi hyvin paljon siitä kuinka siloteltua ja väritettyä kuvaa päättäjät haluavat antaa kaupungeista. Todellisuus, omassa karuudessaan, ei riitä.

- - - - -

Missä kävin: Suomen valokuvataiteen museo

Kaitsoimme tänään myös elokuvan Billion Dollar Brain. Sain sen joululahjaksi. Sitä katsoessa saa monet hyvät naurut. Kuinka monta suomalaista kaupunkia tunnistat jo trailerista?

Pyhäinpäivä - muistamisen ja elämisen päivä

Eilen, pyhäinpäivänä, muutama ystäväni sanoi, etteivät muista lapsuudestaan päivään liittyviä tapahtumia tai tapoja. Minäkään en muista mitään erityistä. Meillä edesmenneiden muistaminen oli ja on läsnä jokaisessa päivässä. Niissä kannetuissa muistoissa, jotka meille jo pienestä pitäen jaettiin. Lapsuuden kaupungin rannoissa ja kaduissa, papan rakentamissa taloissa, mummon bingohallissa, kauppareissujen hautausmaapiipahduksissa, kosken pauhunnassa, ukin tallentamista maisemista, Marjamäen mökin portaissa... 

Eilisessä pyhäinpäivässä oli läsnä kaksi sellaista asiaa, jotka nostivat päivän muiden joukosta. Ensimmäinen oli paluu ystävieni perinteeseen. Vuosien sitten minulla oli mahdollisuus osallistua heidän tapaansa grillata pyhäinpäivän iltana ja sen jälkeen kävellä Hietaniemen hautausmaalla. Eilen olin jälleen osa tätä kokemusta. Nyt mukanamme oli paljon tuoretta surua ja muistoja. 

Toinen asia oli minun kynttilässä läsnä olleet ihmiset. Itselläni oli mielessäni jo aamusta lähtien ollut opiskelukaverina Louna ja hänen poismenonsa joitakin vuosia sitten sekä viime vuonna menehtynyt Seppo-serkku. Molemmat olivat saaneet elää hienon elämän. Ja minäkin sain jakaa heidän matkaansa. Läsnä olivat tietenkin myös mummot, ukki, pappa, isotäti... ja ei vain siinä kynttilässä vaan koko kävelyssä, matkassa, päivässä ja jokaisessa päivässä eteenpäin. 

Ystäväni Hietaniemen kynttimeressä.
Meidän kahdeksan ystävän surut olivat siinä rinnakkain.

Päivään kuului myös paljon aurinkoa (Aurajoen rannalla), naurua ja hymyjä. Uutta elämää pienten pellavapäiden muodossa ja suukkojen ja halien virtaa. Oli ihana päivä. Kaikessa. Kahdessa kaupungissa. 

Hämeenlinnan jälkeen

Minun piti mennä ensi kuun alussa Hämeenlinnaan konferenssiin. Se peruuntui.

Istuin tänään Q-teatterissa ystäväni ja hänen puolisonsa kanssa katsomassa Juha Itkosen Hämeenlinna-näytelmää. Esitys sai tunteiden kirjon esiin. Stereotypiat pikkukaupunkiympäristössä toimivat. Kaupunkikritiikkiä niin Helsinkiä kuin Hämeenlinnaa kohtaa satoi ihmiskohtaloiden käsittelyssä.

Mielenkiintoista oli seurata näytelmään rakennettuja kaupungin määrittelyjä. Kuinka Helsinki rakentui pitkän linjan pääkaupunkilaiselle toimittajalle tietyistä rajatuista kortteleista ja kantakaupungin osista. Tai kuinka Tikkurila oli Helsinkiä, kun katsoi maailmaa pikkukaupungista tunnin matkan päästä. Itkosen kaupungin määrittäminen oli hyvin perinteisellä linjalla. Tietynlaiset ihmiset asuvat tietynlaisella alueella ja he elävät tietyllä tavalla. Pikkukaupungit ovat kuolevia, jos ei muusta syystä niin siellä asuvien ihmisten takia.

Korviini jäi soimaan ajatus siitä, ettei tilaa koeta, koska sitä eläessä ei enää huomioida sitä. Ei kuulla sen ääniä, nähdä mitä se on. Sen läpi vain kuljetaan suorittaen ne asiat mitä varten tila on. Kokeminen muuttuu suorittamiseksi kun tiloista tulee toistuvia elettyjä tiloja?

