Saaren saarella ja ikkunassa

Mistä voi olla ylpeä? Vaikea kysymys; sellainen, jota ei oikeastaan saisi edes tässä yhteiskunnassa aina esittää. Olen itse usein ylpeä, mutta harvoin sanon sitä. Nyt olen suunnattoman ylpeä nuoresta naisesta, jolta sain ensimmäisen piirustuksen lähes 20 vuotta sitten. Nyt hän on kuvataiteilija, jonka ihmeellinen maailma avautuu tuhansine tarinoineen tauluissa ja veistoksissa. Sain käydä katsomassa hänen näyttelyään Turussa Tuulenpesässä. Ihmetellä sitä luovuuden ja ideoiden määrää mitä yhteen näyttelyyn on saatu. Sitä tarinoiden virtaa mitä nuoresta naisesta voi löytyä.

http://liisesaari.tumblr.com/post/127852468519/meanwhile-in-andromeda-blueberry-submarine

Olen onnellinen ja ylpeä siitä, että elämässäni on ihmisiä, jotka tekevät heille rakkaita ja arvokkaita asioita. Ihmisiä, jotka uskaltavat heittäytyä ja luoda uskomattomia asioita. He luovat käsinkosketeltavia muistoja ja keinoja saada arki paremmaksi. Olen ylpeä Liisestä ja Jospelista. Olen ylpeä veljistäni, heidän puolisoistaan, äidistäni ja isästäni. Olen ylpeä S:sta. (Ja siitä kuinka hän jaksoi leikata ja leikata paperilappuja, kun tarvitsin apua.)

Joskus olen myös ylpeä itsestäni. Niin kuin viime viikolla, kun sain ensimmäistä kertaa painosta koevedoksen kirjoittamastani materiaalista. Tai kun paistoin maksaa ja pihvit jäivät sisältä juuri oikealla tavalla vaaleanpunaisiksi. Rohkeammin pitäisi olla ylpeä tehdyistä asioista, onnistumisesta ja pienistäkin asioista.

Tämä blogikirjoitus piti julkaista jo kuun alussa. Ihan sen takia, että halusin ihmisten vierailevan ystäväni taidenäyttelyssä ja halusin kertoa Turun reissustani, näyttelystä, Osteria Ovosta, Ruissalon auringonkukkapelloista ja monesta muusta asiasta. Kirjoitus jäi kuitenkin ensimmäiseen kappaleeseen ja vasta nyt kirjoitin sen loppuun. Ehkä se oli tarkoitettu, koska tässä kuussa olen ollut enemmän ylpeä läheisistäni kuin olisin osannut kuvitella.

http://liisesaari.tumblr.com/post/127935062744/meanwhile-in-andromeda-sunflower

Kun on jotain kädessä,

silmien edessä

ja selän takana lämmittämässä,

tuntee elämän

hetken ja arvoituksen.

Kiitos....

Tämä on viimeinen postaus talonvahtiviikolta. Tämä on myös kiitoskirje. Tätä viikkoa ei olisi ollut ilman aivan ihanaa emäntää ja isäntää sekä heidän uskomatonta taloaan.

Viime vuosina elämässäni on tapahtunut paljon muutoksia. Olen saanut paljon uusia, ihania ystävyyssuhteita ja osa vanhoista ystävyyssuhteista ovat löytäneet aivan uuden rytmin. Yhden uuden ystävyyden saattelemana olen viettänyt kuluneen viikon ihanassa vanhassa talossa keskellä Riihimäkeä. Kulttuurihistorioitsijana lumouduin talosta ja sen emännän pienistä yksityiskohtaisista ajatuksista mistä koti voi muodostua. Paikallisen ja perheen historian helposta rinnakkaiselosta.

Missä sitten oikeasti olin? Minä sain viettää viikkoni 49 Shades of White -blogin valkoisessa keltaisessa talossa. Harvoin elämässä tulee tälläisiä tilanteita.

Mietin koko viikon mitä voisin antaa.
Pohdin mansikkapiirakan leipomista, mutta kun en ollut aivan varma talon
pienen herran allergioista päätin jättää leipomisen sikseen.
 Sen sijaan virkkasin taloon sopivan tiskirätin.
Se on valkoinen, niin kuin moni muu asia talossa.
Toivottavasti sille on käyttöä, jos ei muuten niin
kahvikoneen maidonvaahdottimen putsauksessa. :) 

Miten elää toisen ihmisen kodissa? Millaista on elää talossa, jonka on suurella rakkaudella ja vielä suuremmalla päättäväisyydellä luotu omaksi? Se on aluksi varomista. Se on pohdintaa voinko, mitäs jos, entäs... Se on varmistamista. Kunnes jossain kohtaa portaita juoksee alas ajattelematta, tiputtaako vauhdissa vahingossa yhden kehystetyistä kuvista. Se on parempien Arabian kuppien käyttöä, koska ne vain sopivat iltapäiväkahville. Se on saunomista puolenyön aikaan ja hiljaisia hetkiä parvekkeella. Se on ruusujen leikkaamista puutarhasta.

Se on myös valkoisen lattian imuroinnin jälkeisiä "aiheutinko minä tuon punaisen naarmun?" -pelkotiloja. Se on moneksi tunniksi hävinneestä kissasta huolestumista. Se on outojen pakettiautojen kyttäämistä varkaiden pelossa.

Kaiken kaikkiaan pikkukaupungeissa on paratiisejä. Niihin kannattaa rohkeasti lähteä. Ne ovat joidenkin koteja, mutta myös samalla muille mahdollisuus nähdä itseensä, pysähtyä ja nauttia. Ne ovat hetkiä, joissa saa haaveilla muustakin elämästä.

Kiitos ihana Salla. Kuten jo aiemmin kirjeessä kirjoitin, tarvitsin tätä enemmän kuin osasin olettaa. Ehkä minusta jälleen tulee pikkukaupunkilainen.

Sinun....

Minä kesäparaatiisin portailla hieman totisena. (Kuva: J. Hatara)