23. elokuuta 2011

Pimeneviä iltoja kerrostalojen välissä

Kesän kosteat illat ovat loppuneet. Iltakävelylle pitää vetää päälle jo villatakki. Nyt ilma tuoksuu sammaleelta, sieniltä ja maatuvalta puulta, jopa keskikaupungilla. Ehkä homesienet elävät kerrostalojen keskellä.

Elokuu on osoittautunut todella rauhoittavaksi, uudistavaksi ja lähes täydelliseksi kaupunkikuukaudeksi. Vilpoisa tuuli kiertää talojen välissä, varjot ovat pitempiä muuallakin kuin kymmenen kerroksisten asuntokompleksien kyljessä, vesisade huuhtelee katuja puhtaiksi kesän hiestä ja puiden syljestä. Liikennettä on tasaista virtaansa; edelleen sen välissä pystyy puikkelehtimaan.

Hellekesä on päättynyt. Kaupunki elää ihan eri rytmillä taas. Sen kuulee hätäajoneuvojen ujelluksesta, liikennevalojen merkkiäänistä, yöajelijoiden jättämästä hiljaisuudesta ja lasten hyppivistä askelista aamukahdeksalta.

Sen huomaa myös itsestä ja kaikista niistä löydöistä mitä tekee elokuussa. Elokuu muotoutui yllättäen itsetutkimuksen täyttämäksi kuukaudeksi. Ja toisaalta se on myös kuukausi jolloin piti hyväksyä monta asiaa. Ihme ja kumma elokuu on rakastumisen aikaa. Ja kun se tapahtuu monta kertaa... ei voi kuin nauraa ja ihmetellä miksi näin ei ole jo tapahtunut aiemmin.


your life is your life
don’t let it be clubbed into dank submission.
be on the watch.
there are ways out.
there is a light somewhere.
it may not be much light but
it beats the darkness.
be on the watch.
the gods will offer you chances.
know them.
take them.
you can’t beat death but
you can beat death in life, sometimes.
and the more often you learn to do it,
the more light there will be.
your life is your life.
know it while you have it.
you are marvelous
the gods wait to delight
in you.

(Charles Bukowski The Laughing Heart
Löytyy myös mielenkiintoisena videona, jota pidetään yhtenä syynä Lontoon mellakoihin.)

15. elokuuta 2011

Syksyn tuomat luurangot.

Viimeiset pari kuukautta olen saanut kuunnella lähes joka ilta naapuripuistossa olevaa esitystä. Kulttuuripääkaupunkivuosi on tullut ihan koti-ikkunan alle. Nyt jäljellä ovat vain teltan metalliset rakentaat.

Kulttuuripääkaupunkivuosi on jo puolessa välissä. Näkyykö merkkejä kehityksestä, muutoksesta, pysyvyydestä tai ratkaisujen löytymisestä? Jääkö muuta kuin kylmiä metallisia luuranko puistoihin ja katoavat sävelet puihin?

Kaupungissa on ollut kaikenlaista kuhinaa. Kesän kulttuurianti tuntui kuitenkin päättyvän kuin veitsellä leikaten koulun alun myötä. Elääkö kulttuuri liian vahvasti sidoksissa kalenteriin? Vai onko vain tarjonta sattumalta rakennettu niin, että tällä viikolla ei saa enää sitä mitä viime viikolla oli tarjolla? Onko kulttuuripääkaupunkivuosi kuitenkin liikaa lyhyt kestoista kulttuurin kokemista?

Kaupunkitila jatkuu peltojen ja metsien syleilyyn. Kulttuuri jatkuu muistoissa ja (mieli)kuvissa. Ehkä sen vain pitää riittää kaikkien toivomusten lisäksi, että ensi vuonna olisi edes osa tästä tarjonnasta. Ehkä minä jo kaipaan sitä musiikin kumua, jota olen iltaisin kuunnellut.