Kuinka montaa suomalaista kaupunkia näytelmä olisikaan voinut kuvata, jos otsikkoon olisi vain vaihdettu jonkun toisen kaupungin nimi? Kuinka paljon meillä onkaan kuolevia kaupunkeja, joissa ihmiset elävät muuta kuin haluamaansa elämää?

- - - -

Pienessä teatterisalissa istuessa tuli mieleen alkuperäisen teatteriseuralaisteni kanssa istutut kymmenet näytökset vuosien takaa. Ja Neiti K:n tänä iltana lausuma muisto kulttuurin vaikutuksesta sieluun sopi niiden muistojen kanssa kuin nakutettu yhteen. Koska se oli se vuosi, kun elämä pikkukaupungissa oli pelkkää kulttuuria ja kartanoelämää.

Usvaisia päiviä

Viimeisen viikon aikana olen kävellyt useaan kertaa usvassa. Onko joka syksy ollut tällaisia päiviä? Niin, ettei ole nähnyt kuin muutamia kymmeniä metrejä eteensä. Maailma on jotenkin kauniin harmaa nyt. Peltojen viimeinen vihreys kirkastuu aamun kosteudessa. Talojen kesällä maalatut siniset, keltaiset, oranssit seinät eivät hyppää silmille vaan tuovat mieleen postikortit. Saavat miettimään kotimaahan jäämistä matkustamisen sijaan.

Vielä hetken aikaa taivaan peittää harmauden rintama. Vielä joinakin aamuina suuri kaupunki ympärilläni pienentyy toriksi ja sitä reunustavaksi korkeiksi taloiksi. Niinä päivinä kuulen kaukaisuuden äänet, joiden merkitystä en voi täysin ymmärtää.

Jossain tuolla on kaupunkia.

Juhlintaa kaupungilla

Olimme eilen liikkeellä juhlinnan merkeissä. Ohjelmaamme eivät kuuluneet kaupungilla olleet suureet tapahtumat, mutta pääsimme osallistumaan osaan niistä kuitenkin. 

Pride-kulkuetta saimme seurata kirkon portailta. Matkalla portaille ihmettelimme väkimäärää, mutta vasta paikanpäällä muistimme. Voi kun aikamme olisi riittänyt kulkueeseen osallistumiseen. 

Kolme tuntia myöhemmin kuuntelin kattojen yli kiiriviä Tuskan esityksiä.  Lavan näki, mutta lavalle ei nähnyt. 

Piipahdimme myös Sinebrychoffin puistossa olleessa konsertissa. Päivämme oli täynnä naurua, katuja, kysymyksiä, vastauksia, sateen pelkoa, kattoja ja uusia löytöjä. Reunalta kaupungin isoihin tapahtumiin osallistuminen tuntui päivään sopivalta, vaikka ei kuulunut alkuperäiseen suunnitelmaan. Osallistuminen marssiin olisi ollut iso juttu, mutta tällä kertaa ei voinut jättää ryhmää ja muuttaa suunnitelmia. Oli kuitenkin hienoa nähdä osallistujien kirjoa. Onneksi aina on ensi vuosi.

Vastapainottomuutta

Kiipesin torstaina metsäpolkuja pitkin Puijolle. Näin elämäni ensimmäiset sinivuokot. Kuuntelin tikan naputusta ja istuin sammaleen peittämällä puunrungolla. En ollut tajunnutkaan kuinka paljon olin kaivannut takaisin metsään.


Katselin korkeuksista järviä. Kaipasin uimaan. Kylmään veteen sukeltamaan. Tuntemaan ajan hiomat kivet jalkapohjissa. Lumpeenlehtien versot sormenpeissä.


Matkustin tiistaina vanhalla höyrylaivalla Suomenlahdella. Haistoin suolan ja tunsin auringon poltteen poskilla. Meren äänet hävisivät puheensorinaan, katse ei ennättänyt kutimista ja matkaseuran kasvoista saariin, meren aaltoihin kuin hetkeksi.


Jossain kaiken tämän välissä mietin lentämistä. Pitäisikö minun? Opetella liitämään siivillä, jotka ovat kantaneet sukumme yhtä polvea enemmän kuin olisi ollut tarvetta. Miksi sieluni herää tähän outoon kaipaukseen nyt?


Kohta olen taas kaupungin kaduilla sandaaleissa. Tuntemassa kiviseinien viileyden ja muistamassa. Katselemassa kattoja, katukahviloiden pöytärivejä ja kuuntelemassa ihmisten keväistä naurua. Palaamassa arkeen. Kotiin. Sammaleen pehmeys muistona kämmenissä, tuuli selässä työntämässä eteenpäin ja katse horisontissa, jos vaikka.....

