13. helmikuuta 2012

Lumesta, vedestä ja mahdollisuudesta

Katselin eilen ravintolan ikkunasta, kun 150 vuotta täyttävän Stockmannin katolta lumi valui pehmeästi katon reunalle ja pöllähti ilmaan hennoksi pilveksi hajoten kohta tuulen mukaan. Lumesta nauttiminen käy monella tapaa. Itse en ole hiihtäjäsorttia, mutta ymmärrän hyvin kuinka lumisista metsämaisemista nauttiminen voi rentouttaa hitaasti lykkiessä eteenpäin. On hauskaa seurata lapsia ensimmäisillä luistimilla ja heidän muksahduksia lumikasaan.

Itselle lumi merkitsee kaupungin muuttumista. Lumi tuo mukanaan rauhallisuutta, hiljaisuutta ja peittyviä kattoja. Kattojen tarkastelu on rauhoittavaa, rentouttavaa. Varsinkin viime aikoina, kun lumi ja tuuli ovat tuonneet niihin uusia muotoja, kuvioita ja elementtejä. Tietenkin samalla tulee tarkasteltua koko taloa, mutta katot puhuvat hyvin omaa kieltänsä, jota en ole vielä edes tavoittanut kunnolla. Lumi ei tee kaikesta samanlaista, vaikka peittääkin ne valkoiseen vaippaansa.

Ja kun lumi sulaa on jäljellä vettä, paljon vettä. Kevään hankintalistassa on saappaat. Vettä olen joutunut pohtimaan uudelle tavalla viime aikoina. Kaupungissa vesi on sekä näkyvää että piilossa. Viemäreissä kulkee vesimääriä, joita ei voi ymmärtää. Suihkulähteet, lammet, joet... Näkyvää ja rakennettua vettä on ympärillä loppumattomalta tuntuva määrä. Siksi tuntuu oudolta miettiä veden loppumista. Puhtaan veden katoamista tai sen kuljettamista pitkästäkin matkasta. Mielenkiintoisen aspektin aiheeseen antaa Designmuseon näyttely. Omaa läträilyä voi aina hillitä, mutta myös kehityksen tukeminen on tarpeellista.

3. helmikuuta 2012

Talojen välissä kaikuu

Oletteko huomanneet kuinka kirkkaana korviin käy mattojen tamppaamisesta nouseva ääni, joka kiertää korkeiden kerrostalojen seinissä? Talveen kuuluu ehdottomasti mattojen vieminen hankeen, mattopiiskalla mätkiminen niin, että hikivaluu, vaikka pakkasta on -20 astetta ja puhtaille lattioille levitetyt kylmät matonkuteet sukkien läpi. Ja se tuoksu.

Keskellä kaupunkia asuessa hävettää viedä matot ulos ja hakata kuin viimeistä päivää. Varsinkin, kun minulla on vielä mummon minulle yli 20 vuotta sitten tekemät punaiset räsymatot. Pohdin tänään mistä ihmeestä tuo häpeän tunne oikein nousee. Keksin kaksi vastausta: 1) En ole nähnyt kertaakaan kuluneen kahden vuoden aikana kenenkään naapureistani vievän mattoja ulos. (Toisaalta olen ollut aika paljon pois päiväsaikaan, jolloin ehkä normaalit ihmiset siivoavat.) 2) Ääni joka mattojen tamppauksesta syntyy kiertää ihan eritavalla korkeiden kerrostalojen välissä kuin lähiöiden matalien rivareiden pihoissa. Tuntuu kuin pimeisiin ikkunoihin syttyisi valoja ja tarkistavia kurkkauksia näkyisi paukkeen johdosta.

En kuitenkaan luovu mattojen viemisestä pakkaseen. Jo talven tuoksun tuleminen sisään puhdistuneiden mattojen raidoissa riittää korvaamaan hetkellisen häpeän tunteen. Ja enhän minä voi heittää nurkkaan äitini ja mummojeni oppeja.

Tänään mummoni olisi täyttänyt 93 vuotta, jos hän olisi vielä keskellämme. Sen kunniaksi oli aivan pakko tehdä munapaistia, rotisevia ja keitettyjä perunoita. Ehkä aamiaiseksi riisivelliä. Kaupunkilaisnaisten kannattaa muistaa kaupunkilaismummojen opit, koska silloin hetkessä on läsnä enemmän kuin yksi sukupolvi (kaupunkilaisverta).

--

Muistan kätesi keinutuolin nojalla.
Muistan kaikki ne parsitut sukat,
bingohallin tuoksun, puolisoiden haudat,
ja Hakalissa on sota.

Muistan Tykin hiekkatiet, kangaskassit ja kumilenkit.
Muistan koivun oksat, saunavihdat,
kuluneet pelikortit, valokuvat piirongin päällä
ja ne roikkuposket, jotka äidillä alkavat näkyä.

(Maria Hatara)