10. elokuuta 2011

Sämpylän tuoksuinen kaupunkiasunto

Ruoasta puhutaan nykyään aina. Joitakin vuosia sitten kaikki valitsivat kaupassa kevyttuotteita, superfood tuli muutama kesä sitten, karppaus vaikutti jopa leivän myyntiin kuluneena keväänä. Ruoka on hyvin henkilökohtainen asia. Kyse ei ole vain ruokavalioista, allergioista, perinteistä tai siitä osaako laittaa ruokaa. Kyse on identiteetistä ja oman elämän rakentamisesta.

Ystäväni vinkkasi minulle kahden perheen ruokakokeilusta, josta oli lukenut MeNaiset-lehdestä. Odotin artikkelilta ja kokeilulta paljon. Ideana oli, että aina einesruokaa syövä perhe vaihtaa ruokavaliota viikoksi perheen kanssa, joka syö alusta asti itsevalmistamaa, pääasiassa luomupainotteista ruokaa. Itse perinteistä kokonaisvaltaista ruoanlaittoa kannattavana odotin, että vaihto avaisi einesperheen silmät maistamaan ruokaa sen puhtaudessa ja näkemään, ettei ruoanvalmistus oikeasti ole niin kauheata. Toisaalta myös toivoin, että jotkut syyttä suotta pannaan joutuneet einesruoat saisivat uuden arvon perinteistä ruokaa tekevällä perheellä. Artikkeli oli pettymys tältä osin. Tuntui kuin einesperhe ei olisi saanut kokemuksesta mitään ja perinteisen ruoan kannattajat vain vatsakipuja. Positiivista artikkelissa oli kuitenkin oman valinnan mahdollisuuden painottaminen. Kummankin perheen äiti oli tehnyt ratkaisunsa ruoanlaiton suhteen omaa ja perheensä elämää ajatellen.

Se mikä ehkä eniten ärsytti artikkelissa oli perinteisen naisen roolin kuvaaminen. Vaikka einesperheen äiti oli kiireinen työihminen, oli hän ainoa joka oikeastaan perheessä laittoi ruokaa. Jopa "kotiäitiidylliä" rakentava perinteisen ruoan kannattaja ei nähnyt ulos omasta keittiöstään vaan hääräsi siellä yksin. Missä oli lapset ja mies? Missä oli yhdessä ruoan tekemisen hauskuus? Puolet ruoan nautinnosta tulee jo sen valmistamisesta, varsinkin yhdessä. Ruoka ei ole vain syömistä. Se on sosiaalista kanssakäymistä. Miksi sille ei annettu mahdollisuutta? Annetaanko sille edes mahdollisuutta ihmisten kodeissa?

Kun elää yksin on jokainen yhdessä ystävien ja sukulaisten kanssa vietetty ruoanvalmistus ja -nauttimis hetki tärkeä. Miksi perheissä joissa on kaksi, kolme, neljä, viisi... henkeä ei edes kerran viikossa tehdä yhdessä ruokaa? Minua suoraan sanoen harmittaa, että ihmiset ovat kaiken ruokavaliointoilujensa, itse-lähtöisen elämän tyylinsä myötä menettäneet ruokapöydän ja yhdessä alas istumisen kulttuurin. Onko se varattu nykyään vain juhlatilanteisiin?

Olen perinteisen ruoanvalmistuksen kannattaja. Pidän uusien ruokien kokeilusta. Uskon, että lähiruoka ja luomu ovat laajemmin tärkeitä kuin vain omassa ruokavaliossani. Näen myös suuret mahdollisuudet reseptien jakamisessa, uusien makukokemusten saamisessa, ruokamatkailussa, pienten ravintoloiden tukemisessa sekä lasten ja nuorten ja aikuisten opettamisessa rohkeiksi kokeilijoiksi ruoan syönnin ja valmistuksen suhteen. Se mitä syömme, miten sen teemme ja mitä siihen haluamme panostaa, kertoo meistä enemmän kuin uskommekaan. Näkisin, että jokaisen identiteetistä osa tulee siitä ruoasta, jota hän on syönyt, syö ja tulee syömään.

