Ei maanantai ole kauhea päivä

Noin vuosi sitten perustin oman yrityksen. Olen nauttinut vuosien varrella erilaisista töistä ja työpaikoista, joissa olen työskennellyt. Itsestä oppivana huomasin kuitenkin, että kaipaan muutakin kuin 8-16 työn.

Uskoin, että osaamista ja tekemistä varmaan minulle löytyy, vaikka en olisikaan enää turvallisesti työntekijänä jossain. Ja niin on käynyt. Olen saanut olla monenlaisissa työyhteisöissä mukana vuoden aikana. Seurata, kehittää ja sparrata erilaisia ihmisiä ja työyhteisöjä eri puolilta Suomea.

Ihaninta on kuitenkin on ollut se, että olen pystynyt saavuttamaan yhden toiveistani. Minä määritän milloin ja missä teen työni.

Sen takia tänä aamuna nauroin, kun tajusin:

Näistä aamuhetkistä nautin ennen kuin alan tehdä töitä tai kotihommia. Ja mikä ihaninta, olen löytänyt lisää aikaa lukemiselle ja elämän ihmettelylle myös maanantaiaamuihin.

Ei maanantait ole kauheita. 

Meillä nyt ja tulevaisuudessa

Kahden työnarkomaanin kotona on hiljaista. Kuuluu vain näppäimistön napatus ja aivojen ruksutus.
Tänään olen saanut kohdata mielenkiintoisia ihmisiä, tutustua Äijä-toimintaan, koota oman päättyvän hankkeen lankoja yhteen ja kirjoittaa tuleville opiskelijoille visaisia tehtäviä kulttuuriperinnöstä. Samaan aikaan tämän talouden mies on luonut kaunista koodia helpottamaan ihmisten arkea ja kouluttanut asiakkaita.

Istuimme aamiaspöydässä yhdessä. Istuimme illallispöydässä yhdessä, vaikka vain toinen meistä nälkäisenä söi minun valmistamaa ruokaa. Keskustelimme töiden välissä kaksi minuuttia mitä vastaamme välittäjille, kun emme osta heidän myymiä talojaan. Teemme töitämme eri kerroksissa, omassa rauhassa. Yhdessä. Kumpikin tietää tarkalleen missä toinen on, näkemättä.
Tänään olen pohtinut sitä kuinka onnellisia me kaksi olemme omissa rooleissamme, töissämme ja yhteisessä arjessa. Kuinka merkityksellistä meille on se mitä edustamme ja millaisella arvomaailmalla tätä maailmaa katselemme ja siinä elämme.
Samalla olen kuitenkin suunnitellut lauantain ruokalistaa kouluaikaisille ystävilleni ja sunnuntain Turun reissua varten makeaa jälkkäriä, josta me molemmat ja ystävämme Turussa pitäisi. Ja sitten jossain välissä, olen lukenut päivän aikana somekanaviini kertyneitä viestejä ja saanut muistutuksen siitä, että kohta arkemme ei ole enää sidottu minun yhdeksästä viiteen työhöni. Vaan se on sidottu vain meidän yhteiseen näkyyn ja minun haaveeseeni tulevaisuudesta.
Kohta ei olla kahden työnarkomaanin kotona, vaan kahden haaveiden toteuttajan kotona. Nyt meistä yksi toteuttaa täyspäiväisesti haavettaan, kohta kaksi.