Kaupungin kokeminen yli viisikymmentä vuotta sitten

Olen joissain aiemmassa blogikirjoituksissani maininnut tutkimistani naisista. Gradun deadline on ensi viikon maanantaina. (Ja kyllä tämä on se deadline, josta aion myös pitää kiinni, koska en enää halua antaa töiden viedä mennessään, kuten niin monen deadlinen kohdalla on käynyt.)

Se Lontoo, joka minulle on välittynyt naisteni muistoista on tuonut minulle John Urryn romanttiseksi turistin katseeksi kuvaaman olotilan. Ehkä minä pääsen joskus vielä Lontooseen. Ehkä se kuitenkin on hyvin erilainen kuin näiden otsikoiden kaupunki.

Ja ehkä kuitenkin niin samanlainen jaettujen kokemusten kaupunki, jossa minä olen heidän jatkumoaan, aivan kuin he olivat Hapulin tutkimien naisten jatkumoa.

Kaupungilla lentomatkan päässä

Olin pääsiäisen Tukholmassa ystäväni kanssa. Lentomatka oli viisas valinta. Nopeasti perille ja enemmän aikaa itse kaupungille.

Näin Turun ilmasta. Pimeälläkin se oli kaunis. Tuli ikävä.

Kerrankin kuvasin ja paljon. Kiitos Porsu kameran lainasta. Kaupunki tallentui ainakin osittain muistikortille. Minun Tukholmaani:

Tiet, jotka risteävät jossain muualla

Kun istuu bussissa ja pimeys on ikkunan takana tummempaa kuin mustan takin vuori, pohtii koska on oikeasti aika jäädä pois. Tuntemattomille seuduille matkatessa ei voi kuin luottaa annettuihin ohjeisiin, aika-arvioihin ja omaan tuntemukseen. Tai sitten rohkeasti kysyy vierustoverilta. Joskus sen uskaltaa tehdä, mutta yleensä vain toivoo, että painaa nappia juuri ennen oikeaa pysäkkiä.

Pimeydessä ei pitäisi olla mitään pelättävää. Silti sen katsominen lasin läpi on lähes yhtä tuskaista kuin sen syleilyssä seisominen. Vaikka tietäisi tien kohtaavan toisen ja lopulta määränpään, on askelissa silti epävarmuutta tai valheen täyttämää rohkeutta. Jokainen askel on otettava, vaikka ne veisivät taaksepäin, kohti kahden muun tien risteymää. 

Seurasin ikkunasta vierasta maisemaa ja harmaita pilviä. Vilkuilin pysäkkien nimiä ja odotin. En luottanut aika-arvioon enkä oikein ohjeisiin. Oma pelko pysäkin ohi ajamisesta oli liian vahva. Kunnes tuli mutka, toinen ja alamäessä rakennus, päämäärä. Sitten pystyi taas helpommin hengittämään. 

Ehkä olisi kuitenkin pitänyt ajaa ohi ja katsoa missä tie loppuu. Mitä vielä ikkunan takaa näkyy. Missä vaiheessa kaupunki olisi muuttunut pelloksi, tie poluksi ja oma matka paluuksi. Ehkä olisi pitänyt odottaa pimeyttä ja sen syleilyä. Mustan puhuvaa kaupunkia ja niitä teitä, jotka risteävät tulevaisuudessa. 

Purettuja taloja sementtipuutarhojen keskellä

Luin tällä viikolla lahjaksi saamani Ian McEwanin Sementtipuutarhan. Vaikka teos käsittelee sisarusten välistä rakkautta vanhempien kuoltua, minua kiehtoi enemmän kirjan tilallisuus. Useaan otteeseen kirjassa ilmeni kuinka perheen talo oli lähes ainoa kadun taloista. Muut oli purettu moottoritien, jota ei oltu rakennettu, alta pois. Piha oli täynnä polkuja, sementistä ja kivistä rakennettuja reittejä ja tasanteita; kasvit taistelivat villinä naapuritonteilla auringosta. Kuinka paljon piha edustikaan perheen isää ja naapuritontit lapsia.

Luin kesällä Helsingin Sanomista juttua autioituvista taloista. Siitä kuinka nuoret sukupolvet eivät käytä enää isovanhempiensa rakentamia taloja edes kesämökkeinä. Hylätyistä taloista oli myös kirjoitus Oisko Tulta -blogissa viime viikolla. Autioituvat talot ovat olleet aamuinen näky junassa istuessani. Kuinka paljon niitä onkaan ympärillämme.

