Mitäänsanomaton

Kaivoin kaapista esiin mekon, jota en ollut koskaan käyttänyt. Se on ollut siellä jo useamman vuoden odottamassa. Eilen sen sitten valitsin. Se suhjahti päälle. Vetoketju toimi kuin unelma. Helma aaltoili pyörähdyksen saattelemana.

Joimme sohvalla kahvit. Tänä viikonloppuna on kulunut tasan vuosi siitä, kun muutimme. Se vuosi ei ole ollut mitäänsanomaton. Se on ollut täynnä sanoja. Nauravia, helkkyviä, ihmetteleviä, epäileviä, totisia, kysyviä, pohtivia, muistelevia... Välillä surusta itkuisia ja ärtymyksestä kireitä, mutta ei koskaan loputtomatonta vaikenemista edeltäviä. Hiljaisuuden jälkeen on löytynyt sanat.

Tämä vuosi ei ole ollut mitäänsanomaton. Se on ollut yhteisen suunnan rakentamista, yhteisen arjen taiteilua, se on ollut rikasta ja lempeää. Se on ollut helppoa. Kaksi aikuista ja ymmärrys. Tanssiaskelia, juoksuaskelia ja paljon portaita.

Joku muu on käyttänyt mekkoani jo aiemmin. Vaalea villakangas on jostain 1960-luvun vuosilta. Jonkun toisen päälle se on sujahtanut aiemmin ja helma on kääntyessä heilahtanut. Joku uskoi sen elämään ja vei sen eteenpäin.

Ei elämä ole mitääsanomaton. Se on asioista, joiden toteutumiseen uskoo.

Kuten olohuoneessa pyörivän vinyylin karhean todellisen soundin lempeys.

Saaren saarella ja ikkunassa

Mistä voi olla ylpeä? Vaikea kysymys; sellainen, jota ei oikeastaan saisi edes tässä yhteiskunnassa aina esittää. Olen itse usein ylpeä, mutta harvoin sanon sitä. Nyt olen suunnattoman ylpeä nuoresta naisesta, jolta sain ensimmäisen piirustuksen lähes 20 vuotta sitten. Nyt hän on kuvataiteilija, jonka ihmeellinen maailma avautuu tuhansine tarinoineen tauluissa ja veistoksissa. Sain käydä katsomassa hänen näyttelyään Turussa Tuulenpesässä. Ihmetellä sitä luovuuden ja ideoiden määrää mitä yhteen näyttelyyn on saatu. Sitä tarinoiden virtaa mitä nuoresta naisesta voi löytyä.

http://liisesaari.tumblr.com/post/127852468519/meanwhile-in-andromeda-blueberry-submarine

Olen onnellinen ja ylpeä siitä, että elämässäni on ihmisiä, jotka tekevät heille rakkaita ja arvokkaita asioita. Ihmisiä, jotka uskaltavat heittäytyä ja luoda uskomattomia asioita. He luovat käsinkosketeltavia muistoja ja keinoja saada arki paremmaksi. Olen ylpeä Liisestä ja Jospelista. Olen ylpeä veljistäni, heidän puolisoistaan, äidistäni ja isästäni. Olen ylpeä S:sta. (Ja siitä kuinka hän jaksoi leikata ja leikata paperilappuja, kun tarvitsin apua.)

Joskus olen myös ylpeä itsestäni. Niin kuin viime viikolla, kun sain ensimmäistä kertaa painosta koevedoksen kirjoittamastani materiaalista. Tai kun paistoin maksaa ja pihvit jäivät sisältä juuri oikealla tavalla vaaleanpunaisiksi. Rohkeammin pitäisi olla ylpeä tehdyistä asioista, onnistumisesta ja pienistäkin asioista.

Tämä blogikirjoitus piti julkaista jo kuun alussa. Ihan sen takia, että halusin ihmisten vierailevan ystäväni taidenäyttelyssä ja halusin kertoa Turun reissustani, näyttelystä, Osteria Ovosta, Ruissalon auringonkukkapelloista ja monesta muusta asiasta. Kirjoitus jäi kuitenkin ensimmäiseen kappaleeseen ja vasta nyt kirjoitin sen loppuun. Ehkä se oli tarkoitettu, koska tässä kuussa olen ollut enemmän ylpeä läheisistäni kuin olisin osannut kuvitella.

http://liisesaari.tumblr.com/post/127935062744/meanwhile-in-andromeda-sunflower

Kun on jotain kädessä,

silmien edessä

ja selän takana lämmittämässä,

tuntee elämän

hetken ja arvoituksen.

Uusia alkuja pimeyden keskellä

Tänään on pyhäinpäivä. Omien läheisteni haudat ovat toisella puolella maata, joten kynttilöitä olen sytyttänyt vain kotona. Sen sijaan, että olisin muistellut suuressa surussa mummoja ja pappojani, olen ihmetellyt uutta elämää.

En ole oikeastaan viherpeukalo ja teen oikeastaan lähes kaiken väärin liittyen kasveihin. Jos minulla olisi piha, se varmasti eläisi aivan omaa elämäänsä. Sen takia on ihmeellistä, kuinka näin pimeänä vuodenaikana huonekasvini villiintyvät uuteen elämään.

Saint Paulia on puskenut itsensä multakerroksen alta näkyviin marraskuun lyhyeen auringonpaisteeseen.

Peikonlehden uusin lehti on vasta avautumassa rullalta. Tätä vaihetta on kestänyt noin viikko. 

Onkohan nyt oikea aika lopettaa ravinteiden antaminen? Mullat ainakin vaihdoin ruukkuihin ihan vääränä kuukautena, syyskuussa nimittäin. Ympärillä alkava uusi elämä on ollut myös puikoilla. Taas tänä syksynä on saanut neuloa töppösiä pieniä jalkoja varten. Uskoisin mummojeni vain olevan hyvillään, että ympärilläni on uutta elämää, uusia alkuja.