Viime aikoina on ollut juttua myös säilömisestä ja pakastamisesta. Molemmat ovat kannatettavia, mutta taloudellisia siinä kohtaa vasta, kun itse kasvatat, poimit, keräät tai viljelet. Toiset tekevät sitä tavan takia, toiset retroilun ja toiset hyvän mielen takia. Väliä on vain sillä, että talvipakkasella saa aamupuuron päälle marjoja; on ne sitten itse keräämiä ja pakastamia tai kaupun pakastealtaasta poimittuja. Ollaan siis tyytyväisiä niin kauan kuin luonto meille vielä antaa kaikkea hyvää. Joskus voi tulla aika kun näillä leveysasteille ei enää marjoja poimita.

Ja leipominen aina kannattaa. Vaikka laittaisi liikaa suolaa taikinaan.

(EDIT: Ja erittäin ärsyyntyneenä kommentoisin kaikille vanhemmille: Ja vielä ihmetellään miksi nuoret ihmiset eivät osaa laittaa ruokaa!?!?!?! Eräs haastattelemani ihminen totesi, ettei hän piikomaan lähtiessä osannut mitään, koska äiti teki kaiken kotona. Tippuuko osaaminen taivaasta kun sitä tarvitaan vai tuleeko se harjoittelemalla?)

5. elokuuta 2011

Kahdeksas kaupunginosa

Rajojen hahmottaminen on kaupungissa joskus hyvin vaikeaa. Kartassa on alueen nimi vain läntätty päälle, eikä selkeitä rajoja ole merkitty. Kun asuu alueen laidalla, sitä vain voi erilaisten vihjeiden avulla yrittää arvailla mihin kaupunginosaan kuuluu. Rajat ovat usein myös monitahoisia. Sama paikka voi kuulua moneen eri tilaan, paikkaan, riippuen esimerkiksi siitä kenen (aika)käsityksen mukaan rajoja määritellään. Asuntokauppias voi määritellä talon sijaitsevan rajan sillä puolella, jossa talon hinnasta saa pelkästään alueen nimen takia paremman voiton. Naapuritalon mummo voi sanoa, että "teidän talo on vielä tätä meidän peltoa, mutta tuolla puolen katua asuu ne kulkulaiset eli se on jo sitten sitä mäkeläisten peltoa. Ei ne enää tähän kaupunginosaan kuulu".

Rajoja on välillä hyvin vaikea ymmärtää, mutta joskus ne selittävät asukkaiden identiteettiä enemmän kuin voisi osata ennakoida. Taloyhtiöt itsessään kertovat myös hyvin paljon asukkaista. Millaiset pihat ovat, miten taloyhtiötä remontoidaan, huolletaan, kuka ottaa vastuuta, kenen ääni saa kuulua. Pihoja kierrellessä näkee paljon sellaista, mitä ihmiset eivät ehkä haluaisikaan paljastaa, mutta pienillä valinnoilla tulevat muokanneeksi omaa kaupunkitilaansa suhteessa identiteettiinsä, toiveisiinsa, ajatusmaailmoihinsa... Museovirastolla, sähkölaitoksilla, palomääräyksillä ja kaiken maailman muilla ulkopuolelta tulevilla säädöksillä ja tahoilla on vaikutusta siihen, miten talot muokkaantuvat ajan saatossa, koska fyysisiä rakennuksia koskee niin monet elementit. Pihoja ei niinkään. Ne ovat taloyhtiön yhteisen sovun tuotosta.

Kahdeksas kaupunginosa paljasti pihojaan keskiviikkoiltana kauniissa auringonlaskussa.




Kaivo ja perunamaa; ne löytyivät ennen pihalta. Nyt on enää kaivo, eikä sekään kai ole käytössä.

Omenapuita ja lyhtypylväitä.
Yksinkertaisen kauniita julkisivuja. Mihin ovat kadonneet julkisivujen taidokkuus?