Jäin kirjan luettuani pohtimaan kuinka paljon taloja puretaan ja hylätään mahdollisten rakennushankkeiden takia. Isoisäni myi aikoinaan osansa sukutalosta valtiolle, koska tilalle rakennettiin ohitustien ramppi. Mitä jos ramppia ei olisikaan rakennettu? Olisiko maa ollut mahdollista saada takaisin, jotta meillä lapsenlapsilla olisi ollut mahdollisuus kolmekymmentä vuotta myöhemmin veivata käsin jäätelökoneella virkistystä kuumana kesäpäivänä tai juosta possujen perässä pihamaalla. Tai olisiko koko alue vain jäänyt luonnon haltuun, villiintymään. Vai olisiko kaupunki vähitellen laajentunut ja syönyt vanhan kesäpaikan.

Kaupungeissa autiotaloja on myös, vaikka ei Suomessa missään suurissa määrin. Ja autiot kerrostalot ovat täällä tuntematon käsite. Ehkä betonitalot kokevat täällä saman kohtalon kuin Detroitissa, ehkä. Sementtipuutarhoja meillä ei vielä ole, mutta asvalttisia yhä enemmän. Ja maaseuden autioituneita taloja, joita omistajat eivät muista.

Lehtimeressä

Jouduin vaihtamaan torstaina pyöräni bussiin kesken päivän. Vettä satoi enemmän kuin sateenvarjo kesti. Perjantaina vedin jo aamusta kumpparit jalkaan ja nautin lätäköistä. Lätäköissä on lapsen onni ja aikuisen tuska. Kaupunki hukkuu niihin; maa ei jaksa imea itseensä kaikkea mitä taivas antaa.

Kaupungin vaahterat ovat vaihtaneet väriä. Takapihan vaahtera pudottaa kirkkaan keltaisia lehtiä. Kannoin niitä tänään lahjaksi ja kotiin sylin täydeltä. Lehtimeren keskellä teki mieli heittäytyä selälle ja sulkea silmät. Piiloutua kasan alle ja hengittää syksyn kosteaa tuoksua. Juhlamekon reunat hivelivät lehtiä, kun kyykyssä poimin maljakkoa varten punertavia sateen pudottamia lehtiä. Selän takana kerrostalon ikkunat tuijottivat touhuani. Ja aina vain teki mieli heittäytyä lehtimereen.

Pihan löytöjä.

Syksy on tuntuu pimeältä kaupungista, vaikka todellisuudesta katuvalot valaisevat tienreunoja. Harmaat pilvet ja loputon sadeverho tuntuvat painuvan ihmisten päiden ylle ja ympärillä oleva värien ja tuoksujen kirjo ei yllä ihmisten puheisiin asti. Talvea on jo alettu pelätä.

En ole päässyt metsään. Sienet ovat nousseet vastaan tienreunuksen nurmikoille ja puistojen lehtimeriin. Tunnistin mustesienen ja muistin kuinka niitä nousi lapsuudessa joka syksy pihanurmikolle ja kuinka ne maistuivat paistettuna hyvältä. Kaupunki voi olla löytöjen ja metsien makujen paikka, kun vain rohkeasti nostaa lehden tai sukeltaa lehtimereen. Pelkäämättä ikkunoiden tuijotusta.

Haavekaupunkeja

Kaikilla on haaveita tilojen suhteen. Lomamatkaa suunnitellaan tarkasti ja kohteeksi valitaan usein haaveena ollut kohde tai jo tutuksi tullut paikka, josta tiedetään jo lähes kaikki, jopa sivukujien kulkijat.

Minä olen päässyt joihinkin haaveitteni paikkoihin, kaupunkeihin. Useimmat kaupungit ovat olleet kuitenkin sattumakohteita. Pitkäaikaiset haavekaupungit ovat edelleen kokematta. Ehkä joskus vielä, ehkä.

Casablanca ja Fes eivät ole ikinä edes käväisseet mielessäni mahdollisina matkustuskohteina. Katsoin Areenalta ensimmäisen osan Marokko arkkitehdin silmin ja ihastuin. Kahden kaupungin vastakohtaisuus houkuttelee yllättävästi. Sisäpihojen mosaiikit jäivät kaihertamaan mielenperukoille. Casablancan kerrostalojen moninainen muotokieli on jotain muuta kuin suomalaiset talot.

Dokumentissa mainittiin Jean Louis Cohen'in ja  Monique Eleb'in teos Casablancasta. Se on hankintalistalla seuraavaksi. Matkaliput on vielä ostamatta, mutta ehkä marraskuun pimeinä iltoina ne tulee hankittua. 

Kaupunkijuhannus täynnä naurua ja ihastumista

Olen viettänyt neljä peräkkäistä juhannusta Helsingissä. Kaupunkijuhannukset ovat olleet minulle yhtä hienoja kuin lapsuuden juhannukset asuntovaunulla. Tietenkin hetken aikaa kaipasi lentokentän isoa kokkoa ja vaunukyytiä kokon sytytykseen. Helsingin juhannukset ovat kaikki olleet erilaiset. Viime vuonna olin aattona Vanhankaupungin rannassa kosken lumoissa ja juhannuspäivänä kiertelimme kaupungin rantoja nauttien auringosta.

Tänä vuonna olimme jälleen veljeni luona. Juhannusaattona grillasimme kalliolle rakennetussa grillissä vartaita, makkaraa, paprikoita, sieniä ja paprikoita. Lisäksi tarjolla oli salaatteja ja uusia perunoita. Jälkkäriksi oli ihanaa paistettua juustokakkua marinoitujen mansikoiden kera. Seurana oli sukulaisia ja ystäviä vuosien takaa. Taustalla soi tieni-iän hitit ja välillä vähän uudempaa ja vanhempaakin musiikkia. DJ:nä toimi nuorin vieraista, alakoulua käyvä pikkumies. Oli hauska nähdä hänen innostuksensa etsiä kappaleita youtubesta ja testailla taitojaan levysoittimen ja mikserin kanssa. Illan aikana muisteltiin menneitä, perustettiin uusia yrityksiä, vaihdettiin neuleideoita ja keskusteltiin asuntojen ja mökkien hankkimisesta. Voisi kuvitella, että meno oli aika keski-ikäistä, vaikka ei se sitä kyllä ollut. Naurua ja mukavan rentoa menoa oli myöhään yöhön.

Juhannuspäivä oli sateinen, mutta ei se haitannut. Oli hauska käydä ystävän kolmipäiväisissä tupareissa pyörähtämässä. Kaupunginosa oli minulle uusi, joten tuli taas uusi puoli Helsingistä tutuksi. Toisella puolella katua viiskytluvun kerrostaloja ja toisella puolella suuria omakotitaloja. Oli ihana kävellä pitkää katua sateen ropistessa varjoon ja katsella kuinka erilaisia taloja on rakennettu vierekkäisille tonteille yli viisikymmentä vuotta sitten. Ystäväni asuu kommuunissa ja täytyy sanoa, että hänellä on kadehdittava koti; lämmin, avoin ja mahdollisuuksia täynnä. Olen usein miettinyt, miksi kommuuniasuminen ei ole yleisempää ja ainakaan tästä talosta en löytänyt yhtään syytä, miksi en itsekin voisi sitä joskus kokeilla.

Kaupunkijuhannus Helsingissä oli hauska jo neljättä kertaa peräkkäin. Ehkä ensi vuonna uudestaan.

p.s. Ystäväni kommuunista voi lukea lisää täältä.

Keväistä rummutusta ja Unohdettu Elämä

Olen tänä keväänä käynyt katsomassa vähemmän elokuvia kuin normaalisti. Eilen näin Kilimanjaron lumet, joka hyvin kuvaa kuinka erilaisessa tilanteissa olevia ihmisiä asuu samassa kaupungissa ja käy samassa työpaikassa. Ehdottomasti yksi tämän kevään sykähdyttävistä (ranskalaisista) elokuvista.

Ensi viikolla on Unohdettu Elämä -elokuvafestivaali Turussa. Vielä ei ole elokuvien nimiä julkaistu, mutta pikkulinnut lauloivat valikoiman olevan laaja.

Vappu tulee ja sen jälkeen partiolaisten marssi. Yksi keväänmerkeistä itselleni on Mannerheimin puistossa olevat partiolaisten marssiharjoitukset. En tiedä mistä lippukunnasta on kyse, mutta on ollut hauska karpalomehua juodessa seurata nuorten tyttöjen marssiharjoituksia. Kaupungin puistotilaa hyödynnetään erinomaisesti koordinaatioharjoituksiin.

p.s. Kilimanjaron lumet sai kaipaamaan takaisin etelä-Ranskaan kuuntelemaan kaskaiden soitantoa.